Päivistä punoutuu toisiinsa hataria helminauhoja. Tunnelma on odottava, hengitystä pidätetään monessa paikassa maailmaa yhtä aikaa, jaksaa jaksaa ja ulos pääsee pitkä puhiseva parku. Omasta kodista on tullut turvallinen pesä josta en oikein viitisi poistua kuin päiväkävelylle naapurikaupunginosiin katsomaan puutaloja ja omenapuita, satunnaista kissaa hiipimässä ojan penkalla ja siirtolapuutarhan laitamilla nousevan uuden uljaan rakennusryppään nostureita ja kaivinkoneita, ravasta kasvaa kehto uudelle elämälle. On laiska, pehmeä, lämpöinen olo, se voi johtua myös pienestä murusesta rauhoittavaa illanselän tasaajaksi tai liian monesta kupillisesta rooibosta. Kofeiinia en uskalla iltaisin, saan siitä mahan ja pään sekaisin ja pelkään yöunieni puolesta vielä vuosia unettomuuden jälkeenkin. Nykyisin nuku kahdeksan, kymmenenkin tuntia yössä ja jään aamulla raukeana kiskoittelemaan edelleen puoleensa vetäviin lämpimiin lakanoihin. Ei tämä vuodenaika ole tarkoitettu kuin nukkumiselle, ei pimeässä ole tarkoitus puuhata kuin pieniä kotipuhteita ja niitäkin mieluiten peitteitten alla.
En oikeastaa kaipaa juuri mitään enkä ketään. Olen täällä kotini pehmeydessä ja pimeydessä pehmeänä ja pimeänä, mikä voisi olla parempaa. Haukottelen, venyttelen, kuulostelen. Vielä hidastuu, vielä pimenee, vielä askel kaksi kolme syvemmälle.
Tupakka, sytyttimen lieska, äkkiväärä kipinä nukkuvaan kaupunkiin kuin muistutus toisista maailmoista. Savukiehkura katuvalossa ja sormissa nikotiinin keltainen haju.
