Yksinäistä valoa

Aina vaan sataa ja on pimeää, ja aina vain tunnun odottavan jotakin. Ex-Heila koki jonkin suuren valaistumisen ja tajusi yhtäkkiä todellisuuden rakenteen, sen juttuja on jännittävä kuunnella ja uskon aidosti, että se on päässyt jonkun suuren jäljille, ja kunhan se saa jäsennettyä oivalluksena sanoiksi ja virkkeiksi on tavoitteena vallankumous ja maailman muuttaminen ja nämä ovat tavoitteita, jotka voin helposti allekirjoittaa. Ehkä vallankumous onkin se, jota olen odottanut koko elämäni, hyvä jos joku ottaa ohjat käsiinsä ja näyttää tien niin itse voi kulkea siinä rinnalla. Johtopaikat ovat tuulisia ja yksinäisiä, ja yksinäisyys repii välillä rintaan niin lujasti, että keuhkot tuntuvat painuvan kasaan ja maailmasta katoavan mieli, mitä väliä on millään kun edessä on kuitenkin vain tyhjää sykyttävä sydän illan päätteksi.

Kaipaan rakkautta, eikä tunnu riittävän että saan sitä sellaiselta ihmiseltä jota en itse rakasta takaisin sillä tavalla kuin haluaisin. Haluan, että se rakkaus tuntuu, olen saanut maistaa jostain sellaisesta palasia silloin tällöin elämässäni eli kokemusasiantuntijuuden syvällä ymmärryksellä pitäydyn käsityksessä, että sellaista on olemassa. Tuntuu absurdilla, kun lehdissä lätistään nykynaisten liian korkeista kriteereistä kumppaneille, en kerta kaikkiaan käsitä mistä niissä edes puhutaan. Kriteerit, mitkä helvetin kriteerit, itselleni ei ole mitään väliä iällä värillä ammatilla tuloilla sukupuolella asuinpaikalla yhtään millään muulla kuin rakkaudella, ja se puolestaan tuntuu joko syttyvän tai olevan syttymättä melko omalakisesti omista toiveista huolimatta.Ympärillä mennään naimisiin, muutetaan toisiin maihin rakkaiden perässä, tehdään lapsia ostetaan asuntoja rakennetaan koteja, ja minusta tuntuu kauhean varmasti siltä, ettei mikään näistä asioita tule koskettamaan minua. Minä olen se, joka ei pääse naimisiin, ei vanhene kenenkään kanssa eikä ikinä elämässään ole sidoksissa mihinkään. Se liittyy tietysti tähän ikään, nythän niitä ruuhkavuosirumpuja paukutellaan nurkalla jos toisellakin, ja kaikkien pariskuntien ja perhekuntien keskellä yksinäisyys tuntuu hyvin konkreettiselta, eikä ole oikein ketään, jonka kanssa aiheesta puhua. No K on toki sinkku, mutta ymmärrettävästi siitä ei ole kauheasti lohduksi.

Eikä elämän mielekkyyttä voi tietenkään toisen ihmisen muotoon sitoa. Silti kaipaan niin pirusti rakkautta ja rakastamista, vastavuoroista vuorovaikutusta, sinä minua minä sinua, sielujen sympatiaa ja yhteisymmärrystä, että kaikki sen rinnalla on vähän sijaistoiminnon kaltaista ajantappamista. Ehkä se on tässä se kuuluisa biologinen kello, ei niinkään sisäinen tarve lisääntyä vaan ulkoinen paine olla jäämättä lehdelle soittelemaan. Koko yhteiskuntahan perustuu perheyksiköille, kaupassakin on kalliimpaa asioida yksinäisenä asumisesta puhumattakaan.

Ehkä tämä helpottaa kunhan tämä vuosikymmen tulee lusittua. Loppuu naimauutiset lähipiiristä ja alkaa erokierre perkele.

Lukuloma

Pihalla on märkää ja harmaata, todellinen sielumaisema tien pientareella. Olen sairaslomalla ja miten tämä aika kuluukaa niin nopeasti, makoilen viltin alla lueskelemassa enkä tajua lukemastani sanaakaan eikä oikeastaan kiinnostakaan mutta sisu ei anna periksi jättää kirjaa kesken. Haaveilen jo seuraavasta niin kuin monesti kaiken kanssa, syödessäkin elän jo seuraavassa ateriassa ja joko murehdin tai makustelen sitä kaipaavasti, tämä hetki ei riitä vangitsemaan huomiotani.

Itkeminen on laantunut, voi olla että sairasloma helpotti ainakin tämän viikon ja perinteinen maanantain pakokauhuahdistus jäi sen takia kokematta. Voi myös olla, etten vain muista miltä tuntui eilen, toissapäivänä, viikko sitten. Tämä hetki valtaa menneen ja tulevan eikä siltikään vangitse mielenkiintoani ja saa minua tarttumaan siihen kuuluisaan hetkeen. K:n suosikkikapakan kantaväestöstä kolme kertoi saman illan aikana kuinka hyvin sovimme yhteen, missä tapasimme miksemme ole yhdessä olemmeko yhdessä pitäkää toisistanne kiinni pidä tuosta naisesta kiinni. Niinpä niin. Join murheisiini viskiä ja ginger alea, triplana siitä tulee parempaa, mutta ei alkoholi enää jostain syystä toimi niin kuin toivon sen toimivan. Ne raitistuneet, jotka eivät ole raitistuneet jumalien tai pakkojen edessä, puhuvat usein kyltääntymisestä, kyllästymisestä, se jokin jää juodessa saavuttamatta ja alkaa tuntua siltä että tämä on nähty, ei huvita enää. Onko niin käymässä minulle, viimeiseen vuoteen ei juopottelu ole tuntunut samalta ja tipattomat suunnitelmat kärkkyvät mielessä koko ajan lähempänä, haluaisin siirtyä johonkin muuhun mutten tiedä mihin. Annan itselleni aikaa.

Tavallinen Mies rakastaa ja halaa, huomenna vien sen porealtaaseen ja suutelen suulle hyvän yön toivotuksen, oma sydän vieressä huokailee ja punnitsee tilannetta: onko sittenkin tyydyttävä ja unohdettava ja otettava vastaan se mitä saa vaikkei se olekaan sitä mitä halusi tai kuvitteli haluavansa, vai tekeekö siinä karhunpalveluksen itselleen ja toiselle, vielä pahemman petoksen. Haluaisin innostua jostakin, haluaisin lukea kirjaa ja upota toisiin maailmoihin, sen sijaan lasken sivuja ja odotan että tämä jo loppuisi ja seuraava alkaisi.