Iskusävelmiä

Saatana kun suuri osa entisaikojen iskelmistä on vastenmielisiä lastenpanemishaaveiluita. Vai mitä pitäs ajatella Jamppa Tuomisesta (Jamppa-vitun-Tuomisesta, jonka muuten aikoinaan piti esiintyä K:n isän hotellissa vaan kultakurkkupa kaatoi kitusiinsa niin paljon liuotinta että lopulta hotellimaakari veti sitä kännisössöä pataan ja pakotti soittamaan lavalla trumpettia) laulaa loilottamassa kuinka kukkasen terälehdet juuri auenneet hän pääsi omistamaan tai Kirkasta hekumoimassa kuinka mukava olisi muuten suukotella kuustoistakesäistä ähäkutti muut äijät. Ja näitä tällasia on ns. ihan vitusti puhumattakaan vaikka esim ihan kaikista muistakin kultturituotteista, ja sitten joku on vielä ihmeissään jaa että mitenkä muka niin about jokanen nainen on kokenut jonkinlaista ahdistelua lapsena, nuorena, aikuisena ja mummonakin vielä saatana, että on muuten kohtuutonta kun nytten niin vainotaan ja syytellään ja ei kaikki miehet ja eihän tässä uskalla enää heipatirallaakaan sanoa. Parempi jättääkin sanomatta.

Sellastakin mietin, että voi kyrpä kun vituttaa tämä talvi.

Pimeä pää

Voi pahus että tästä on vielä pitkä matka valoon, aurinkoon, keveisiin kenkiin ja päällysvaatteettomuuteen tai minnekään mukavaan. Aika hiipii niin hitaasti että se melkein menee takaperin ripirapi ratiriti paska, voi paska huokaisen toistamiseen ja kolmannenkin kerran, eikö tää pääty koskaan. On niin tylsää, niin karmean tylsää ja tympeää eikä mikään jaksa innostaa. Herään aamusta aikaiseen ja ryhdyn vastentahtoisesti töihin, välttelen tai teen tai teen vältellen ja kun kun töiltäni maltan ryhdyn vastentahtoiseen vapaa-aikaan, hiippailen huoneesta toiseen ja huokailen, katselen käsiäni ja mietin joko ne näyttävät ryppyisiltä ja jos näyttävät johtuuko se pakkasesta ja kuivakasta huoneilmasta, suupielen juonteet ainakin taitavat olla painovoiman tekosia ja joskus kun sisuunnun istun suupielet irveessä kohti kattoa, naamajumppaa kato, ja sitten taas istun ja ähkin, olisi tuossa kirja ja vaikka elokuva, uloskin voisin (jollei olisi niin piinaavan pimeää ja liukasta ja sitten ei kuitenkaan oikeasti pimeää vaan kelmeää harmaata) tai ehkä ruokaa, kai sitä voisi sitä tai tätä ja ajatuskin siitä ja tästä ja tuosta saa onnettomaksi, onnettomaksi saa myös hiipparointini ja hiihtelyni. Mitenkään päin ei maita, elämä.

(elämä kuulee ja pistää kissan oksentamaan kiipeilypuun syövereihin, maistas siitä vähän toimintaa nahjukainen, maistapas)

Raato raahautuu huomiseen.

Joulupukki puree ja lyö

Välinpitämättömyys vaivaa niin kuin aina, yläasteella luokkakopla päivitteli matematiikan tunnin aluksi että ei noin vaan tuollainen voi olla, että millään ei muka ole mitään väliä. No onhan asioilla väliä, mutta itse häilyn niin puolinaisesti kuitenkin niiden vaiheilla ilman omakohtaista välittämistä vielä yläasteen jälkeenkin, merkitykset huurustuvat varjokuvina ikkunan pintaan vesinoroiksi eikä niitä alun alkaenkaan kai tuntunut riittämiin olevankaan. Työt, touhut, ajankulutusta hengenpitimiksi tamburiinin rytmissä muiden kanssa leikkien, en näe mieltä en tarkoitusta en merkitystä mutten tiedä minne muuallekaan menisin mitä tekisin, muuttukoo mikään jos tamburiinin vaihtaa nokkahuiluun. Toiset kuulema kärsivät huijarisyndroomasta mutta minä en, aikapäivää sitten ymmärsin ettei kukaan muukaan osaa eikä tiedä sen kummemmin mistään mitään, samanlaisia raakileita hapuilemassa itse kukin mutta osa ehkä enemmän tosissaan kuin toiset tai pahemmin kauhuissaan tämän tyhjyyden edessä. Niinpä elämää kuljetaan läpi tärkeän näköisenä mappi kainalossa kiire kulissina ja tyhjyys tukahdutetaan koneilla laitteilla kamppeilla romppeilla, vauvoilla aatteilla jumalan raameilla, jos vaan riittävästi kuluttaa ja hamstraa esineitä tai ihmisiä niin ehkä se piinaava tyhjä aukko siitä täyttyy. Pimeä ja tylsyys kietoutuvat toisiinsa. Kun mikään ei huvita on vaikea motivoida itseään mihinkään, edes vetelehtimään.

Paska päivä

Paska päivä. Polkupyöräni, tuo lukiomussuni äidin tädin mummopyörä joka minulle aikoinaan lahjoitettiin, on varastettu talon pihalta. Saatana, saatanan saatanan saatanan saatana mitenkä vituttaa. Kävelen kaupungille, haen kadonneen pin-koodin tilalle uutta ja jonotan pankkiin tunnin jona aika viisi tai kuusi ihmistä pääsee pleksikoppiin jossa neljä vaaleaa pitkähiuksista nuorta naista kulkee mapit sylissä kuka minnekin mutta vain yksi ottaa silloin tällöin jonkun vuoronumeroansa kuin lottolappua puristavan onnekkaan sisälle vaikka asiakaspalvelupisteitä olisi totta kai ainakin viisi, ja kun viimein pääsen sisälle niin tietenkin sen koodin lähettäminen minulle maksaa, sitä ei voi saada siitä luukulta vaan se pitää laittaa postilla ja siitä riemusta peritään tietenkin maksu. Matkalla meinaan kävellä saman tien Alkoon ostamaan vastaavalla summalla nestemäistä koodinpätkää mutta sen sijaan menen ostamaan kissanruokaa, joka on ollut kauppalistalla jo kaksi päivää ja aina unohtunut niin kuin kaupassa usein käy, se vitutuksen ja ärsytyksen määrä joka kasvaa pelkästä ajatuksesta että on mentävä kauppaan onnistuu usein pyyhkimään muistin tyhjäksi myymälän käytävillä ja mukaan tarttuu harvoin sitä mitä oikeastaan piti.

Päivä on paskana ja kello vasta vähän ja hereilläkin olen ollut jo aamuneljästä ja nukkumaan ei voi käydä ja mikään ei huvita. Tuokaa pistooli.

Kykenemättömyyden häpeä

Kesäsade valuu pitkin hiuksia, kyyneleet pitkin poskia, jalka toisen eteen ja toista. Omat murheet tuntuvat niin typeriltä ja samalla toiset murheet niin ylitsehyökyviltä ja eniten harmittaa oma kykenemättömyys. Hävetää. Häpeä puristaa lujaa kasaan ja sen ympärille kiertyvä kauhu saa yökkimään ja oksentamaan ja pelkäämään. Hyydyn niin kuin lapsena tismalleen samanlaiseen ahdistuksen kehään ja pelkään, että niin kuin silloinkaan mikään määrä toistoja ei saanut kauhua hälvenemään niin nytkään toiston tyynnyttävästä voimasta ei ole toivoa. Se joka väittää että pelot häipyvät ne kohtaamalla ei ole koskaan kokenut irrationaalista pelkoa ja ahdistusta joka vähät välittää toiston tuomasta varmuudesta. Minä pelkäsin lapsena ihmissusia ja muita mörköjä ja kuljin viikoittain metsätietä kotiin soittotunneilta, ja joka kerta olin aivan yhtä kauhuissani ja lähestyvä täysikuu sai mahan solmuun oksennuksen kurkkuun kakovat kyyneleet silmäkulmiin eikä puhettakaan siitä, että jokainen onnistunut metsäkävely olisi helpottanut seuraavan viikon urakkaa, ehei päinvastoin, ehkä selvisin tällä kertaa ja ensi kerralla en. Ja niinpä viikkojani verhosi jatkuvassa pelossa eläminen. Ja aivan kuten lapsenakin jo ymmärsin että pelkoni ovat mielen maalaamia kauhukuvia vailla kovinkaan vakavasti otettavaa todellisuuspohjaa ja pelkäsin siitä huolimatta aina vain, niin ymmärrän nyt että pelon logiikkaan ei järki pure eikä toisto tepsi sillä millä järjellä muka voi järjettömyyden kumota. Näin ainakin pelkään.

Kerro kerro kuvastin

Illalla katselin karvojani ja huomasin että hiukseni ovat juuri sellaiset kun lapsena haaveilin metsätiellä kuljeskellessa leikkiessä, pullon henki tai hyvä haltija kiltti pliis minulle kolme toivetta tarjottimella puff ja minä tietenkin maailmanrauhaa ja sen sellaisia totta kai, mutta myös paksuja hiuksia, että kehtaisiko ne ujuttaa kolmanneksi toiveeksi. Rakensin lätäköstä uoman toiseen lätäkköön ja kadehdin naapurikunnan kakaroita jotka pääsivät illalla kylille kuka minnekin ryyppäilemään, ja maanantaiaamun bussissa saattoi jo kuulla parhaita paloja kuka kenenkin kanssa mitäkin. Minä en kenenkään kanssa milloinkaan paitsi kun peruskoulu loppui, silloin join pullollisen salmaria ja eipä sittemmin salmari olekaan maistunut. Se tukka tuntui tärkeimmältä, myöhemmin olisin haltijalta haaveillut ensin isompia, sitten pienempiä rintoja, potenut valinnanvaikeutta litteämmän vatsan ja pienemmän perseen välillä ja ehkäpä naamakin muutoin vain oli joskus liian vino. Illalla kylppärin valossa kajossa hiukseni äkkiä olivatkin juuri sitä mitä silloin kaipasin, pitkät ja taipuisat ja paksut ja kiiltävät ja bouncy bouncy bouncy, mutta maailmanrauhaa ei peilistä vieläkään näkynyt.

Punaiset sukkahousut

Kuumuuden jälkeen kesäsade, ulos on laitettava sittenkin sukkahousut ja pitkähihainen, takkikaan ei olisi ollut pahitteeksi mutta sateesta huolimatta tulee hiki. Katselen epävarmana heijastustani ystävän laseista näyteikkunoista muoviplekseista blehoista, aina liikaa ja liikaa ja jos aamulla tuntuukin hyvältä on illalla raskas ja kamala ja kaikki tursuaa yli. Punaisia sukkahousuja pukiessa mietin juhlia, joissa olin vuosia sitten, niissä oli teema ja pukeutumista, tykkään sonnustautua ja miettiä mikä sopisi mihinkin (teeman pitää olla selkeä ja rajattu, voidaan pitää 60-, 70- tai 80-luvun kekkerit tai rocktähtikemut ja edelleen harmittaa etten päässyt turismiteemaisiin pippaloihin, mutta sitten taas elokuvat oli huono ja hutaistu ja liian laaja) ja juhlapaikalla nuori opettajanainen hihitti opettajaystävänsä kanssa että hui jos näin punaiset sukkahousut laittaisi arkena kouluun, mitähän oppilaat ajattelisivat, hihhih ai kamala ja ajattelin että sun oppilaitas ei kyllä vittuakaan kiinnosta sun sukkahousut ja miten nämä ihmiset ovat tismalleen samasta muotista samaan kaanoniin kopsahtaneita kansankynttilän identiteetin pureksimatta nielleitä. Mitä oppilaatkin ajattelisivat hih. Lähdin juhlista taksilla passiivis-aggressiivisen ex-työkaverini kanssa joka muistuttaa minua lapsuuteni partiokisoista joissa koulukaveri veti kilarit ja mellakoi vihaisena minua vastaan joka rastilla koko päivän herraties mistä syystä, eikä meidän joukkuetta ainakaan yhteishengestä palkittu sillä pyynnöistä ja merkitsevistä katseista huolimatta kilarikaveri ei vain voinut pitää nassuaan ummessa. Myöhemmin näin silloisen partiojohtajani helluntalaisten huoneissa kaupunkifestareilla, joissa kuumeesta ja kaljasta sekaisena odotin jeesusbussin lähtöä kohti kotikaupunkiani ja seurakunnan rukoillessa vointini puolesta humalaiset ystäväni höhöttivät että saat kassista päihis jos nyt tuut uskoon. Taksimatkalla join vissyä ja mietin mikä minussa sekä kilarikoululaista että ex-työkaveria oikein mahtaa riepoa ja onkohan partiojohtaja pysynyt uskossaan vahvana. Punaisiin sukkahousuihinkin on jo tullut reikä.

Ei mitään asiaa

On asioita joita huomaa vain toiston kautta, hiljalleen kasvavien silmujen puhkeamisen lehdiksi ja varjon lyhenemisen, samojen reittien tuoman muutoksen tyydytyksen kun kaikki on niin kuin ennenkin ja kuitenkin toisin. Järvellä sotkelo tai joku muu sukeltaja painuu pinnan alle ja haluaisin kävellä hitaasti veteen, tuntea sen viileyden ja vettyvät vaatteet, laineiden liplatuksen pulputuksen korvakäytävien täydeltä vetehisten laulua. Sateen pehmeä ropina peittää askeleet.

Minusta tuntuu, etten tahdo mitään mitä on tarjolla. Palaan uudestaan ja uudestaan samoihin ajatuksiin, samoihin kierteisiin, samoihin päätelmiin. Jos vapaaehtoisesti kääntää selkänsä sille mistä kisaamiselle yhteiskuntamme rakentuu, näkee outoihin vesiin, toisiin maailmoihin. Katselen pinnan väreilyä, itseään on äärimmäisen vaikea ravistaa edes hetkeksi eroon niistä raameista joihin on sattunut syntymään ja kasvamaan.

Maistelen läpi aasiakauppojen nuudelitarjontaa. Huh kun tulisia.

Vanhojen kaipausta

Yhtäkkiä törmään juttuun vanhasta lapsuuden ja nuoruuden ystävästäni joka vuosien päihdekierteen jälkeen on selvillä vesillä, ja jostain syystä kaiken sen vuosientakaisen ajatteleminen osuu minuun kipeästi vieläkin ja itkettää, enkä täysin ymmärrä miksi. Mikä minua siinä edelleen särkee, muistan että jo vain vuosi pari välien väljennyttyä kaipasin sitä ihmistä ja sitä elämää välillä niin että mahalaukkua väänsi ja mietin vain että älä ajattele sitä älä ajattele sitä, ja syytin ensimmäistä seurustelusuhdettani siitä, että ystävyys väljeni, päästin sen laimenemaan kun en rakkauden huumassani malttanut pitää yhteyttä kehenkään ja kun se suhde päättyi ja toinen elämä alkoi, jäin jumiin kapakoihin ja mieleni ongelmiin ja yliopistoon ja ystäväni oli silloin kai jo muualla (vai oliko, edelleen ajattelen että se oli minun laiskuudestani kiinni että se ystävyys joka oli elävä ja väreilevä ja hengittävä ja jännittävä pääsi kuihtumaan, vaikka mitä voi vaatia täysi-ikäisyyden puolin toisin kiikkuvilta ihmisiltä, taitoa hoitaa ihmissuhteitaan vai, tiedähänhän minä että ystävälläni ovat ihmiset ja kumppanit ja kaupungit ja maat vaihtuneet tiuhaan, se elämä on ollut risainen ja turvaton, ja jostain syytä olen siitä kateellinen ja kun katson kuvia hänestä ajattelen, että hän uskalsi ja meni ja teki ja minä en päässyt ikinä lentoon, en koskaan uskaltanut kokeilla mitään ja se on se kipeä kohta mihin nytkin sattuu, se minua harmittaa). En oikeastaan tiedä miksen koskaan poiminut puhelinta ja soittanut, miksi niinäkin kertoina kun näin hänet silloin tällöin, joskus vuosi parikin välissä, en koskaan kuitenkaan kaikesta kaipauksestani huolimatta lämmittänyt välejä. Sellainen minä olen ollut monissa muissaki suhteissa, olen antanut ihmisten vain mennä, takertunut kiinni kerrallaan yhteen merkittävään ihmissuhteeseen, kaikki munat yhteen koriin. Hän on kiertänyt maata, käyttänyt päihteet laidasta laitaan ja päässyt siitä kuiville opettelemaan kelloa ja rutiineja ja yhteiskuntakelpoisuutta neljännellä vuosikymmenellään, koettaa kiinni toisenlaisen elämän syrjään. Siihen sen kivun täytyy liittyä, minua edelleen kaduttaa että päästin sen ystävyyden lakastumaan ja minä olen kateellinen kaikille ystäväni elämässä olleille, kateellinen etten minä ollut niiden ihmisten paikalla, kateellinen kaikista kokemuksista, kipeistä ja surkeista ja noloista ja hävettävistäkin, minä tiedän että ystäväni on edelleen se upea ja loistava ja väreilevä ihminen kuin ennenkin ja minä olen edelleen se joka ei uskaltanut eikä uskalla lentoon, joka jäi ja suoritti ja itkee nyt tekemättömiä asioita, minä pelasin aina niin varman päälle. Toisten elämät näyttävät aina niin täyteläisemmiltä, jotenkin kokonaisvaltaisemmilta kuin oma. Miksi tämä asia itkettää minua nyt niin että töiden sijaan tyrskähtelen itkun puuskissa ja kaivelen netistä jälkiä ystäväni elämänpolulta, minkä kanssa minä en nyt osaa rauhaa tehdä? Joskus mietin, että jo nuorena aloin elää kahta elämää, joista toisessa oli koulut ja opinnot ja työt ja turvallisuus, ja toisessa alkoholi, huumeet, kuuma asfaltti ja puistonpenkki. Ystäväni kuuluihin siihen toiseen ja kulki siellä rinta rottingilla, enkä minä koskaan osannut sovittaa näitä elämiäni yhdeksi ja samaksi, pidin aina raja-aidan pystyssä niiden välillä, eikä kaksoiselämään kukaan kovin kauaa pysty. Valitsin koulujen ja opintojen polun, ja se mitä toisesta elämästäni on päihteiden merkeissä edelleen olemassa, sen salaan Kunnollisen Tunnolliselta julkisivultani. Ehkä siksi elämäni tuntuu joskus varjoelämältä ja huijaukselta. Ehkä minä häpeän. Ehkä minä kaipaan jotain menetettyä tienhaaraa, joka todellisuudessa on vain kuumien nuoruuskesien muistoa ja kuvitelmaa.

Naisten paikka

Päiväni taitavat täyttyä radiosta, mutta väliäkö tuolla. Naisia teknisille aloille, hoivavietti 70-vuotiaan guben mielestä koulutetutkin naiset kotiin ajaa ja kas kun ei joku vielä väläytä että eiväthän ne naiset koneista perusta (ja heti väläyttikin, se on biologiaa se että naiset tykkää vauvoista ja miehet traktoreista ja kompuuttereista voi vittu jee), rasittava tyhjänjauhaja rätkättää kuinka hän se soittaa miehelle tai pojille jos mikään ongelma kodinkoneiden kanssa kohtaa ja nuoria diplomi-insinöörejä haastatteleva toimittaja naureskelee että noh sujuukos se pesukoneen poistoletkun vaihtaminen heh heh ja ajattelen  can't believe I still have to protest this shit this shit this shit

Minulla on parveke, jolla seistä,
takki johon voin kääriytyä, lapsi jota halata,
miehiä eri tahoilla, kaikenlaisia.
Minä elän elämää josta unelmoin nuorena.
Unelmat täytyy toteuttaa, tuskat kestää, viinat juoda, vuokrat maksaa, köyhiä puolustaa, vaaleissa äänestää.
Minä pidän miehistä, jotka kantavat taakkansa, perheensä, työnsä, tuskansa, vaivansa; eivätkä heittäydy heikoiksi.
Minä pidän naisista, jotka käsittävät asiat ilman, että heitä on opettamalla opetettu, elävät eivätkä tuherra päiviään miesten selän takana.
En ole täällä toistamassa vanhoja kuvioita.
En ole täällä mikään lohtu tai satama.
Pistän asioita alulle, vaikutan, liikun, vaihdan ilmettä.
Minä olen köyhän makeinen, kirpeä, sinä muistat aina, ei nekku, eikä marenki.
Minusta ei saa enempää kuin osaa ottaa, osaa tahtoa.

Arja Tiainen

On siis kevät

Luen vessassa Doris Lessingiä yhdeltä, kahdelta, kolmelta yöllä ja kun kello tulee neljä vituttaa niin että melkein itkettää eikä huvittaisi lukea enää sanaakaan. Päivä töissä ei ole loistavimpiani, ihmisten asioiden selvittely saa taas passiivis-aggressiivisen sävyn kun en jaksa olla mummo kanasilleni sielunhoitaja laumalleni. Kiitos etätyöt kiitos kodin suoja kiitos kontaktiton loppuviikko. Tekee mieli juoda viinaa repäisykorkillisesta vodkapullosta keskellä katua ja hammasta särkee viime viikon lääkärikäynnin jälkeen niin että lähellä on arpalapun ostaminen kadunkulman sekakäyttöbingosta. Jomottaa ja juilii, entä jos tämä jää päälle, olen niin tietoinen alaleukani etuhampaista että kaivelen niiden välejä hammaslangalla yöllisellä lukupisteelläni sen minkä ehdin mutta kolotus ei poistu, entä jos loppuelämä onkin tällaista hampaiden kiristelyä?

Tukkaa ei kannata jättää yöksi köysileteille, kampaus on kuin Buffylla pahan kaljan jaksossa ja muistan kuinka nuorena minulle kerran tehtiin karsea rastapökäle ohimolle ja sain sitä kiskoa ja setviä auki viikon kaksi puoli päätä kaljumpana. Silloinkin oli vodkaa ja silloinkin oli kevät, tämä ällöttävä jomottava ruma paska kevät joka kiristää hermoja rutistaa kulmia sulkee suupielet tiukasti suppuun. Koiranpaskaa joka kadunkulmassa, niistä koronapiskeistä tulee vielä maanvaiva ja odottakaapas kun tulee kesä niin kaikki katujen paska ei ole enää koirista lähtöisin kun kirkon kulmalla kyykitään opiaattiköntsää.

Tällä kertaa taidan kasvattaa papujen sijasta potaatin ämpärissä.

Puiden huminaa

Vuosikymmenten paino tuntuu ulottuvan myös tulevaisuuteen jota en uskalla ajatella monistakin syistä, ja ajatus pätkii niin että kolmen sanan kirjoittamisen jälkeen on katsottava kuvia kaloista tai nisäkkäistä, selattava jotain mitä vaan. Se umpikuja josta olen kirjoittanut niin moneen otteeseen on olemassa entistäkin puristavampana, sillä ei vain minun tulevaisuuteni vaan kaikkien tulevaisuus, kalojen ja nisäkkäiden ja siivekkäiden ja lehtivihreiden on tulessa ja silti päivästä toiseen pitää jatkaa järjetöntä leikkiä että ei muka olisikaan, tiedättekö sen sarjakuvan missä koira juo kahvia huoneessa joka on tulessa ja toteaa että this is fine, no me ollaan juuri siinä huoneessa ja silti minun pitää keittää sitä kahvia ja osa joko ei huomaa liekkejä tai uskalla sanoa niistä mitään, enkä ymmärrä miten voisi olla muuta kuin ahdistunut kun lieskat nuolevat jo persposkia.

Puut vihaavat meitä. Se surettaa niin, että vatsa kääntyy solmuun. Tämä maailma itkettää minua niin, että vatsan lisäksi suolet ja maksa ja perna kääntyvät ympäri liittyäkseen samaan solmuun.

Eikä minun sitä kahvia ole pakko keittää. Mutta en tiedä, mitä muuta tekisin, en uskalla loikata pois tästä koska pelkään vielä pahempaa, epätoivon lisäksi nöyryyttävää köyhyyttä, kuka minusta muka pitäisi huolta jos en minä itse ja aina on parempi olla varoissaan onneton kuin varattomana onneton. Loputtomasti selityksiä. Ja olen vihainen itselleni apatiastani, että en jaksa enkä osaa enkä viitsi enkä uskalla tehdä millekään mitään, tarttua mihinkään, innostua mistään, että kopeloin elämäni lähipiirini yhteiskuntamme asioita ja hylkään ne yksi kerrallaan yhdentekevinä, tulin ja näin ja turhina hylkäsin. Se on itsepetosta ja muiden pettämistä, eihän maailmassa kyse ole siitä osaako tai haluaako tai jaksaako, vaan siitä että teki niin tai näin niin sillä on kerrannaisvaikutuksensa aina. Juju ei ole siinä, että se huone ei palaisi, jos jotain tekisin, vaan siinä että minun voisi olla helpompi hengittää, jos tekisin jotain, sillä halusin tai en niin olen jo olemassa, sitä en voi enää perua. Äitini äitini, miksi jumalauta minut tänne synnytit?

Jo lauantaiaamusta asti ole miettinyt, etten tahdo mennä töihin. Kaksi vapaapäivää ei riitä nimeksikään. Etänä piileskellyt päivät eivät riitä laastaroimaan sitä repsottavaa kuilua jota välinpitämättömyyteni kalvaa leveämmäksi, eihän voi jaksaa jos ei näe työllään merkitystä, jos ei yksinkertaisesti usko että tällä on mitään väliä. Voiko siihen auttaa työpaikan vaihto, minkään vaihto, jos perusongelma on se, että ei usko millään olevan enää tulevaisuutta tai ainakaan sellaista tulevaisuutta, minne voisi mitään rakentaa?

Mielenlaatuni on synkeän puoleinen ja mittakaavani liian laaja. En uskalla mennä tuonne puupeltoon kaarnapintoja halailemaan (ei oikeaa metsää enää edes ole), ei minun anteeksipyyntöni puita lepytä ja kissa kiitoksella elää.

Lottovoitto ja pitkä loma ja loppuelämä metsänsuojelutöissä.

Vuosikymmenten paino

Päiväkävelyllä pakkanen puree poskista ja aurinko kutittelee kerrostalojen ikkunoita, heijastuu palasina vastapäisten talojen seinälle ja luo hankeen pitkiä varjoja. Haluaisin ulottaa kävelyretken aina vain pidemmälle, lopulta ehkä tarpoisin koko päivän ja kuuntelisin ei-mitään, tyhjentäisin päätä ja keuhkoja. Takaisin tullessa mietin miten ihmeellisen hyvin ihan kaikki elämässäni on, ja silti peilistä katsoo se kamala, se vastenmielinen, ja että miten se voikin pyyhkiä kaiken tosi paljon isomman ja tärkeämmän tieltään. Se vaativa joka huutaa kuinka ruma kuinka lihava kuinka huono minä olen, jonka mikään muu ulottuvuus tai asia ei ole minkään väärti niin kauan kuin se muu on olemassa, jossa kaikki mitätöityy koska maha roikkuu naama rypistyy reidet hyllyy ja mitä noista muista mutta se maha maha maha, aina se kauhea ruma iso maha. Haluaisin nauttia elämästäni enemmän, mutta tunnen syyllisyyttä nautinnostani koska olen niin... Ruma läski paska? Ei itselleen niin kannata puhua ja paino sanalla kannata, jos ikävillä sanoilla ja puheilla saisi jotakin hyvää aikaan, olisi maapallo täynnä pelkästään kukoistavia ja onnellisia ihmisiä, niin paljon loukkaavaa puhetta suolletaan sekä ääneen että näppäimistöistä että sisäisesti all day every day. Se ei yksinkertaisesti auta ketään mitenkään. Siinä sitä on harjoitetta jokaiselle päivälle, jokaiselle tunnille, joskus minuutillekin, että sulkisi sen haukkuvan äänen sisältään ja pitäisi varansa ettei sitä myöskään muihin eläjiin kohdistaisi. Mutta kun samaan aikaan asia on myös niin, että se maha ja kaikki se muukin hyllyvä pitäisi saada pienemmäksi, se on myös fakta, ja kun niin ei tapahdu on kierre valmis ja se kierre pitää sisällään ahdistusta surua tukahduttavan punaista häpeää inhoa vihaa joka haluaa iskeä sakset silmän kautta aivosta läpi.

Itsensä hyväksyminen tuntuu luovuttamiselta. Heikkoudelta. Että mitä mistään muustakaan kun minä en tähänkään pysty.