Nuoruus

Mua rassaa aika paljon, kun porukka käy sellasia "sillon kun minä olin nuori niin sitä ja tätä ja ei ainakaan tota" -keskusteluja. Etenkin ärsyttää, jos niitä käy nippanappa parikymppinen ihminen. Ei sillä, etteikö asiat olisi voinu olla kovinkin eri tavalla sellaisenkin tapauksen nuoruudessa, eikä silläkään, että 80-vuotiaan nuoruuslätinä olisi välttämättä yhtään sen miellyttävämpää kuultavaa. Pikemminkin siksi, että eikö hyvänen aika edes niin nuori muista, kuinka vitun rasittavaa oli nuorena - lapsena, teininä, mitä näitä on - kuunnella sitä "voivoi sillon kun minä olin nuori nii kyllä oli rankkaa elämä, kivireki selässä oli kouluun hiihdettävä kesät ja talvet ja sudet vaan ulvo koulupolun varrella, että älä sinä pullamössö-sukupolven lapsi kuule valita ollenkaan kun aina oot niin helpolla kaikesta päässy".

Mä en aatellu unohtaa, että murheensa ja haasteensa kullakin eläjällä. Vaikka iteki joskus kaipaan 90-lukua ja pelkään tekniikkaa ja läppäilen menemään kuinka mikäkin on muuttunut siitä kun MINÄ olin NUORI, niin hyvänen aika, ihan saatanan sama se, millasen varustuksen kanssa elää, koska ei ne ihmisen murheet siitä vähene. Mitä sitten, että meikäläisen lapsuudessa ei ees ollu kännyköitä ja nykysin niitä on jo vissiin vauvoilla, niinhän se tekniikka kehittyy ja maailma muuttuu. Ennen kaikkea on röyhkeetä olettaa, että kaikki muut pääsee jotenkin helpommalla ja kivammalla elämästä kun mitä ite (tai korkeintaan ittee vanhemmat ja oma sukupolvi), ja sitä pitäisi sitten suureen ääneen meltota kuinka niin kovin rankkaa ja kamalaa oli ja nykynuorisolla sitten puolestaan on niin kovin helppoo ja ihanaa ja ne roistot ei sitäkään osaa arvostaa.

Meikän mielestä parempi vaan, jos jatkuvasti asiat olis helpompia ja kivempia. Mitä se keneltäkään on pois, jos joku toinen pääsee helpommalla? Hyvä vaan. Tosin en hetkeekään siihen usko, paskat se mun nuoruus niin kummallisen ihanaa ollu ja paskat se sitä nytkään kenellekään on, oli sitten kännykkä ja intternetti ja taksiautoja tai ei. Muutenkin ihmeellistä tuijotella menneisyyteen ja verrata sitä johonkin toiseen ikäpolveen, ja repiä siitä harmia itelleen. Naamat kohti tulevaisuutta ja nupit kaakkoon, niin unohtuu se turha jupina!

Tulevaa ja menevää

Fiilis on vähäsen parantunu. Harmittaa edelleen, muttei ihan 24/7 sentään, lisäks ens viikolla alkaa yksi pidempikestonen duuniprojekti, joka varmaan vienee tehokkaasti muut aatokset pois. Pitänee siis alkaa myös hiljalleen loiventamaan tätä juopottelua, jotta siirtymä uuteen arkeen ei tuu liian rytinällä. Onhan tässä sentään vappu välissä, ehtiihän siinä vielä kilisteleen lasia ja rilluttelemaan.

Jotenkin kyllä vähän huolestuttaa arkityöviikkoon siirtyminen. Oon jo vuosikausia tehny pääsääntösesti keikka- ja viikonlopputöitä, jollon viikot on ollu mukavan sekavia. Mitä ihmettä teen vapailla viikonlopuilla? Vihaan kapakoita viikonloppusin, sillon liikenteessä on kaikenlaiset amatööritinaajat, bodari-amikset, pissa-Pirkot ja muut ns. tavan tallaajat, joiden kanssa en a) koe mitään yhteyttä b) halua olla samassa tilassa ja c) vituttaa olla tukkimassa joka paikkaa. Viikonloppusin baareissa on melusta, kallista ja saatanasti sakkia, mä en viihdy. Mieluumin oon töissä saamassa parempaa liksaa ja lepuuttamassa hermoja, jotta voi vilahtaa takasin tissuttelemaan kunhan sunnuntai kolahtaa kalenteriin ja peruskansalaiset alkaa työviikkonsa.

Näin ollen pelottaa, että miten sopeudun. Työaika tossa projektissa on tosin on joustava, eikä työviikkokaan oo liian pitkä, joten voisin kuvitella, että jonkin verran tunteja vois tehä sisään ja tällä tavalla ostaa itelleen pitkiä aamuja ja/tai lyhyitä päiviä. Silti muutos entiseen on melkonen. Mahdanko olla sellaseen valmis etenkin, kun kulunut kevät on monella tapaa ollu ehkä koko elämäni paras kaikkine graduahdistuksineen ja rahahuolineenkin.

Jotten nyt liian valkokaulusihmiseksi olis muuttunu, niin pistin kuitenkin eilen bailaten duunitilannettani. Peruskapakkiin iskettiin vasta illalla, perusjengin kanssa ei juurikaan juteltu, mutta Jänönen yllättäen halus ite lähtee mun ja Heilan kanssa ryyppäämään (koska ollaan niin pirun ihania) joten oltiin sen seurassa pilkkuun saakka ruukun äärellä. Heila tosin ihme kyllä lähti omaehtoisesti kotia aiemmin, ja voi hitto kun syyhytti käydä käsiks Jänöön. Kuitenkin oon tuumannu viisaimmaks antaa tän homman edetä sellasella painolla, ettei rupee omaa päätä ahistaan liikaa, ja toisaalta ettei ite käy roikkuvan rasittavaks. Kiinnostus kummasti kantaa pidemmälle, jollei kiirehdi tai yritä mitään väkisin.

Kiva kuitenkin oli jutella Jänön kanssa kahdestaan, esiliinana tosin seurassa oli jonkun verran aiheesta tietävä ystäväni M, joten eipä siinä nyt mitään niin kauheasti ois voinukaan tapahtua. Perinteinen itseni olin kuitenkin siinä mielessä, että ei dokausreissua joilla en tavalla tai toisella telois itteeni. Tällä kertaa teloin kohtuullisen kovasti sillä perinteisellä tavalla, eli heitin lipat ja polvi aukes.

Nyt siinä polvessa on pillun näkönen haava, kyllä ilahduttaa.

Tokkuraa

Dokaaminen kehittyi masikseen dokaamiseksi. Petyin niin rankan kautta saamaani arvosanaan, että koko maisterius tuntuu häpeällisen paskalta paskapaskapaska epä-saavutukselta. Aattelin heittää painosta tulleen työn roskiin, kun pakkohan se on kuitenkin hakea, eihän se painaminen ilmasta ole, eikä sitä perintään nyt ainakaan halua päästää. Joten hoidan pahaa mieltäni kuten aikuinen ikään, eli pyrin olemaan aamusta iltaan kännissä. Ja koska olen samalla työssäkäyvä, tosi mega-aikuinen ihminen, hoidan krapulan lisäämää ahdistuspaskaani rouskimalla rauhottavia kun namusia ikään.

Mikä siinä on, että sitä voikin olla näin pettyny itteensä? Kun ajan pyörällä, toivon että ajasin päin seinää. Kun kävelen rappusia, toivon, että luikastun ja kaadun päälleni. Kun kävelen sillan yli, toivon, että ehkä kompastun kaiteen yli ja tipahan kivikovaan asfaltiin.

Nytten istun kuitenkin töissä ja tuijotan tyhjin katsein kattoon ja välillä vähän seinäänkin, mutta toki hoidan asiakaspalvelijan iloisen hymyn heti tarvittaessa huulilleni jos joku tosta ovesta vahingossa sisälle kävele.

Perkele kun itkettää oma paskuus niin helvetisti.

Biljardia

Juopoittelu se vain jatkui sitten kuitenkin. Kävin perjantaina vähän uimassa ja duunissakin piipahtamassa, ja perjantaihan oli tietty myös rahapäivä, joten lähdin sitten kapakkiin. Päädyttiin lopulta Kirjailijan luokse juomaan viiniä ja polttaan tupakkia. Kusipääksihän sitä joskus tässä tituleerasin, no on se edelleen vissiinki aika ehdoton jossain asioissa, mutta muuttunu melko kovasti niistä ajoista kun meillä tosissaan palo toisiimme kiinni. Niin kun se ite asian selittää: "Tajusin, ettei kaikki muut ihmiset ookaan idiootteja". Kohtuullinen lähtökohta elämiseen, sano.

No Kirjailijalle kutsuin myös Jänön, joka aika yllätykseksi tulikin paikalle kyllä, ja houkutti koko koplan pelaamaan bilistä (mikä siinä on, että sitä bilistä tarvii pelata jos sellanen pöytä on ravintolassa) lähimpään vähemmän meluseen juottolaan. Oli siellä kyllä melusta, ja pelashan ne kundit sitten bilistä antaumuksella - ite keskityin läpsiin niitä pakaroille aina kun sattuivat mun cheerleader-puolelle pöytää. Ihme kohellusta kyllä, Kirjailija voitti kaikki, Jänö oli hyvällä tuulella, Heila sekoili pallojen kanssa ja vanha ystävämme PJ selitti päissään kuinka kiva ois vielä ees kerran panna mua. Herkkää.

Mut varsinaisesti kivaa oli tavata siinä tiskillä sellanen vanha herrasmies, Mau, joka tarjosi viskin ja jutteli mun miesongelmista. Pitäs seurata sydäntään, se sano, kun haikeena kattelin poistuvan Jänön selkää. Pitäis ja pitäis, helppo se on sanoa ja tietää, mutta kun mä en tiedä mitä se sydän sanoo. Se sanoo tänään sitä ja huomenna tätä ja viikon päästä vire on taas jo erilainen, eikä oo mitään takeita tai rotia siitä, että sen suoltama soopa on ollenkaan ees tarkotettu mun korville. Kunhan hakkailee keskenään. Seuraa sydäntäsi. Seuraisin, mutta entä, kun se vetään kahteen tai useampaankin suuntaan? Enkä nyt meinaa mitään miesjuttuja pelkästään, vaan ylipätään koko elämää kaikkine osa-alueineen. Jos jossakin mun taipumus masennukseen näkyy, niin se näkyy siinä, että mä en osaa tehdä valintoja ja päätöksiä. Mä lykkään ja lykkään ja pelkään ja jahkaan ja ootan jotain merkkiä, ja lopulta tilanteet menee ohi tai jotakin vaan tapahtuu itellään. En oo mielestäni päättäny kauppaostoksia kummempia asioita sitten sen, kun muutin yksikseni asuun yläasteen jälkeen. Se jos joku oli päätös.

Kuitenki, Mau oli ihanan charmantti ja symppis, vaikkei mun sydämestä siinä sitten tolkkua kimpassa saatukaan. Painuttiin Heila ja minä nukkumaan Kirjailijalle, josta herättiin aamulla sopivasti ysiksi hakeen kaupasta lisää bissee, jonka voimalla kävästiin yksillä messuilla ikään kun lähiömatkailuna ja päädyttiin lopulta sitten Jänön työpaikalle koheltamaan. Oli lepposaa ja ehkä hauskimpia päiviä miesmuistiin. Jopa jurottamaan taipuva Jänönen oli hyvällä tuulella vaikka me kolme muuta oltiin niin saatanan soseessa, ja vaikka edellisenä yönä lähetin sille jokseenkin "yyh tekis sua mieli" -tyyppisen viestin. Itelleni järkeilin niin, että jos mä saisin sellasen viestin, ja vaikkei kiinnostaiskaan, nii hitto kyllähä itsetunto kohoais. Ehkä kohos silläkin, koska se oli lepposa ja nauravainen ja hauskaa piisas.

Ihme teinimeininkiä, vaikkei teineissä mitään vikaa ookaan, ja voi olla ettei teinit ainakaan nykysin kaada kuppia tämmöseen tahtiin. Vituttaa kaikki tekstiviestit ja puhelimet ja sosiaalinen media, kun niiden kautta on niin luvattoman helppo yrittää säätää eri ihmisten kanssa. Mä kaipaan 90-lukua, mä kaipaan sitä että oikeesti nähdään ja kohdataan, eikä länkytetä virtuaalisesti tai puhelimen tekstikentän kautta toiselle. Mut sorruin nyt sitten päissäni siihen, eikä siitä tainnu seurata sellasta katumuksen aaltoa kun pahimmillaan vois.

Järjen hiventähän ei tässä taas ollu, mutta olihan hauskaa kuitenkin. Lähen uimaan karistamaan oluthampaan kolotusta mielestäni.

Voi vittu mä oon juoppo

Korkki kii joo, in my ass, retkahdin heti maanantaina jonneki sekobaarirundille ja juomaan herra Sienen kanssa viinii aamu seittemään saakka. Bussissa hävetti ku mukana oli kasa viiniä kassissa ja meikäläisestä lemahtava lemu vähemmän mairitteleva, mut hei onneks en ollu ite menossa duuniin vaan kotia sammumaan.

Jottei hyvin alkanu kuivattelu toki loppus, nii seuraavana päivänä hain loivarit ja lähin roudausremmiläiseks kera ihanan  pienen rauhottavien napostelun. Siitä se ajatus jotenki kummasti lähti, vaikka ihan yritin himmata ja kotia vongata Heilaa mutta ohhoh ja kas, tissuttelun jälkeen oltiinki kapakissa - oli muute kiva kapakki, en ollu siellä ennen käyny -  noi vaa ja kas, pilkun jälkeen taksilla kruisattiin seuraavaan kapakkaan ja kas, valomerkin jälkee lähdettiin vodkajatkoille.

Jottei siinä vielä kaikki olisi, niin niillä jatkoillahan sitä sitte oli draamaa ja ei-toivottuja perässä seuranneita vieraita ja suuria tunteita ja lopulta melki poisnakkaamista. Ja jotten ite ois pekkaa pahempi, niin pistin pussaillen ja kehoja tutkiskellen jo pitkään himoitsemani kundin kanssa, kutsuttakoon häntä nimellä Jänö, siinä lattialla vilttipedillä Heilan sammuttua sohvalle.

Jeesus mä oon roisto.

Ja nyt vaan fundeeraan, että mites sitä Jänöö näkis sitten tai pitäiskö asiasta puhua, vai oisko kun ei oiskaan, vaikka äh ottasin vähän uusintatuntumaa siihen asap, jos mahdollista. Ja että onkohan sillä nyt morkkis, ja oliko toi nyt vaan sitä kuuluisaa "hei kohta mä sammun, äkkii jotakin sutinaa" -tutinaa. Toisaalta sen parin tunnin lattiajumpan ja torkahtamisen jälkeen aamusella tämä Jänöpupu nappasi meitsin kuitenkin syliin ja suuteli menemään noin vaan, käsi kädessä ja himot mielessä. Ei se enää sillo ollu päissään saati sammumassa. Et niinkö tykkäiskö sekin vähän meitsistä, vai mistä oli kyse? Miehet ne on mysteerikamaa, voi kuulkaa mä niitä oon kironnu välillä raskaasti.

Et repikää siitä. Jänö ja Heila on totta kai ystäviä ja kauan ovat sitä olleetkin, mitä vittua mä ny näin kohellan? Oon vissii moraaliton ketku, koska ei hävetä ei kaduta ei harmita, jollei nyt se että pääseekö sitä enää ikinä pussaan uusiks. No jos totta puhutaan, en mä panis pahaks sitäkää, vaikka Heila pussailis muita, tai miksei vaikka hässiskin, kunha mun ei tarvi tietää välttämättä, ja kunhan se pysyis ite kartalla että kenen kanssa haluaa olla. Mut ei Heila oo sellanen, joten en haluu Heilan mieltä pahottaa tällä Jänö-jutulla. Ei sen tarte tietää, ja Heilasta kuitenkin tykkään ja lujaa ja enemmän kun kestään.

Mut omaa kroppaani jakaisin Jänölle silti kovinki mielelläni. Uusi loivari korkkautuu nyt, minne lie ilta vie.

Kohti kesää

Sain kuin sainkin sen työn lopulta jätettyä. Sinne meni, so long, ei soitella perään ei, tuskinpa lueskellaankaan vaan ans kattoo sitten kunha arvosana kilahtaa plakkariin.

Juopotteluksihan se jättämisen huuma sitten meni. Oon aika kivasti ollu tämän kevään juomatta, ja jos oon juopunutkin niin oon alottanu sen aika myöhään illalla ja viinipainotteisesti. Nyt on tähän jättämisen jälkeiseen viikkoon on mahtunu niin bissee, siiduu, viinii, lonkkuu, viinaa, hatsii, sipsii, karkkii, jätskii ku muutakin paskaa joka jumalan päivä, ja johan sen taas tuntee massussaan. Tasan ei käy onnen lahjat, meikän kroppa kerää kaikesta kaiken vatsan kohdalle, ja kuukausien työ on helppo tuhota viikossa.

Eli korkki kirahtaa taas kinni naps. Maisteriuden kunniaks on kai kuitenkin järkättävä bileet, ja siihen mennessä olis kiva saada tuosta vyötäröltä edes muutama sentti pois, tai ainakin olla kasvattamatta kaljamasua entisestään. Ei hätää, tilanne ei ole mistään pahimmasta päästä, mutta niinhän se kevään hiipiessä nurkkiin alkaa oma kroppakin tuntua ihan eritavalla ja ne kropan kurjat kohdat varsinkin.

Suunnitelmatkin on jo kasassa: tipattomuus, se helpottaa huomattavasti kun, pelkkää alkoholiturvotusta tipahtaa muutamassa päivässä pois jokunen kilo. Liikuntaa harrastan tasasesti muutenkin, mutta nyt sillekin jää enemmän aikaa kun ei tarvitte kirjotella, ei olla töissä juuri kovinkaan paljon, ei mennä minnekään eikä olla missään. Uimahalli, vanha rakkaani, kohta taas tavataan liian pitkäksi venähtäneen tauon jälkeen. Tai tavataan kunhan tää pääsiäinen loppuu, sillon varmaan pääsee jo polkupyörälläkin liikkeelle.

Uimisten lisäksi saakoon kotipyörä kyytiä hieman entistä rivakampaankin tahtiin, niin johan se taas siitä. Liikunnasta tykkään meinaa kyllä, kunhan saan mennä yksin ja omaan tahtiin. Ruokapuoli seuraa mukana helposti pääasiassa siksi, ettei ole jatkuvasti kovin kännissä. Vähenee mielihalutkin huomattavasti, ja kaupassa pitää kulkea nenä nyrpeenä leipähyllyn ohi. Namia en juurikaan nimittäin harrasta, enkä muutenkaan herkkuja, mutta leipää popsisin vaikka pussillisen kera juustojen ja tomaattien noin vaan.

Haasteita tuottaa illat. Mitä tehdä illalla jos ei voi mennä a) kapakkaan b) murehtia sohvalla mässyttäen leipää c) murehtia sippaillen viiniä? Tämä pitää ratkaista jotenkin, sillä ahdistukseen ja muunlaiseen maniaan taipuvaisena tuppaan pistämään kaiken paskax juuri illan pitkinä tunteina - sillon mikä vain paitsi hiljaa oleilu tuntuu hyvältä vaihtoehdolta, ja taashan se nähtiin kuinka se yhden illan pako voi herkästi venyä viikoksi jos toiseksikin. Paras olisi saada laittomia päihteitä kotia, niin ei tarttis lähteä ainoan laillisen päihteen luo kartsalle. Tämä yhteiskunta on rajoituksineen välillä vaan niin pirun suppee ja raskas, että haasteita tuottaa ja keskivartalo itkee.

Muutaman tipattomuus-repsailun toki jo oon itelleni luvannu. Sitä on niin heikko ihminen kattokaas. Ensinnäkin ens viikolla tarvii kävästä moikkaamassa kaveria toisessa kaupungissa. Viinioption pidän, joskin sille ei välttämättä edes tule tarvetta. Toinen repsahdus sallittakoon kuun puolivälissä, joka muuten osuu juuri tuonne maille aika hyvin. Sillon on otettava piilarit pois päästä, ja kokemus kertoo sen onnistuvan hiukan humalassa paljon nopsempaan ja helpommin kuin selvinpäin. Kolmas on itsestään selvä, ja sehän on toki vappu. Vappu ja kuohari, ei kai sellasta voi väliin jättää. Ja neljäs on tietenkin ns. suojakänni ennen juhlia. Eihän nyt omissa juhlissaan voi olla naukkaamassa napanderia niin, että tottumattomuuttaan sammuu jo ysiltä. Nolottaisi ja menisi bailut ihan sivu suun.

Äkkiseltään katsottuna tipattomuus ei siis olekaan ihan kovin tipaton, mutta melkoista vähennystä se taas tähän elämään on. Helpompi aloittaa nyt, kun rallia on takana vaan viikko, tuloksetkin tulee nopeampaa. Mitään rantakuntoo en tarte, mutta slimmimmän ja timmimmän keskivartalon kyllä. Vyötäröltä ne kilot kuulema helpoiten lähteekin, joten taistelo alkakoon N-Y-T nyt!