Aktiivisuutta

Asiat sujuu aika mallikkaasti. Menen töihin ilman krapulaa, menen nukkumaan ilman humalaa. Harrastan, olen mukana järjestötoiminnassa, edustan opiskelijoita, olen opiskelija, olen työssäkäyvä vastuullinen muita auttava Henkilö ja pidän suuren osan ajan itsekin itsestäni. Tänäänkin hiukset hulmusivat niin, että pyörällä suhaillessani tunsin olevani vähintäänkin se maailman ihanin tyttö harmaissa koroissani. Olen aikaansaavalla tuulella, tämä on hyvää aikaa.

Öisin poikkean kuitenkin satunnaisesti aikaansaavan ihanuuteni sivupoluille, enkä mieti niitä retkiä ennen kuin aika on kypsä moisille pohdinnoille. Voi silloin sitten vaikka vähän piehtaroida kuin vinttikoira märässä nurmikossa niissä omissa aatoksissaan, kukas se elämästäni elävää tekisi jollen minä ihan itse omin pikku kätösin. Kävi tässä nimittäin niin, että näin yhtä hyvin hyvin vanhaa tuttavaa, kaveria tai jonkinlaista elämäni pientä osaa, ja kävi ilmi, että kyseisellä pojalla on poikuus tallellaan. Ei sellaisia tässä iässä kai enää juuri vastaan kävele, ei ainakaan sellaisia jotka eivät olisi fyysisesti sosiaalisesti tai henkisesti niin rajottuneita tai päinvastoin liikaa, ettei niiden kanssa halua olla edes samassa huoneessa. Tämä tuttavani ei kuitenkaan ole mitään edellä mainituista, vaikka ehkä vähän erikoinen tallaaja tavallaan. No arvata saattaa totta kai tietenkin tietty joojoojoo miten hyvältä ajatukselta tuntui moinen haaste selättää yön pimeinä tunteina.

Seuraavana iltana pyyhin tämän operaation mielestäni sitten Heilan kanssa, tai ex-Heilaksiko sitä pitää nyt sitten nimittää, en tiedä, eikä sekään varmasti ollut hyvä idea sillä sen itkiessä syliäni vasten minä mietin kuumaa asfalttia sulaa jäätelöä kosteaa hiekkaa viileää merivettä unohdusta unohdusta unohdusta, ja vessaan hiipiessäni mietin vielä pisteeksi ii:n päälle Punaista. Tuntui, kuin olisin pettänyt sitä kaikella tällä, vaikka eihän jotakin sellaista voi pettää mitä ei ole olemassakaan petettäväksi.

Kaiken kukkuraksi näin Pörröistäkin vielä ohimennen sattumalta. Sydäntä riipii pelkästään sen silmiin katsominen, ja tuntuu että kaikki siinä meidän välissä on niin herkkää että helisee. Sen helinän peittämiseen tarvitseekin sitten oluen jos toisenkin, ja tilanne laukesi sillä kertaa minulle harvinaiseen luonteenlujuuteen (jota Heilan itkuiset silmät saattoivat avittaa), sillä en lähtenyt sen mukaan.

Tällä kertaa. Sen seikkailun sijaan menin vain aamulla töihin, illalla nukkumaan ja jossain siinä välissä vielä harrastamaan opiskelemaan edustamaan olemaan.

Viikon loppupuoli

Juopottelin koko viikonlopun sen ihanan punatukkaisen söpöläisen kanssa kapakista toiseen, se kun ei ole juuri käynyt missään kivoissa baareissa – niissä sellaisissa kivoissa joista minä pidän – lupasin minä tomerana toiminnan naisena niitä sille näyttää. Näytinkin sitten niin tarmokkaasti, etten muista enää miten ensimmäinen ilta päättyi muuten kuin pussailuun ja johonkin epämääräiseen paikkojen räpläilyyn, sillä Punainen tuli kuin tulikin luokseni yöksi. Häijyä mielihyväähän se hiukkasen aiheutti, sillä sehän jo kerran sanoi, ettei kiinnosta, että ei vain kiinnosta. Kiinnostaako sittenkin vai sekoittiko alkoholi-huumes miehen mielen, mutta kotiini ja petiini sen kuitenkin vein. Yöllä sylikkäin höpösteltiin pitkät pätkät kaikenlaista elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta, ja niin se jäi sitten vielä toiseksikin päiväksi minun seuraani.

Se olikin sitten astetta raffimpaa menoa ja meininkiä, se kuuluisa toinen päivä, ja kun lopulta talutin sitä kotiini nukkumaan humalaansa pois, se vaan toisteli olkapäätä vasten nojatessaan kuinka mä oon niin mielettömän kiva ja ihana ja miten voi olla. Nii-in, miten voikaan olla, kyllähän mä tiedän olevani vallottavan hurmaavan järjettömän mainio silloin kun datapankin namikat on oikeassa asennossa ja joku sykkivän tasainen biitti pitää mielen niin nopeassa liikkeessä että välillä itsekin itseäni ällistytän. Minä olen niitä ihmisiä, jotka voivat liikuttua omista sanoistaan kyyneliin saakka, nauraa omille jutuilleen pitkään ja hartaasti, keksiä ratkaisun kaikkiin ongelmiin siinä silmän räpäyksessä, ja samalla katsella itseään ironisen pilkkaavasti jostakin vähän kauempaa. Niin kuin jotakin toimintasankaria tai marionettia. Silloin suorastaan hekumoin omassa ihanuudessani laskeutuakseni vain jossain vaiheessa sitten sitäkin syvempään murheen sorakuoppaan, jossa edellisen persoonan tilalle on vaihtunut harmaan vakava pelokas arkajalka itkua tuhertamaan ja ranteitaan avamaan.

Koska olen minä sekin ihminen joskus, eikä sen ihmisen mukaan kukaan söpöläinen lähde eikä jää, se ihminen kierii omissa liemissään päivät pitkät yksinäiset, eikä se mielestään ole ihanaa nähnytkään. Tai ehkä nähnyt juuri ja juuri jossakin kaukana, ikkunalasin takana siellä, missä muu maailma elää mutta minne ei helpolla mukaan pääse. Tästä valloittavasta kahtiajaosta yritinkin Punaiselle puhua, ja kyllä se kuunteli, sen kanssa on nimittäin hyvin helppo puhua kaikenlaisesta Tärkeästä ja Vähemmän Tärkeästä. Kun se on niin ihastuttavan vikkelä ja nopea, ei juuri mikään vie tehokkaammin multa jalkoja alta kun älykäs mieli yhdistyneenä nokkelaan puhetapaan. Ihminen kun voi olla mitä vain mutta ei tyhmä, sillä tyhmyyttä en lähelläni kestä, eikä kaipaamaani älykkyyttä heijasta mikään varmemmin ja suorempaa kuin vivahteikas kielitaju.

Rakkauden sijaan nyt ehkä haluaisinkin tästä ihmisestä itselleni Ystävän, sellaisen, joka innostuu oivaltavista sanavalinnoista ja oluttuopeista. Jonka kanssa voisi juoda viskiä ja istua puistonpenkillä lukemassa pornonovelleja. Joka ajattelisi minua huomatessaan jonkun juuri sellaisen asian, mistä arvelisi minun ilahtuvan ja joka sitten olisikin juuri se sellainen asia. Joku pieni, tiedättehän, postikortti tai hieno otsikko, erikoisen värinen matkalaukku, lippalakki tai matkamuisto menneisyydestä. Sellaisen ystävän mentävä aukko olisi olemassa, ja minä niin kovin mielelläni täyttäisin sen aukon tällä punatukkaisellani.

Se tosin heräsi tältä retkeltä niin tajuttomaan darraan esimerkiksi lattialle oksentamisen merkeissä, ettei se välttämättä hetkeen tahdo olla tekemisissä. Itse taas tuhosin tilini ohuen saldon lopullisesti tällä seikkailureissulla, etten ennen palkkapäivää taida viitsiä muutoinkaan edes puhua kenellekään. Istun vain pimeässä kodissa verhot kiinni teekuppi kädessä ja odotan.

Pienenee

Minua murehduttaa ja huolettaa, elämä elämättömyys työt ihmiset suuret kalat talous ja raha-asiat, valinnat valintojen vaikeus yliopisto vuokra-asunnot puhelimen pirinä ja postiluukku. Entä jos en jaksakaan, jos en vain jaksakaan mitään. Huolet kietovat ihmisen helposti sisälleen viltin alle tärisemään ja murehtimaan otsa kurtussa jäätelölusikka suussa. Lukisinko kirjaa - ei en uskalla; katsoisinko elokuvaa - ei en pysty siitä voi tulla paha mieli; lähtisinkö ulos - ei en jaksa siellä voi olla ihmisiä en voi ihmisiä en nyt.

Tarvisisin paikan jonne käpertyä vähän piiloon, hiukan vain ja hetkeksi. Silitellä itseni kuntoon ja uudeksi.

Sillä en jaksaisi murehtia. Haluaisin olla pikkuisen onnellisempi, haluaisin nauttia asioistani tekemisistäni ihmisistäni elämästäni, haluaisin olla että mä oon ihan hyvä kyllä mullekin kuuluu hyvät asiat kyllä niistä saa nauttia kyllä mä saan nauttia. Sen sijaan huolestun ja ahdistun ja puren hampaita yhteen öisin niin, että leukaperiä vihloo.

Anna mun olla pikkasen onnellisempi, edes pikkuriikkisen vähemmän murheellinen, edes ripauksen verran rauhassa.

Blow, blow me out I am so sad, I don't know why.
Blow, blow me out I am so sad, I don't know why.

Lempikuukausi

Heti helpotti kun kello meni yli puolenyön, sillä nythän on elokuu, kuukausista paras ja anteliain, kiinnostavin ja innostavin, jännittävin ja houkuttavin. Minun kuukauteni, elokuu.

Yritän kovasti rauhoittua ja tasata elämääni, mutta se tuntuu niin vaikealta taas. Joko olen apaattinen kuin turnipsi ja tuijotan vain ikkunasta ulos nieleskellen tunteja ja minuutteja, tai siten käyn ylikierroksilla tanssiaskelilla jääkaappi-vaatekaappi-meikkipussi-oluttuoppi, ja tätä heilahtelua mahtuu yhdenkin päivän sisään niin, että tämä viikko tuntuu pitäneensä sisällään monen monta ihmiselämää. Ehkä kokonaisen kylällisen eri-ikäisten erilaisten erinäköisten pienien ihmisten pieniä elämiä aina kaupungin pormestarista paikalliseen kylähulluun ja saluunan kautta taksilla kotiin hip hei heissansaa. Miksiköhän kyläni muistuttaa spagettiwesternien pölyisiä kulissikaupunkeja, joissa Clint Eastwood tallustelee matto päällään sikarintumppi suussa pölypallokasvien pyöriessä hevosten juottokaukalon ohitse, olisiko aika katsella lännenelokuvia taas silmät kiiluen?

Naapuri soitti jälleen, tällä kertaa kertoakseen, että sitä vastaan käveli Rakkaus ja ei muistella pahalla ollaan kavereita nähdään soitellaan so long. No eihän sille mitään voi jos Rakkaus tulee ja vie jalat alta, kuka voi sellaista kiveä olla kääntämättä ja mikroskoopilla tutkimatta, kyllä mä tajuun ja antaa mennä, tsemiä. Mulkku. Tollanen puolenkesän vonkaaminen jättää murisevan mielen ja kurtistuvan otsan, vähän kun veis jo puoliksi aukiolevan namupussin ihan käden ulottuvilta. Ja sehän on tuhmasti tehty, soo soo shame on you.

Kävin sitten lohduttamassa loukattua itsetuntoani PJ:n avulla. Huoletti katsokaas että ehkä oon jotenkin huono ja tylsä ja mua ei enää kukaa halua ja-niin-edelleen nyyh. Sepä se lohduttikin parhaansa mukaan, sille olen aina rakas ja pantava ja haluttava ja tunnun niin hyvältä näytän ihanalta voihkin niin kiihottavasti selkä notkolla hiukset takussa hampaa tyynyyn pureutuneena. Se lähti aamuyöllä takaisin kotiinsa ja minä jäin nuuhkimaan hikisiä lakanoita kissojen maukuessa protestejaan mokomasta yllätysvieraasta ja äänekkäästä sängyn natisuttamisesta. Melkein tärisi jalat vielä aamullakin, olin jo unohtanut kuinka helvetin hyvä PJ on.

Itsetunto parani noin sata prosenttia.