Liukkaalla tiellä

K:n juttu meni kuin menikin komeasti nappiin, ja viimein saa unohtaa rahahuolet kelat virastot instanssit lippuset ja lappuset, joka kuukausi viikko päivä pelon ja ahdistuksen ja selvitykset ja oikaisupyynnöt ja leikkurit ja ulosottoon kasautuvat laskut vuokrat kaikki. Se on loppu ja uusi elämä on nyt.

K halaa minua kerta toisensa jälkeen, kiitos ihan kaikesta kiitos sinusta, jo aiemmin se kertoi että olen tärkeämpi kuin mikään muu sen elämässä, vietetään pienet karkelot kun kerrankin on syytä suureen juhlaan, Kärleken väntar soi minulle valittuna ja K katsoo silmiin ja sanoo että aloitetaan se työ nyt kuitenkin ensin, sitten. Sitten. Sitten?

Se rakentaa taas mulle odotuksia rivien väliin jääviä lupauksia jostain, jota ei sitten kuitenkaan tapahdu. Halataan ja halataan ja se ottaa mua kädestä mutta lähden kotiin jääteitä pitkin liukastellen, voi ihmispolot jotka uskallatte tunteitanne sanoittaa vain humalassa. Minä seuraan vettä juoden virkeänä aamuyöhön asti, kyllä minä näistä haluaisin puhua ja se olisi tärkeääkin mutta ei näin ei näitä missä se on niin päissään että seuraavana päivänä ei taas kuitenkaan ole mitään, mitään ei sittenkään tapahtunut, mikään ei muuttunut, mitään ei ollut minä ymmärsin väärin minä, sinä minä sinä.

Minä rakastan sinua. K tietää sen. En voi palata siihen odottavaan epätoivoon neljän, viiden vuoden taakse.

Sieppasi

Luen kirjan loppuun ja saamistaan kehuista suitsutuksista oopperoista sovituksista huolimatta se ei minua kosketa, lipuu ohi ja ainoa hetki jolloin tunnen mielenkiintoa kirjaa kohtaan on surun jähmettämän naisen halu ajaa kirveellä kaikki läheltään pois. Sen minä tajuan ja siitä haluaisin lukea kirjan.

Autoin K:a asiassa joka poiki nopeasti toisen asian joka kaikella todennäköisyydellä poikii kolmannen joka on poikasista paras ja kaunein, palkintopallille ja ruusuke rintaan markkinoiden mallikkaimalle, kahvia ja hurraahuutoja ja konfetteja sataa taivaan täydeltä niin kuin penkkaripäivänä karamelleja autokulkueen sankareilta. Nyt järjestyy kaikki tiptop siistiksi pinoon ja loppuu puute murhe kurjuus. Ja kun laitan K:lle viestin ja saan tietää että se on Rouvaa avustamassa teknisissä asioissa tulen järjenvastaisesti vihaiseksi, minua suututtaa ja sieppaa ja otsa vääntyy kurttuun, kirjan sivut kääntyilevät nopeammin ja nopeammin ja loppuu ja tartun uuteen, mikä minua tässä nyt riepoo? Miksi tunnen oloni loukatuksi normaalista kanssakäymisestä pitkän sisäisen kaamosajan jälkeen, tiedänhän minä että minun alkuunpanemaani avustamaani kätilöimääni tämä palaaminen ihmisten pariin on. En minä odottanut aplodeja enkä kukkaseppelettä, kiitosta varmasti ja varmasti kiitoksen saankin, juhlatkin pidetään ja kaikki muuttuu paremmaksi ja silti istun kotona murjottamassa ja ärtymys kasvaa sivu sivun perään täysin holtittomaksi järjettömäksi selittämättömäksi raivoksi. Olen kiukkuinen että K on jossain ihmisten parissa jotka eivät ole minä, itsearmoitetusti minä joka K:n elämää tässä olen remontoinut asuttavaan kuntoon.

Siinä se kai siis on, ehkä halusin mitalin ja diplomin ja sen kukkaseppeleen sittenkin. Ehkä odotin viimein rakkaudentunnustusta. Ehkä loputonta kehujen vesiputousta, korvaamattomuutta ja elinikäistä kiitollisuudenvelkaa. Jonkinlaista yksinoikeutta nauttia K:sta. Ihminen on kummallinen epeli. Kun matka omaan itseen on näin polveileva piiloleikki en näe syytä kiinnostua avaruudesta.

Vajaavirtaa

Räntä lentää, voi  kuinka räntä lentääkään. Ulkona on suojasää, sisällä on kylmä, kaiken päällä on likainen harmaus. En ymmärrä, miten kukaan voi nauttia keväästä. Haluaisin tehdä jotain mutten keksi mitään mitä haluaisin tehdä. Lukea, katsoa, kävellä, uida, saunoa, mennä näyttelyyn, nähdä kavereita, syödä, kaikki tuntuu epämiellyttävältä eikä jaksa herättää sanan alkukaikua pidemmälle etenevää mielenkiintoa jolla solmia itsensä innostuksen tai jos nyt edes jaksamisen säikeillä potentiaaliseen tekemiseen kiinni. Kaikki on niin yhdentekevää.

TM herättää haikeuden tunteita. Ei tarvetta saada toista takaisin mutta haikeutta ja surua omasta onnettomasta elämästä, ehkä pienen soimaamisen helähdyksenkin värähtelemään että mikset pitänyt hyvästä kiinni ja heittäytynyt kokeilemaan, surua se toi tullessaan tälläkin tavalla niin mikä esti kokeilemasta olisiko enemmänkin voinut saada vaikka suruja olisi lopulta saattanut sieltäkin ropsahtaa? Suruja siellä, suruja täällä, suruja kesällä ja talvisäällä. Mutta täälläkin moneen kertaan sen puin ja puljasin mikä TM:n kanssa klikkasi. En saanut sitä klikkia ratkottua ajoissa joten tässä sitä sitten ollaan. Yritän jättää pidemmälle menevät miettimiset sikseen, antaa ajatusten lipua itseni läpi niihin suuremmin tarraamatta ja joskus tuntuu että onnistun siinä liiankin hyvin sillä ajatukset lipuvat ohi jälkiä jättämättä saamatta minussa aikaan mitään. Kaikki on niin yhdentekevää.

Kauranen kirjoitti, että naiselle kauneus on tärkeämpää kuin älykkyys, koska miehen on helpompaa katsella kuin ajatella. Ajatus palaa mieleeni, kun kämppis selaa tinderiä ja valinnat tehdään sekunnissa eikä edes toiveena oikeastaan ole löytää sieltä mitään eikä ketään vaan vain kulutella aikaa joka venyy ja vanuu ja ei pidä sisällään mitään. Lisäisin kauneuden rinnalle vaatimuksen sopivasta mukautuvaisuudesta ja miellyttävyydestä, monesti miehet tykkäävät kun pääsevät selittämään ja kertomaan ja osoittamaan älyä miehekkyyttä oivallisuuttaan, ja nainen vieressä sanoo ooh ja edes leikkii innostuvaa. Hölmöimpiinkin miehisyyden osoituksiin olisi osattava osoittaa ihailua ja siten heijastettava miehelle arvostusta ja kiinnostusta ja saada hänet tuntemaan olonsa hyväksi. Jos joku nainen jonkinlainen tuittupää onkin, niin pääasia että on söpö tuittupää, sellainen on kiva panna taskuun ja esitellä muille meidän kipakkana emäntänä, sopivasti hallittavaksi kutistettuna eräänlaisena kuriositeettina, matkamuistona tai eksoottisena eläimenä, kattokaas poijjaat mitä retkiltäni löysin ja mukaani kesytin.

Sanomattakin on selvä, että olen huono näissä leikeissä. Haluaisin leikkiä jotain ihan muita juttuja joissa jutellaan ja kuunnellaan ja ollaan kiinnostuneita muustakin kuin omasta, jossa jaetaan ja annetaan tilaa ja vastavuoroisuutta ja hengitetään samaan rytmiin. Näitä leikkikavereita ei usein ole näköpiirissä, ja kanssaihmisten todistusten perusteella minulta uupuu taito sopivaan kepeyteen, sinä olet liian sitä ja liian tätä, se on iskostettu mieleeni jo pienestä pitäen. Olen liian, liikaa, liiallinen ja ole nyt pehmeämpi, joustavampia, kiltimpi ja mukautuvaisempi ja vähän hiljempaakin voisit olla. Tinderiä tuskin tulen kokeilemaan, se vaatisi jo teknologistenkin valmiuksien parantamista ja niinpä ajatus lipuu ohitse yhtenä niistä yhdentekevistä serkuksistaan. Miksi vaivautua mukaan kun jo lapsena jätettiin piirileikeistä pois ja valittiin viimeisenä pesäpallojoukkueisiin? Miksi lähteä mukaan kun ei paria kuvaselausta pidemmälle jaksa edes kämppiksen tinderöintiä seurata? Taas kerran kiinnostus lopahtaa ennen kuin alkaakaan.

En oikein saisi näin käpertyä ja eristää itseäni maailmalta, mutta kun en saa sanaa suustani ja liian synkkiä ovat ne päässäni kiertävät puheenaiheet kahvipöytään kannettavaksi, niin kenen tahansa tapaaminen tuntuu vähäiset energianrippeeni syövältä ponnistukselta vailla positiivisia lopputulemia. Siirrän varmuuden vuoksi puhelimenkin vähän kauemmas pöydänkulmalle vaikka selvää on ettei kukaan minulle soita. Olenkohan hyvää kyytiä matkalla erakoituneeksi kissanaiseksi jonka elinpiiri lopulta kaventuu makuuhuoneen ja kaupan välille kun mihinkään ei ole mielenkiintoa mennä vaikkei sitä mielenkiintoa ole kotonakaan olla.

Miten saisi innostuttua jostain, ei sen väliä edes mistä. Olen ravannut kapakat ja museot ja tapahtumat ja lenkit ja saunat ja festivaalitkin, olen kävellyt katuja illalla aamulla öisin ja päivällä, lähtenyt tuttujen ja tuntemattomien mukaan pyörinyt puistoissa ja asunnoissa, joutomailla ja takapihoilla, lukenut kirjoja matkustanutkin ja jutunjuurta kehitellyt, keskusteluja availlut ja avauksiin tarttunut, kuunnellut musiikkia tehnyt käsitöitä piirrellyt ja tanssinut, eikä mikään oikein tahdo saada sitä innostusta kuitenkaan heräämään, tyhjin käsin jään rannalle ruikuttamaan ja lopulta pakotan itseäni menemään ja osallistumaan edes vähäsen edes johonkin, kun pelkään että sinne kotiini jos hautaudun on todellinen hauta piirun verran lähempänä.

Olisin kaikesta tästä murheellisempi, jollen olisi valvonut paria vuorokautta, ollut syömättä ja päättänyt jo aamulla maistaa rauhoittavan jotta päivän yhdentekevyys kulkisi ohi vain siivenkärjillään hipaisten ilman jokailtaista itkemistä. Siihenkin väsyy, saa pään kipeäksi ja silmäluomet turvoksiin eikä se mukanaan mitään helpotusta tuo.

Ei auta voimajooga
Ei auta sorkkarauta
Ei auta ruoho eikä aerobic

Yksinäistä

TM on löytänyt uuden naisen, se kertoo siitä varovasti kun kysyn voisinko tulla yöksi työmatkan jälkeen. Treffit etenee vauhdilla, jo kolmansilla vietetään koko viikonloppu yhdessä ja hyvältä kuulema näyttää. En halua kuulla enempää ja ajattelen, etten ota enää tämän jälkeen yhteyttä. Syitä on kaksi: en halua missään nimessä olla sotkemassa toisen mahdollisuutta rakkauteen, ja en myöskään missään nimessä halua olla surkuttelemassa itseäni toisen orastavan onnen vieressä. En tunne mustasukkaisuuden pistosta, en suurempaa menettämisen harmia enkä kaipuuta takaisin TM:n kainaloon, mutten silti halua erityisemmin kuulla kuinka jonkun toisen kanssa laitetaan ruokaa katotaan leffoja silitellään selkiä ja peuhaillaan peitteissä, kaikki sellainen alleviivaa omaa loputonta yksinäisyyttä. Enkä pysty näkemään, että omaan elämääni tulisi ketään niin kauan kuin K eikä ehkä sittenkään vaikka ei-K. Olen liian vanha ja liian väsynyt käymään missään, eikä ihmisiä tapaa jos ei missään käy. Näin ollen on oltava yksin ja syleiltävä sitä yksinäisyyttään kerran asialle ei osaa eikä voi mitään tehdäkään.

Eniten harmittaa, ettei mitään matkoja enää voi tulla. Ehdin jo haaveilla Jäämerestä tällekin kesälle.

Olen ollut jo yli kuusi viikkoa juomatta alkoholia. Elämä tuntuu tasaiselta ja tylsältä ja loputtomalta rutiinilta, eikä siinä ole mitään sellaista mistä haluaisin pitää kiinni. Ajattelen, että onneksi on sentään jo helmikuu, kyllä kai tämäkin kevät hiipuu päivä kerrallaan pois vaivaamasta ja kiusaamasta minua, että kai se kesä siellä jossain on edessä ja että kai siellä kesässä on edes jotakin mukavampaa kuin tämä mitä minulla on nyt. Luen kirjoja toisensa perään ja katson kuinka Hercule Poirot ratkaisee rikoksen toisensa perään ja kaiken takana kellon viisarit tikuttavat tik-tak hitaasti kohti hetkeä jolloin saan mennä nukkumaan ja toivoa että uni tällä kertaa virkistäisi uuteen parempaan päivään.