Kevät ilmassa

Uusi asunto ei enää kolise tyhjyyttään, tavaroita on paikoillaan ja vaatteita pinossa. Luultavasti murhe ja suru iskee viikon, parin viiveellä niin, ettei henkeä saa eikä kyyneleet lopu. Se on kummallista, miten asiat alkavat asettua mittasuhteisiinsa aina vasta jälkeenpäin, minulla on niin harvoin mitään tapahtumahetken shokkeja tai tunnereaktioita. Minä selviän aina, minä otan tilanteet vastaan sellaisinaan, vailla mielenkuohuja tai -liikkeitä, tunteettomana? En tiedä. Vasta jälkeenpäin se tulee, yksinäisyys ja paha mieli, kylmä sänky ja hiljainen sunnuntai-aamu.

Minä näin Pörröisen aivan vilaukselta viime viikolla. Olin ajatellut jo useamman viikon, että hyvä kun en ole sitä nähnyt, hyvä ettei se ole lähimaastossa eikä silmien tavoitettavissa. Alkoi jo tuntua siltä, että mitä ihmettä edes kuvittelen aina sen ihmisen seurassa, että joku tilapäinen mielenhäiriö (humala) on ottanut valtaansa kun moisen kanssa on koskaan mitään tehnyt. Vaan kuinkas sitten kävikään, onko syy sipulin joka raakaa taisi olla, eikä sinua huomaa kukaan jollet itse mene mukaan; hetken verran vain sen näin ja lähinnä selän puolelta ja sivuprofiilista, ja samalla hetkellä sisällä pyörähti jotakin kuumottavan pehmeää ja jos se olisi kääntänyt kasvonsa minun puoleeni, olisin ollut sulaa hymyä, olisin hyytynyt sillä silmänräpäyksellä, olisin, en tiedä mitä. Ja näin sen oikeasti alle minuutin, ei vaihdettu sanakaan ei katsettakaan ei minkäänlaista huomiota toiselle ja minä olen silti hetkessä mennyttä.

Täytyy pysyä siitä ihmisestä niin kaukana kuin mahdollista, ei tällaisessa ole mitään järjen hippustakaan enää, eihän tällaista tapahdu ihmiselle, tai tapahtuu varmaan, muttei tämä ole mitään järjellistä toimintaa, pysäyttää sydämensä yhdestä niskasta ja profiilista, liueta lätäköksi pelkästä katseesa, unohtaa aivot ja järki ja kaikki mitä maailmasta tietää vain yhden vilkaisun perusteella. Eihän mistään tule mitään, jos minä en pääse tästä eroon, jos tilanteesta ja elämästäni riippumatta joka kerralla lankean niihin silmiin niinkuin mikäkin tahdoton räsynukke. Eihän mulla helvettisoikoon voi olla koskaan minkäänlaista ehyttä yhteyttä kehenkään ihmiseen, jos olen valmis rikkomaan kaiken hetkessä noin vain jos se Pörröinen sattuu vastaan kävelemään.

Kerta kaikkiaan kahelia, olen varmaan jotenkin päästäni sekaisin. Pakkohan tämän on ohi mennä, ei tällainen ole tervettäkään varmaan, jotain pakkomielteen poikasta joka pitää ravistella pois niin kuin koira veden turkistaan.

Nuuhkin äsken nuorta miestä, jonka kanssa naulasin naulaa seinään. Jo hipaisu aiheutti värinöitä ihon alla, haaveilin suudelmista ja käsivarsista vyötäröllä. Kevättä ilmassa todellakin.

Uusi elämä

Uusi asunto odottaa tyhjänä ja kolisevana. Tulisinkohan siellä onnelliseksi? Istuisin nojatuolissa katsoen junien kalketta juoden kahvia (GT:tä) myyrämukista (tuopista), nurkan takana koko kaupungin vilske ja vilinä, sen kun astuu ovestansa pihalle. Se on muuten se vaikein pala yleensä, ulko-ovi, se on monesti tehty sadoista lukoista ja panssarilasista. Maailma niin lähellä ja samalla niin kovin kaukana.

On varmaankin ovulaation aika, tekee mieli seksiä. Kunhan pääsen omien seinien suojaan, alan tunnustella, mitä siltä saralta olisi tarjolla. Tai vaihtoehtoisesti lakastun niin, että ompelen haarani kiinni. Eräänlaista käänteisseksiä sekin, tietoinen selibaatti ja pidättäytyminen. Epäilen haluani moiseen, mutta samalla huolettaa ja pelottaa ns. markkinakelpoisuuteni. Entäs, jos en enää saakaan koskaan ketään? Edes pariksi tunniksi petiini? Edes hetkeksi lääppimään ihoani, työntymään sisääni, litistämään alleen ja kertomaan typeriä pieniä sanoja korviini, kuiskimaan ja pitämään sylissä.

Minä en enää nimittäin muista, miten se temppu tehdään. Se, että tapaa jonkun uuden ihmisen.