Onnen syksy

Asiat on niin hyvin ettei ehkä ikinä. Sain tuosta noin vaan uuden, vakinaisen työpaikan johon en hakenut vaan johon pyydettiin, sain roiman palkankorotuksen ja tilaisuuden opiskella työnantajan laskuun, sain ison ystäväjoukon koolle juhlimaan elokuun iltaa ja sain lähdettyä kuntosalille uimaan tanssitunneille ja kirjapinojakin kasvattamaan, on juhlaa toisensa perään yhdessä kahdessa ja kolmannessakin porukassa ja K halailee kun nähdään, kaikki iloitsee mun puolesta ja mäkin kai kanssa ja...

...ja silti itkettää. Mä tuun näistä asioista kotiin ja istun sohvalle ja musta tuntuu niin tyhjältä ja yksinäiseltä ja pelottaa ja harmittaakin, enkä mä tiedä että mikä kun kaikki on niin tosi hyvin, niin hyvin että ansaitsenko mä edes tällasta kun en osaa riemuita siitä juhlahattu päässä töttöröpilli suussa voileipäkakkua pullaa puustia skumppaa ja kampaviinereitä, avaan kaljan ja mietin etten kai saisi, menen minne vaan ajattelen että saankohan voinkohan, onko tämä minua varten eikä mikään ole koska en ota paikkaani, en ole niitä jotka tulevat näkevät ja voittavat, siellä nurkassa surkuttelen jonkun rättini kanssa kyynel silmäkulmassa.

On tämä ihmeellistä. Kyllä minä yritän olla armollinen, kyllä minä tiedän asiat ja taustat mistä tämä(kin) johtuu ja yritän ajatella, että ei ihminen ole kone eikä mikään tunnereaktio automaatio eikä toisaalta kiellettykään, ei kaikkien tarvitse itkeä tai nauraa sosiaalisesti soveliaissa kohdissa vaan meitä on koko joukko muitakin omituisia, jokaisella on ne omat taistelunsa mörököllinsä ja muut mönkiäisensä, enkä minä tiedä niistä niin kuin ei muutkaan minun moisistani. Että on lupa olla ihan just sellainen kun on.

Silti. Voi vittu kun voisi edes joskus olla ihan vähän helpompi ja kivampi ja parempi ja mukavampi. Ihan joskus vaan.

Forever and ever

Hellettä on kestänyt niin kauan, että eräänä aamuna heräisin vihaisena ja olen ollut vihainen siitä saakka. Läkähdyttää, kutittaa ja hiostaa, ja koko oma nahka tuntuu liian ahtaalta ja typerältä paikalta olla. Koko oma elämä on liian ahdas ja liian typerä paikka olla. Odotan pakokauhulla paluuta töihin ja jokainen solu huutaa ei helvetti en halua, mutta luullakseni ne huutaisivat minkä vain työn kohdalla näin joten yritän olla kuuntelematta, koska tiedän työni olevan erittäin joustavaa erittäin hauskaa erittäin helppoakin kun sen vain oikein osaa ottaa. Siinä onkin ongelmani, en oikein osaa ottaa mitään ja tunnen, että sietokykyni rajat tulivat vastaan kaiken kanssa jo muutamia vuosia sitten, ja sen jälkeen pieninkin asia on saanut kamelin selän katkemaan ruohon korren tuulessa väpäjämään hermot menemään niin, että seurauksena on kiukkuinen vihainen ärtynyt minä joka ei näe valoa minkään tunnelin päässä. Myyrä matkalla maan alla kohti alati piteneviä ja syveneviä onkaloita.

Kävin K:n kanssa ajelemassa lähiseuduilla, ja pysähdyimme ykköskaljalle 70-luvulle. Sen kädet on niin kauniit, kaikki siinä on niin kaunista ja samaan aikaan tiedän, ettei yksikään kaverini voisi tätä käsittää eikä sitä ihmistä sietää kun ne tietää mitä se minulle tekee. Tämähän on klassinen esimerkki tilanteesta, josta pitäisi peruuttaa pois: jos oma lähipiiri varoittaa vaarallisesta ihmissuhteesta, olisi kuunneltava lähipiiriä eikä sydäntä. Sydän värisee ja huokailee ja autossa nauramme samoille sanoille samoille jutuille samoille ohikulkijoille tienviitoille pilvenhattaroille mielikuville, jopa samalle 14 vuotta vanhalle kesähitille joka kummallekin tulee samaan aikaan mieleen jostain samasta asiasta. En tiedä miten voisin luopua tästä lumoavasta yhteydestä toiseen ihmiseen.

Ystäväni Sairaanhoitaja erosi viime vuonna pitkän pitkästä avioliitosta ja totesi, että elämä tapaa mennä niin, ettei sitä saa kenet haluaa ja sitä ei halua kenet saa. Onko tämä lopulta tosiaan niin, ja suurin osa ihmisten ihmissuhteista on tyytymistä johonkin sellaiseen, minkä saa ja elämistä sen kivun kanssa niistä haaveista, jotka eivät täyttyneetkään? Onko minun tyytyminen tähän yhteyteen mikä K:n kanssa on ja vain nieltävä se kipu joka koskettamattomuudesta ja fyysisen rakkauden puutteesta jää nakertamaan mieleni reunoja, ja otettava vastaan ne elämän osa-alueet muualta, muista ihmisistä ja suhteista ja tilanteista?

Jos en päästä irti, olen tässä ikuisesti. Autossa istuessani toivoin, että saisin olla tässä ikuisesti.