Nahkalaukku

On taas se aika kun kaikki on hitaasti liikkuvaa plasmaa. Pimeys kietoutuu ympärille eikä meinaa saada happea, kaikki (arki)päivät kiertävät samaa kehää ylös-töihin-uimaan-kotiin ja aina pitäsi sitä ja tätä, imuroida siivota laittaa ruokaa siivota huoltaa siivota pestä ja siivota. Ei huvita. En ole niin alakuloisen ahdistunut kuin joinakin vuosina ilmeisesti olen ollut. Tänä vuonna elän vain viikonlopuille ja vapaapäiville, kaikki muu on pelkkää toistoa ja selviämistä.

On heitä, jotka sanovat työn olevan intohimo ja syy elää. On meitä, joiden elämä on muualla.

Löysin kierrätyksestä vuosikymmeniä vanhan nahkalaukun. Se imee mehiläisvahaa sisäänsä kuin Välimeren pesusieni, se väriltään harmaa ja muodoltaan möhkälemäinen merenpohjan eläin. Harmittaa, että sitä pyydystetään pesuvälineeksi poloista. Laukku ei ole harmaa eikä möhkäle, siitä paljastuu vivahteikas konjakkinen väri kun rasvaa on pinnassa tarpeeksi, mutta jo seuraavana aamuna se on hotkaissut ne sisäänsä ja taitoskohdat kurtistelevat kuivia kulmiaan. En luovuta.

Vielä kaksi viikkoa töitä. Vielä kaksi viikkoa pimenee.

Luottamus

Kääntelen sitä huolten mattoa huolellisesti puolelta toiselle, pesen ja hinkutan saadakseni esiin eriväriset raidat ja kuviot kunnes pesuvesien huuhtouduttua sieltä paljastuu paljaana se perimmäisin pelko: naurunalaiseksi joutuminen, kasvojen menettäminen. Onko näin, että siinä se on puhtaimmillaan? Että minä pelkään luottaa ja heittäytyä, koska pelkään paitsi saavani siipeeni niin etenkin joutuvani naurettavan asemaan, että jos minä täysillä rakastan ja luotan ja nautin ja olen onnellinen ja sitten paljastuukin että toinen on vain leikkinyt, niin minähän siinä olen sitten se narri.

Sillä tämä kai siellä taustalla tuijottaa: pelkään paljastaa herkkiä paikkojani, koska pelkään ettei toinen välitä, ja pelkään ettei toinen nauti minusta yhtä paljon kuin minä toisesta. Mietin homomiesten kanssa naimisiin menneitä naisia ja elostelijoiden kanssa suhteissa olleita, eikö pahin tunne ole tunne vedätyksestä miksen minä huomannut ja se, ettei huomaa, sehän liittyy luottamukseen. Luottamisessa on kyse uskon hypystä, eihän mikään takaa että toinen ei tee pahaa tai että toinen käy läpi samoja tunteita kuin itse, on vain luotettava, otettava annettuna se rakkaus ja nautinto ja hyvä, että minullekin kuuluu tämä hyvä, ja jos sellaisesta tulee tipautetuksi niin olonsa tuntee läpikotaisin hölmöksi, häväistyksi ja ilkutuksi, nimenomaan ilkutuksi ja pilkatuksi, ivatuksi nauretuksi.

Tässäkö se on se perimmäinen pelkoni? Että minulle nauretaan? Että sormella osoitetaan hei kaikki katsokaa tuota, katsokaa miten typerä se on?

Palaa monenlaiset koulukiusaamismuistot mieleen.

Pidetään hauskaa ja dokataan vaan
pelataan korttia munasillaan

Lista huolista

Asioita joista olen huolissani tänään ovat muun muassa seuraavat, ei-hierarkkisessa tai muussakaan tärkeysjärjestyksessä olevat jutut:

Alzheimerin tauti. Mitä, jos kroppa toimii mutta mieli alkaa tipahdella matkaan. Myös dementia huolettaa ja toisaalta MS-tautien kaltaiset kehon tuhoavat mutta ajattelun säästävät taudit ja näiden kaikkien yhdistävä tekijä on pelko oman hallinta- ja kontrollikyvyn menettämisestä, muiden armoille joutumisesta. Entä, jos eutanasia ei ole mahdollista vielä vuosikymmeniin, entä jos joudun kokemaan nöyryyttävän vanhuuden ja entä jos itsemurhaan ei ole olemassa helppoja keinoja vielä silloinkaan (jos siihen nyt koskaan on, uskon elämänhalun olevan jotakin sellaista joka puree lujaa kantapäästä vielä silloinkin kun varsinaista janoa ei enää koe, hengissäpysymisvietti on uskoakseni lopulta tajuttoman luja).

Että K jättää minut. Että se kyllästyy, rakastuu toiseen, väsyy minuun, löytää paremman. Että en riitä, en kelpaa, en ole tarpeeksi. Näille laduille laskettelemaan läksiessäni muistan myös ensimmäistä kertaa elämässäni tuntea mustasukkaisuutta sen entisistä kumppaneista. En niin, etteikö kumppaneita olisi saanut olla vaan pikemminkin pelkona vertailusta, kaikki ne ovat kuitenkin kauniita ja ihania ja helpompia ja mukavampia kuin minä, enkä aikani näillä suksilla sivakoituani keksi enää yhtään asiaa joka minussa voisi olla rakastamisen väärti.

Hulluus. Entä jos olenkin masentunut/paranoidi/bipolaarinen/uupunut/sekaisin kuin seinäkello, entä jos minussa on jotakin ihan vääjäämättömästi pielessä enkä enää jossain vaiheessa osaa pukea normaaliuiden naamiota kasvoille vaan pimahdan keskellä arkista aherrusta ja menetän autonomiani, joudun edunvalvonnan ja lääkäreiden ja kasvottoman viranomaisrattaiston hampaisiin tuusannuuskaksi jauhettavaksi.

Työt. En taida osata mitään sellaista, mistä välittäisin kovinkaan kummoisesti, enkä keksi mitään sellaista, mistä välittäisin tai mitä haluaisin ja mitä voisin koettaa tehdä työkseni. Tämä linkittyy osittain listan edelliseen kohtaan sillä pelkään, että en ole todellisuudessa edes työkykyinen vaan minun pitäisi olla jossain huoneissa piirtelemässä mielialakarttoja paperille. Tähän liittyy myös ahdistavan puristava pelko loppuelämästä joka on ahdistusta päivästä toiseen, että en koskaan onnistu olemaan muuta kuin surullinen arkeni äärellä.

Maha. Jospa kaikki sisäelimeni vetelevät viimeisiään ja minulla on rasvamaksa ja diabetes ja orastava sydän- ja verisuonitautien kirjo joka on seurausta epäterveellisistä elämäntavoista ja nuorempana harrastetusta holtittomasta dokailusta joka palaa vainoamaan ja kostamaan vaikka nykyään istun lähinnä kotona sohvalla ykköskalja kädessä. Ja jospa tämä on harhaa ja dokaankin yhä kuin pulsu-petteri vailla käsitystä kulutuksestani ja kaikki liikkumiseni ja muu onkin itsekusetusta, peiteväriä oikeiden karvojeni päälle?

Kissat. Pelkään, että ne elävät vielä vuosikymmeniä ja pelkään, että ne kuolevat kohta. Samalla murehdin raavittua tapettia, K:n allergiaa (ja linkitän sen tämän listan toiseen kohtaan), nousevaa vuokraa, laiskuuttani leikittäjänä, astmaa ja keuhkoahtaumaa sekä parempien kissannappuloiden hintatasoa.

Jouko Turkka antoi näyttelijöille ohjenuoraksi, että ihmistä aina kusettaa panettaa paskattaa tai muuten kehollisesti hiertää jokin jossakin. Kehoani hieroo sisältä päin vääntävä kääntävä oksettavan huoli ja ahdistus, ja jos ei muuta niin naururyppyjen sijaan silmäkulmistani löytää jo nyt hienoiset huoliuurteiden alkiot.

Pömppömaha

Eikä kaikki silti ole helppoa: epävarmuus ja pelot nakertavat reunojani eivätkä päästä kädestä irti, se olkapäällä istuva kuiskii kuinka ruma olen kuinka kauhea maha minulla on kuinka kukaan voisi minua haluta kuinka muka, ja välillä sen sanat tuntuvat ihan järkeenkäyviltä ja uppoan pitkiin monimutkaisiis ajatusketjuihin kuinka K ei oikeasti ei kuitenkaan, vaan jotenkin säälistä tai kohteliaisuudesta, ja kun se ei kosketa minua tulkitsen tämän vihjeeksi oikeasta totuudesta, siitä, kuinka ruma ja inhottava kehoni on, kuinka minä en voi kelvata.

Tämä tuntuu niin loputtomalta savotalta tämä päänsisäinen sota omaa kehoa vastaan. Se ei ole koskaan ollut kelpaava vaikka kuvista olisi katsonut mikä vain bambi takaisin, aina on ollu liikaa tai liian vähän, aina peilistä on näkynyt roikkuvaa pömpöttävää kiristävää puristavaa ja aina muilla on ollut paremmin. Hiljainen sota häiritsee kaikkea elämää, se saa kesken seksin kaiken tuntumaan ällöttävältä ja väärältä koska minä olen ällöttävä ja väärä, se saa sanat teräviksi ja kyynärpäät koviksi ja olettaa aina ja kaikkialla kaikkien näkevän miten ruma ja inhottava olen, pelkäämään torjuntaa ja satuttavia sanoja ja etsimään piilomerkityksiä kaikesta sanotusta.

Ja tästä on niin vaikea puhua ääneen koska tämä on niin typerää, omasta mahastani navastani puhumisen sijaan vaikenen asiaa kuoliaaksi mutta käytän samalla tunteja päivästäni päänsisäiseen navankaiveluun kuitenkin. Murehdin elämäntapojani vaikka samaan aikaan todellisuudessa menen nukkumaan ennen kymmentä, käyn hikiliikkumassa tunteja viikossa, poljen ja kuljen ja syön monipuolisesti mutta liikaa ja väärin ja miksen onnistu, miksi tämä on muille helppoa ja minulle se vaikea pala, miksi minun kehoni on taipuva pehmeyteen ja pömppöyteen ja miksi minä sain ne liikakilot korkojen kera mieltä sairastaessani, miksi en tehnyt sitä ja tätä ja tuota toisin, miksi ja miksi.

Nämä ovat niitä taisteluita, joita monien silmien takana käydään. Muiden kohdalla se tuntuu tarpeettomalta, omalla kohdalla ansaitulta vääjäämättömältä pakolta. Miten voin ikinä rentoutua toisen syliin ja rakkauteen, jos en saa rauhaa ja armoa itselleni, lupaa nauttia itsestäni?

Silloin tällöin täyttyy suudelmista

Radiosta soi Stevie Wonderin biisi ja K soittaa kertoakseen että se soi, että I just called. Jutellaan niitä näitä, laitan viestin perään, ja K vastaa kirjeen kirjoittajan saattavan haluta kiinnittää vastaanottajan huomion johonkin yksittäiseen seikkaan ja tätä korostaakseen tuokin sen esiin vasta postskriptumissa.

Ps. Rakastan sinua.

Ja kun vietän arkiviikon askareiden keskellä yön sen vieressä ei kädet huulet lantio niska pakarat eikä takajalat saa tarpeekseen toisesta, nukkuminen jää vähiin mutta sydän on niin täynnä kuiskuttelua ja hellyyttä, vielä hetki aikaa ennen kuin pitää lähteä töihin, hyvin vielä ehtii toisen syliin tule tänne, tule minuun. Se näkyy naamasta, mitä minä mistään murheista kun minulla on tämä rakkaus joka syleilee kaikki kivut pois.

Elämä on elämää varten annettu
ja se on ihanasti sanottu

Suuntaviivoja

Yritän pohtia elämälle suuntaa niin että hiusjuurissa kihelmöi, mutta suuntaa ei näy ei kuulu vaikka miten itkeä tihuutan päivästä toiseen hampaat irvessä kulmat kurtussa. Miten voi miten sen saa tietää mitä oikeasti haluaisi tehdä, olen tehnyt niin monenlaisia asioita ja kuitenkaan en mitään enkä tiedä ollenkaan mitä ja millaista olisi se joka tuntuisi hyvältä, kaikki on aina ollut pakon sanelemaa tavalla tai toisella, loputtomat rahahuolet teinistä lähtien itsenäisesti eläen, en minä ole ehtinyt pohtia kaikelta tältä raatamiselta vuokrarahojen murehtimiselta toiveitani haaveitani, ei niille ole ollut sijaa enkä saa niitä maaniteltua pakotettua maaniteltua pakotettua esiin vaikka kuinka yritän. Kis kis kippurahäntä tule äidin helmaan kermaa voita silakoita vilakoita kuppiin sulle perkaan.

Minusta tuntuu, etten osaa mitään. Kaikki taitoni koulutukseni työkokemukseni on tyhjää ja hyödytöntä, ei minua tarvita mihinkään enkä itse halua niihin paikkoihin joihin ehkä kelpaisin enkä usko kelpaavani niihinkään. Näen ympärillä pelkkää muuria ja estettä ja tyhjää, ehkä sittenkin nimenomaan tyhjää ja mitäänsanomatonta lohdutonta harmaata tauhkaa, kaikki on ei-mitään enkä saa pakotettua itseäni vaihtamaan suuntaa koska missään ei näy mitään. Onko tämä jotain mikä on muilla helpompaa, tuntevatko muut kutsumusta johonkin ja jonnekin ja minä olen ainoa onneton sössö joka on kyllä monenlaisessa melko kelpo aika hyvä suorastaan loistava muttei syty ei pala ei millekään? Ovatko muut jo löytäneet oman tiensä ja minä vain rämmin vieläkin näillä pientareilla epävarmana siitä jatkaako tätä tietä jonnekin vai kääntyäkö toiselle polulle eikä tietä tunnu edes näkyvän, ei tienhaaraa ei sivukujan hämärääkään.

Pelkään että tämä on sitä uupumusta, että on käynyt niin kuin nuorempana pelkäsin, että olen polttanut itseni loputtomalla ravaamisella ympäritäysillä päivillä loppuun, minä unohtelen jo nimiä ja asioita ja yhteyksiä, päivämääristä en ole perillä eikä ole eilistä ei huomista ei edes tätä päivää kun kaikki puuroutuu yhdeksi sameaksi liisteriksi jossa rämmin ja poljen itseäni syvemmälle suohon.

Ja kun minä voisin mitä vaan. Ihan mitä vaan ihan millon vaan, niin miksi minä en sitten keksi millään mitä se olisi?

Olkapäällä

Mieleni maalaa mustaksi kaiken kauniin hyvän ja herkän. Kun K suukottaa lähtiessään kaverinsa kanssa keikalle, olen ensin iloinen kuinka hyvältä tuntuu että se tekee niin kavereidensa edessä, ja heti kohta perään ajattelen, että ehkä kaveri sanookin minun paikalta poistuttuani kuinka hölmö tapaus tuossa on kyseessä, niin monta vuotta sinua on vongannut että pidä ihmeessä tuo typerys käsikassaranasi, sehän sietää millaisen vain kohtelun voi pojat mikä ääliö.

Ja sekin on selvää, ettei K pitäisi sellaista tilannetta tavoittelemisen arvoisena vai pitäisikö kuiskaa se mustalla pensselillä ilon onnen rakkauden päälle maalaava perkele olkapäälläni vai pitäisikö sittenkään ihmiset ovat juonikkaita suonikkaita oman edun tavoittelijoita hällä väliä muista siis viis.

Enkä minä tähän usko vai uskonko ja kaikki on niin onnettoman epävarmaa. Naapurissa joku poraa niin että tulee kohta seinästä läpi, tekee mieli pamauttaa paistinpannulla.

Those days

Ja joskus voisi tietenkin muistaa katsoa kalenteriin jos kyyneleitä valuu ja ahistaa ja pelottaa, syy voi löytyä ihan läheltä oman navan takaa. Ajattelin kokeilla akupunktiota, oikean lonkan loputon jomotus, pinkeän turvonnut vatsa ja puukon iskut kivut säryt kramppailevat vatsan ...sävyt? kävyt? tuhmat rumat häijyt kälyt? saisivat jo piisata. Tuntuu että tätä riemua on kuukaudessa enemmän kuin riemuttomuutta perkele.

Sunnuntaiahdistus

Ihmetyttää kun edelleen reagoin niin kovin ahdistuneesti niin kovin helposti niin kovin moneen asiaan. Esimerkki: olen viettänyt K:n kanssa jo monta päivää yhdessä, nukkunut vieressä, kertonut rakastavani, kuullut olevani rakastettu, suudellut ja saanut suudelmia, ollut sylissä ja sylikkäin, viettänyt hyvää aikaa kaiken aikaa, ja kun sitten koittaa sunnuntai ja vien jo aamusta hammasharjat ja muut kamppeeni kotiin kenkienvaihtoreissulla ennen kesäretkeä toisaalle, niin ahdistun silti kun palatessamme takaisin kotikaupunkiin K kysyy pääsetkö nyt tällä kelillä pyörällä kotiin. Kyyneleet kihoavat silmiin, kurkkua kuristaa enkä saa oikein mitään sanottua, vähän vain halattua. Vaikka itse olen ajatellut meneväni kotiin jo aamusta lähtien tulen silti surulliseksi kun toinen sanoo illalla ääneen minun olevan menossa kotiin.

Ja kuitenkin viihdyn kotonani ja kotiin päästyäni olen ihan tyytyväinen, töihinkin on taas aamulla lähdettävä suihkussa käytävä vaatteita vaihdettava, kaikki tämä käytännöllinen ja arkipäiväinen odottaa ja tiedän sen ja järki kertoo että näin on hyvä ja kai vähän hyvältä tuntuukin, miksi kummassa ahdistus silti puskee pintaan aina erohetkellä, mitä minä pelkään? Hylkäämistä? Ettei minua haluta? Että en merkitse mitään? Mikään näistä ei tunnu oikealta, siltä joltain juurisyyltä josta ahdistus kumpuaa, mutten keksi mikä sen lähde on enkä tiedä onko edes syytä keskittyä sen lähteeseen vaan pikemminkin sen nopeampaan havaitsemiseen ja läpielämiseen jotenkin niin, että huomaisin että kas vain taas tämä perusteeton, rajoittava, supistava ja lannistava tunnehyöky tulee minua kiusaamaan, hengitän sen läpi ja enkä anna sen ottaa minua valtaansa.

Sillä kaikenlaisissa syissä ja menneissä myllääminen, entä jos se onkin vain haitallista. Ei ongelmani ole koskaan tainnut olla syy-seuraus-suhteiden havaitseminen (muotoa: lapsena tapahtui asioita X joiden vuoksi koen asioita Y mikä heijastuu aikuiselämääni käytösmuodolla Z joka aiheuttaa harmia/ongelmia/onnettomuutta tavalla A) vaan se, etten saa tätä järjellä ymmärrettyä siirrettyä tunteeksi (vai käytökseksi?) tai päästettyä turhista peloista ja huolista irti sanoen antaa hevosen surra sillä on suurempi pää.

Kaiken kaikkiaan viikonloppu oli ihana. Ihoni tuoksuu vieläkin K:lta. Olisivatpa päivät lempeitä, illat pehmeitä, yöt syviä ja sinisiä.

Avoin uudelle

Luin kolumnin miehestä joka on lapsettomana kotimiehenä (kotiaviomiehenä?) vaimonsa tehdessä vaativaa työtä sillä kun kerran yksikin palkka riittää elämiseen miksi kahden pitäisi hikoilla loputtomien työpainelamppujen alla. Voi kun saisin olla tuo mies. Vaikka olen lomalla, tykyttää leposyke korkealla ja näen unta töistä ja töistä ja yritän ahdistuneena ajatella mitä vain muuta mutten tietenkään voi ajatella muuta kuin kaikkea sitä mitä en halua tehdä mikä tekemistään odottaa.

Näin pariakin vanhaa työkaveria jotka ovat tehneet rohkeitakin elämänmuutoksia, valaa uskoa siihen että sellainen on mahdollista. Tiedän, että se on mahdollista, en vain tiedä mihin suuntaan muuttuisin, mitä muuttaisin, mihin tarttuisin seuraavaksi. Työttömäksi en uskalla sillä tiedän millainen kuilu mielenterveydeltään muutenkin huojuvalle siitä avautuu. Kun nykyistä työsuhdettani on enää tovi jäljellä tunnen helpotusta ja samalla paniikkia että jotain pitäisi keksiä ennen kuin uutta tarjotaan (se on jo luvattu ja sovittu vaikkei nimiä missään papereissa olekaan, haluaisin niin kovasti löytää jonkin muun polun joka veisi jonnekin uuteen ja tutkimattomaan maastoon sopivasti työsuhteiden välissä niin etten joutuisi polttamaan siltoja takana, saisin vain lähteä kohti uutta ja sanoa että toiset on luotuja kulkemaan beibe) jotten jumahda ja jämähdä ja katkeroidu ja kärsi.

Elämä kantaa, sanovat. Kantaisipa antaisipa näköaloja ja suuntia nyt kun muiden asioiden kanssa menee niin ihanan hyvin. Ei kai ole kiittämättömyyttä väsyä toistamaan samaa, kokea että tämä on nyt nähty, nyt on aika siirtyä uuteen, ei kai ole typeryyttä tunnistaa itsessään halu muutokseen ja ei kai muutoksentarve automaattisesti avaa ovia lumen tuiskuttaa sisään?

Kesäloma

Yöllä en saa unta, käännän kajareiden volyymia pienemmälle myllään parempaa paikkaa tyynyn ja peiton välissä, ulkona joku karjuu avaa ovi avaa ovi eikä huutavalle koputtavalle tällä kertaa kuitenkaan avata. Katson nukkuvan K:n selkää ja kiedon kädet ympärille, silitän ja silitän ja silitän eikä valvomisella enää ole niin väliä kun vieressä on se jota haluan niin että alavatsaa vihloo päässä pehmenee silmissä sumenee.

Minun on vieläkin vaikea uskoa tätä onnea todeksi, eihän tätä viedä pois eihän enää rankaista menneistä pahoista teoista sanoista ajatuksista toilailuista, haluan silittää kyljen kaarta tänään huomenna ensi vuonna aina, miten onni tuntuukin helposti niin varastetulta ja ansaitsemattomalta ikään kuin maailmassa olisi jokin ansaintalogiikka (karma hei tiedäthän) vaa'an kieliä näppäilemässä määräilemässä jokin kosminen veijari hääräilemässä.

On kesä ja loma ja rakkaus ja taivaalla paistava aurinko.

Kesäheinä

Oon niin rakastunut ja onnellinen että päivät tuntuvat pehmeän lämpöisiltä sadekelilläkin ja iltaisin kun puhelimeen kilahtaa rakastan sua sykkii sydän vimmaisena rintakehää vasten puhtaasta ilosta riemusta rakkaudesta.

Vietettiin jokseenkin täydellinen juhannusaatto yhdessä vieraassa vaikeassa kaupungissa johon solahdettiin sekaan kivutta täysin samalle aaltopituudelle taivaan lyödessä tulta ja eläimiä ja lintuja ja kaiken elämän yhteyttä, voimakasta psykedeliaa ja seksiä ja pulppuilevaa naurua, henkinen koti.

Lupasin, etten koskaan enää mitään pyydä en vaadi jos tämän miehen saan. Onni asuu hymyissä, sylissä, lämpimässä katseessa, kesäsateessa, linja-autoissa ja junissa, valomainoksissa, puistonpenkeillä, Lidlin halvassa erinomaisessa siiderissä, lähiöissä ja kumipohjatossuissa, hyväilevissä käsissä hyväksyvissä käsissä rakkastuneessa hymyssä.

Haluan vaalia tätä koko elämäni, kasvaa hyväksi helläksi rakastavaksi kiltiksi ymmärtäväksi lempeäksi kumppaniksi joka ei koskaan päästä kädestä irti.

You're going to reap just what you sow

Surinaa

Mietin usein (vai harvoin vai välillä) onko asiat joita teen sellaisia mistä pitäisi olla huolissansa, olenko jotenkin hyvinkin epänormaali vai nimenomaan epänormaali eli jonkun tavanomaisen normaliteetin ulkopuolella tai reuna-alueella kulkeva juuri siksi että en koe sitä normaalia tarpeelliseksi ja omakseni, ja että ei sitä mitenkään erityisemmin tarvitsekaan omaksensa kokea, että ei ole vaaraa ei hätää vaikka elää elämäänsä jotenkin toisin. Että onhan sitä kaikenlaista tallaajaa, omat valintani ja ajautumiseni ovat melko minimaalista aallokkoa melko minimaalisen lasin pinnalla, ja jos joillakuilla ei ole tätäkään vähää niin miksi minun tässä pitäisi oloni epätavanomaiseksi tuntea?

Muistan kuinka ex-heilan veljen lasten äiti ääneen sanoi että eikö minua kyllästytä, enkö halua jotain muuta ja vieläkin se kalvaa, olen loukkaantunut tai ehkä äimistynyt siitä kommenttista vuosienkin jälkeen. Silloin (jo) nyyhkin K:n perään ja hän oli saanut esikoisensa, ymmärrän että maailmat olivat etäällä toisistaan mutta silti. Että minun elämäni ja tekemiseni ovat hänelle jotain sellaista, josta voi todeta että eikö sinua kyllästytä. Juu, minun tekee edelleen mieli juoda kaljaa, edelleen tekee mieli polttaa savut sieltä toiset täältä, käydä kapakassa puistossa pihalla ja kadulla, ei edelleenkään kiinnosta perhe ja vakiintuminen ja työt ja unettomat yöt. Että niin, ei kiinnosta ei kyllästytä, eikä biologinen kello tikitä. Enkö vain kuule sen kuminaa vai eikö se vain kaikille kumaja?

Ja sitten taas, voihan olla tosiaan että pitäisi saada se joku roti, ehkä elämä valuu tässä jonnekin ja sen pitäisi valua jonnekin muualle, että vielä tulee rottinkikeppiä niskaan itku pitkästä ilosta, lasku korkojen kera ja rangaistus, luterilaisuus ei jätä rauhaan eikä ajatus ankeudesta kärsimyksestä korkeimman kruunun kirkastajana. Loputon arpominen näin vai noin, niin vai ei, vaikeus hahmottaa edes niitä vaihtoehtoja saati aavistustakaan siitä mihin sitä jaksaisi viitsisi vaivautuisi tarttua.

K kuiskaa korvaan rakastavansa, enkä minä tiedä miksi pitäisi olla muuta. Voi kun uskaltaisin olla tässä tilanteessa kokonaisemmin, ilman kaikkia näitä alati kalvavia epävarmuuksia ja pelkoja ja aivojen loputonta surinaa. Antaisit suitsien löystyä, kehon ja mielen nauttia.

Riski

Näin unta että Naapuri pyysi kaljalle erottuaan uusimmasta tyttöystävästään ja tein selväksi, etten voi nyt riskeerata yhtään mitään. Uni olikin osittain totta, sillä Naapuri oli kuin olikin soittanut yöllä.

En soita takaisin, aikeet eivät ole voineet olla tuollaisiin aikoihin hyviä ja jos taas on jostakin hätätilanteesta ollut kyse on sekin jo auttamatta mennyt tavalla tai toisella ohi.

Joka viikonloppu olen päässyt K:n syliin. Viimeinkin ne käsivarret ovat ympärilläni. Miksi hassaisin tästä palastakaan mihinkään muuhun?

Mutkainen tie

Nopeasti se saa mut sfääreistä märäksi mytyksi viemäriin, iltoja sylikkäin vierekkäin sen kädet ja noh, kaikki se juu mitä tapahtuvaksi ajatella saattaakin, ja sitten ykskaks pakki päälle, nyt se on kissat ja allergia ja tiedänhän minä ettei se voi olla niiden kanssa mutta kyllä minä ostan vaatteet ja pussit ja desinfioin itseni vaikka bensiinillä jos se siitä on kiinni, pesen ja hinkkaan ja vaihdan vaatteet ulkona muualla kaukana kateista, täytyyhän sen se tietää ja täytyyhän sen tietää etten minä kestä tätä eestaas hilaamista seilaamista, minä etsin aina ratkaisuja ja löydän ne enkä lamaannu minkään edessä, pusken ja pusken läpi enkä voi käsittää jos se ei nyt halua vaihtoehtoja edes tutkia (muutoin kuin sen kautta, etten minä kelpaakaan, etten käykään, en riitä en sovi en tyydytä en jotain, aina jotain mitä en).

Kämppis sanoo, ettei se luultavaa ollutkaan että vuosien soutamisten huopaamisten jälkeen tämä olisi sulavalinjaisesti muuttunut harmoniseksi seurusteluksi, niinkö luulit siinä käyvän niinkö, enkä voi olla miettimättä että tämä on pakokeino scapegoat sanovat ulkomailla ja convenient siihen kruunuksi ja oksennan aamuyöllä niin että sisältä tulee keltaisenkirjavaa vaahtoa ja litroittain limaa enkä saa huolten pilveä pois päästäni.

Kaikki on kuitenkin hyvin. Tykkään susta. Älä huoli, kyllä me jotain keksitään.

Anna K:n sanojen rauhoittaa tasoittaa pedata käytävää luottamukselle uskolle rakkaudelle toivolle. Kärsin ankarasta luottamuspulasta kaikkea kohtaan, ja olen ennenkin sanonut että vaikeahan on olla jos ei mihinkään usko.

Haluan sun

Puolitoista tuntia suutelemista huohottamista silittelyä kourimista puristelua halailua nuolemista näykkimistä kadunkulmassa yöllä, kello kiitää miten se voi olla jo puoli kaksi minun pitää mennä töihin jo kohta mutten malttaisi, K kuiskii pieniä tuhmia sanoja korvaan ja puristaa pakaroista saaden minut voihkaisemaan juuri niin kuin se haluaakin, hyvä ettei kaulaan tule jälkiä kun tästä hiivin kotiin ja saan puhelimeen viestin rakas.

Rakas.

Olen niin onnellinen. Päivät kulkevat korkealla taivaalla kuin parvi kaukaa palaavia muuttolintuja.

Eka kerta

Minä petasin pedin lattialle, mutta K tuli viereen.

Vihdoinkin. Viisi vuotta. Viisi pitkää epätoivon vuoristoratojen sävyttämää vuotta kaipausta halua haaveita ja sitä itseään, rakkautta rakkautta rakkautta ja nyt, ihanko tosiaan minulle, voiko olla että minulle onni syliin lahjaksi ota ole hyvä, pidä hellästi ja pehmeästi älä riko älä satuta.

Jännittää ihan kamalasti, ja ongelmat ovat tasoltaan niinkin rankkoja kuin että osuuko kuukautiset nyt juuri tähän mahdollisimman epäsopivaan aikaan ja että miten onnistuisin rentoutumaan kun pelkkä katse saa vieläkin perhoset vatsaan tajun kankaalle jalat alta vieläkin vaikka jo viisi vuotta on kulunut. Osaavatko kaikki muut seksin tuosta noin vain uuden kumppanin kanssa, minun on vaikea laueta edes yksin itseni kanssa saati sitten muiden läsnäollessa ja koen huonommuutta alemmuutta pelokkuutta tämän kontrolliminäni puristuksissa joka ei anna edes nautinnon läpäistä alati huolekkaita valppaita valvovia silmiään ja kynsiään, aina joku (minä) tarkkailemassa että näin vai noin, millainen ääni ilme ele kosketus mikä, en kai ole huono enhän tee jotain väärin kelpaanko sinulle kelpaanhan ja ajatusradat eivät onnistu pysymään käsillä olevassa asiassa vaan laukkaavat pitkin pellonpientareita työasioita vappuhattuja ja auton vanteita. Tiedän ihan itsekin ettei siinä hommassa mistään tällaisesta ole kyse, kontrollista ja kelpoisuudesta tai arvioivasta katseesta, mutta tieto ei tässäkään asiassa siirry tunteiden tasolle ja tunteet eivät riitä tönäämään himosta kihisevää kehoa reunan yli pienen kuoleman puolelle. Onnistuvatko kaikki muut siinä tuosta noin vain? Minua on seksin aikana loukattu arvostelevilla sanoilla, enkä helposti uskalla heittäytyä avautua ja luottaa toiseen, hitto en ehkä edes itse tiedä mikä tuntuisi niin hyvältä toisen tekemänä että pääsisin kliimaksin huipulle. Miten silloin voi toista edes neuvoa, kun yksin kokeilemallakaan oikein mikään vibraattoria lukuunottamatta ei saa sinne saakka aivojen askaroidessa muiden seikkojen kimpussa. Kokemuksieni mukaan kannabis helpottaa ja rentouttaa niin, että elämäni parhaat seksiaktit olen kokenut pienessä ja joskus vähän suuremmassakin yläpilvessä.

Nämäkin ovat asioita, joista voisin puhua ääneen ja siten helppottaa pelkojani, mutta eiväthän ne pelkoja olisikaan jos uskaltaminen suun avaamiseen olisi yhtä helppoa kuin suu auki olla ja toljottaa.

Ja silti: K tuli viereen. Tämä päivä täyttyi pehmeistä suudelmista, edelleen varovaisista hipaisuista ja kielen kärjestä ja sukat meinaavat pyöriä jaloissa alavatsaa kourii himon vihlaisu kun mietin yhteistä yötä, lupaus tulevasta uusinnasta on jo annettu enkä silti voi uskoa että se olisi totta, sittenkinkö vain jokin vitsi, loivarihuuruisen sunnuntain huolimaton rehvastelu jonka maanantai-aamun kalpean ankara harmaa valo hälventää mielestä ja suunnitelmista, palauttaa arkuuden ja ujouden ja kaikki ne pelot, jotka estävät ihmistä ottamasta sitä uskon askelta jonka kaikki uusi elämässä vaatii.

Vaaleja en seuraa. Demokratian loppu on näkyvillä, nämä vaalit tuovat mukanaan vain lisää kurjistavaa kurittavaa alistavaa nöyryytystä hajoavan maapallon kuolinkamppailuun. Tänä orastavan onnen keväänä haluan seurata vain kiihkosta sytkyttävää sydänparkaani vaikka pelottaakin vietävästi.

Pölyistä paskaa

Ja sitten kaikki kääntyy taas ympäri ja illalla vituttaa yöllä vituttaa aamulla vituttaa koko ajan kolottaa aivoissa mietteissä pääkopan lietteissä perkele paiskaan eteisen oven kiinni ja poljen lujaa töihin aamukuudelta, ja jo silloin on kaduilla kaikenlaista tallaajaa eikä tässä kaupungissa autot väistä ketään, pölypilvet leijailevat ja tukkivat silmät korvat nenät suut eikä auta vaikka kuinka aivastaisi.

Peilistä katsoo joku kauhea ja ruma ja liian, ja muistan kuinka Kirjailija totesi ettei minulla ole mitään mahdollisuuksia K:on koska olen läski ja tyhmä huora – se siitä turha juosta perässä vonkaamassa ei onnistu ei koskaan. Ei auta vaikka hikoilen salilla aamut illat tanssissa uimassa jumpassa pumppaamassa, tämä liian ei poistu ja peilissä on aina vain se, joka ei kelpaa eikä käy, ei tätä voi kukaan rakastaa (ei ainakaan se jota itse rakastaa).

Olen vuosia yrittänyt lopettaa ne loputtomat solvaukset ja huudot ja moitteet joita pääni sisällä kaikuu päivästä toiseen, mutta ehkei niitä saa loppumaan koska ne ovat totta. Tällaisena olen liian enkä siksi käy, eikä tästä siksi tule mitään. Minua ei voi haluta. K ei voi haluta minua. Suotta kuvittelen mitään muuta.

Salilla hikoilen ja temmon ja inhoan niitä peilejä jotka näyttävät kuinka kelpaamaton olen vaikka miten yritän olla jotakin muuta.

Viestintää

Viime vuosituhannen viimeisen vuosikymmmenen nuorena laitoin tekstiviestejä että mua hämmentää tämä ja että en panis pahitteeksi vaikka suukkoja ja kädestä pitelyitä olis vähän enempikin.

Viestien jälkeenkin on huulet painautuneet yhteen.

Kämppis kuuntelee öisin vaaliväittelyitä ja soittaa kitaralla nuorta Neil Youngia ihan yhtä epävireisesti kuin nuori neilikka hoilottelikin.

Ostin uudet kengät ja Traktoripörssin. Kevät?

Sua vasten painaudun

Tule jo kun minä odotan ja minähän tulen niin nopeasti kun vaan töistäni pääsen tänään ja eilen ja joka päivä kun pyydät. Ja lopulta: huulet vasten huulia kerran, kaksi, seuraavana iltana kolmannen. Kevyesti pehmeästi kuin siiven hipaisu tai kissan hännänhuisku, ohi ennen kuin alkaakaan, arasti varovasti yhteenpainuen.

Ja kun perään tulee sanoja joiden merkityksestä ei pitäisi voida erehtyä, en uskalla ottaa niitä todesta kun niin monesti aiemminkin sanat ovat olleet vain sanoja, se ainoa suudelmakin merkityksetön, jokainen aamu ja päivä tabula rasa kun illat ja yöt katoavat jättämättä mitään pysyvää minulle joten pyydän, että ei sellaisia jos ne ovat vain biisejä biisien joukossa, saat jalkani tutisemaan niin kuin tiiät, ja hän vastaa että sinulle nämä vain ovat. Voiko tämä viimein olla totta? Pelkään meneväni niin kauhean pieniksi sirusiksi murusiksi joista ei enää kasata minkäänlaista ehjää mitään jos tämä on vain jotain harmitonta huvittelua.

Mikä on se maailma, jossa tämä ei tarkoita mitään. Pelkään niin lujaa eläväni juuri siinä maailmassa.

En pelkää sua laisinkaan
saat jalkani kantamaan
tuut itsekin huomaamaan
kuinka pieni mä oon.

Sattuu ja surettaa

Kuukautiset särkee selkää ja lanteita ja vihloo oikeaa reittä pitkin polveen asti. Puhumattakaan kipeistä rinnoista, kipeästä mahasta, sekaisista suolista ja päänsärystä joka iskee varoittamatta ja saa olon kiukkuiseksi tai itkuiseksi tai itkukiukkuiseksi. Laskin joskus, että vuodan verta noin kolme kuukautta vuodessa. Miettikääpä sitä kaikki miehet, tällaista tämä on hyvin monen kohdullisen elämä, ja puhutaanko ääneen tai otetaanko tätä vakavasti niin e-heijei heh heh höh röh siellä se kiukuttelee, taitaa olla puolukkapäivät. Voisi tunnelma muuttua jos edes joskus jollain tavoin joutuisivat tämän kokemaan. Maailmassa olisi kerran kuussa kansallinen vapaaviikko, jos kuukautiset olisivat miesten juttu.

Tai että kuinka monen menkat tälläkin hetkellä alkavat jossain slummeissa ja röttelöissä, aavikoilla erämailla sodissa ja kauhussa, eikä ole välttämättä ketään, joka auttaisi. Jos missään koskaan joutuisin pulaan, valitsisin auttajakseni aina naisen tai naiseksi olettamani henkilön ihan juuri siitä syystä, että jos ei muuta niin kuukautiskokemukset meitä toisiimme sitoo, niitä läpikäyneet ymmärtävät yksityisyyden, herkkyyden, nolouden ja piilottelun päälle, niitä läpikäyneet vääjäämättä tietävät miltä tuntuu aivastaa kesken kaiken kuukausikierron ja miksi se aivastaminen ei aina ole hyvä idea.

Suosittelen kaikille myös kuukuppia.

Kuukautisten ohella sorkin aivojani juomalla koko viikonlopun K:n kanssa kaljaa ja olo on kuin katujyrän alla ja itkettää, itkeä pillitin eilen ja tänään ja tietenkin heti työpuhelin soi ja pitää jaksaa hoitaa ja olla ja hymyillä ja selvitää ja kun minä en halua mitään muuta kuin K:n, en mitään. Taas siitä meidän välisestämme useaankin otteeseen kommentoitiin, mutta kun ei se koskaan etene mihinkään eikä tule sanoiksi puhutuksi niin nyt minun on pakko luvata itselleni tämä: ennen kuin kesä menee ohi niin asia on puhuttava selväksi eli halkipoikkipinoon, ehkä ennen loman alkua että voin itkeä sitten lomani rauhassa ilman toisten uteliaita katseita ja kysymyksiä. Olen aiemminkin tainnut kirjoittaa olevani niitä eläimiä, jotka hiipivät jonnekin kiven koloon piiloon haavojansa nuolemaan, sieltä tulee joko kuolema tai pelastus mutta yksin se on tehtävä.

Voi myös olla, että tuo kuvaus haavan nuoleskelemisesta on Lassie palaa kotiin -kirjasta, jossa pitkin saarta kotiin palaava koira joutuu kaikenlaisiin kohtaamisiin ja minkä lie haavankin vielä tassuunsa repäisee reuhtoessaan. On vaikea muistaa ja tietää mistä kaikesta on napannut sanoja ja sanontoja, äänenpainoja nyansseja ilmauksia ja tarinoita, ne kietoutuvat yhteen ja muodostavat lopulta jonkun oman uuden sanaleikkiviidakkonsa.

Miksi vittu saatanan on niin, että minä olen tärkeintä mitä sillä on, mutta se ei sitten kuitenkaan ole rakkautta? Pitäisi kysyä. En haluaisi, koska jos asiasta ei puhu, jättää se mahdollisuuksia, puhuttu asia taas on läpikäyty ja siitä on silloin toiveet karsittu. (Paitsi oikeasti aina ei ole koska asiat myös elävät ja muuttuvat, ja siksi kai luulen aiempien tyrmäysten olleen jotain entisten aikojen hölmöyksiä hänen puoleltaan vaikka todellisuudessa ihmiset eivät juuri koskaan juuri millään tavalla muutu näissä asioissa. Tulen tekemään itsestäni taas kerran pellen, mutta jos tällä kertaa sitten lopullisesti tämän suhteen lopettaen). Toiveet eivät ihan helpolla nimittäin karsiudu ja pelkään, että tämä kipu jota kannan nyt saattaa sitten kuitenkin paljastua siedettävämmäksi kuin se kipu jota tulen tuntemaan kun sielunkumppaniani lähden ehdoin tahdoin kivun pelossa hylkäämään. Että oonko ihan aasi, moni ei elämässään ikinä saa mitään tällaista mitä tämä meillä oleva on, eikä moni saa edes palasta tästä. Miksi aina pitää haluta ahmia kaikki heti tänne (heti, no heh ei tässä ollakaan kuin viidettä vuotta parkumassa), eikö voisi tyytyä vähempään. En tiiä, kun en yhtään tiiä mitään mistään paitsi sen, ettei tämän kanssa tosiaan kukaan voi auttaa, ei edes Lassie.

Särkee ja lujaa, pitäisi mennä kauppaan hakemaan kissalle ruokaa ja itkettää sekin. Aina pitää sitä, pitää tätä, enkä minä mitään sieltä kaupastakaan halua.

Yllättäen mietin sekä siltoja että kivopainoja taas aamuisin ja iltaisin.

Mörköjahti

Yritän sanoittaa ja tavoittaa sen, mikä painaa ja kalvaa. Kutsun ahdistusta paniikkia itsesoimausta syyllisyyttä ja häpeää lietsovaa sisäistä ääntäni Pirjoksi ja komennan kiertäviä kehiä huomatessani että Pirjo pää kii kita kii leipäläpi umpeen. Huonosti se kuuntelee, mutta treenaustahan kaikki vaatii.

Se mitä pelkään on (taas, johan tästä olen aiemminkin samat sanat saanut esiinkaivettua tätä samaa pelkoa kuvaamaan) että K ei tarvitse minua enää. Jos asiat nyt alkavat luistaa, niin sen sijaan että siitä seuraisi minulle hyvää siitä seuraakin minulle paitsio ja vaihtopenkki, että en enää olekaan elämässä tärkeä kun aikaa ja energiaa riittää muille. Pelkään siis, että kelpaan huonojen aikojen tueksi ja turvaksi, ja kun maa alkaa kantaa jalkojen alla, ei minulle olekaan enää käyttöä vaan muut ihmiset saavat ne hyvien aikojen riemut ja ilot. Että minä jään ilman! Että minulle suodaan vain se synkkä ja masentunut ja ahdistunut K, ja elämäniloinen jaksava rakastava nauttiva K meneekin muille jakoon.

Ja että sitä rakkautta ainakaan ei heru minulle.

Tämän kai pitäisi jotenkin auttaa ja helpottaa, että saa sanottua ääneen sen, mitä pelkää ja mikä huolettaa. En ymmärrä, että miten tämä mitään auttaisi, eihän se osin relevantti huoli siitä yhtään mihinkään poistu vaikka ääneen sitä rallattelisin menemään päivät pitkät ja hitto vuodet toisensa perään. Kaikenlaiset terapiaohjeet ja oppaat tuntuvat olettavan, että ihminen on jotenkin hölmö. Että esimerkiksi joku tällainen pelko ja ahdistus olisi jokin tuntematon mörökölli, että siitä suurin osa olisi jonkun hämärän peitossa ja että jos sitä valoa tarpeaksi mörköä kohtaan sihdataan niin sitten se pienenisi piiskuiseksi mönkiäiseksi jonka voi tallata kengänkoron alle tai ainakin leuan alta kutitella leppeäksi leikkikaveriksi. Tai että ne pelot olisivat jotenkin epätodellisia ja epärealistisia, kuvitteellisia hölmöilyitä, ja tällainen ahaa-elämys syntyisi kun ääneen pelkonsa kuuluville kajauttaisi. Vaan kun ne möröt ovat ihan oikeita ja olemassa, kyllä minä ymmärrän mikä pelottaa ja miksi, eikä tämä ymmärrys sen ahdistuksen määrää saa laantumaan.

Ehkä en tätäkään nyt osaa jotenkaan oikein. Pirjo, oles hiljaa nyt taas.

I fink U freeky and I like you a lot.

Liukkaalla tiellä

K:n juttu meni kuin menikin komeasti nappiin, ja viimein saa unohtaa rahahuolet kelat virastot instanssit lippuset ja lappuset, joka kuukausi viikko päivä pelon ja ahdistuksen ja selvitykset ja oikaisupyynnöt ja leikkurit ja ulosottoon kasautuvat laskut vuokrat kaikki. Se on loppu ja uusi elämä on nyt.

K halaa minua kerta toisensa jälkeen, kiitos ihan kaikesta kiitos sinusta, jo aiemmin se kertoi että olen tärkeämpi kuin mikään muu sen elämässä, vietetään pienet karkelot kun kerrankin on syytä suureen juhlaan, Kärleken väntar soi minulle valittuna ja K katsoo silmiin ja sanoo että aloitetaan se työ nyt kuitenkin ensin, sitten. Sitten. Sitten?

Se rakentaa taas mulle odotuksia rivien väliin jääviä lupauksia jostain, jota ei sitten kuitenkaan tapahdu. Halataan ja halataan ja se ottaa mua kädestä mutta lähden kotiin jääteitä pitkin liukastellen, voi ihmispolot jotka uskallatte tunteitanne sanoittaa vain humalassa. Minä seuraan vettä juoden virkeänä aamuyöhön asti, kyllä minä näistä haluaisin puhua ja se olisi tärkeääkin mutta ei näin ei näitä missä se on niin päissään että seuraavana päivänä ei taas kuitenkaan ole mitään, mitään ei sittenkään tapahtunut, mikään ei muuttunut, mitään ei ollut minä ymmärsin väärin minä, sinä minä sinä.

Minä rakastan sinua. K tietää sen. En voi palata siihen odottavaan epätoivoon neljän, viiden vuoden taakse.

Sieppasi

Luen kirjan loppuun ja saamistaan kehuista suitsutuksista oopperoista sovituksista huolimatta se ei minua kosketa, lipuu ohi ja ainoa hetki jolloin tunnen mielenkiintoa kirjaa kohtaan on surun jähmettämän naisen halu ajaa kirveellä kaikki läheltään pois. Sen minä tajuan ja siitä haluaisin lukea kirjan.

Autoin K:a asiassa joka poiki nopeasti toisen asian joka kaikella todennäköisyydellä poikii kolmannen joka on poikasista paras ja kaunein, palkintopallille ja ruusuke rintaan markkinoiden mallikkaimalle, kahvia ja hurraahuutoja ja konfetteja sataa taivaan täydeltä niin kuin penkkaripäivänä karamelleja autokulkueen sankareilta. Nyt järjestyy kaikki tiptop siistiksi pinoon ja loppuu puute murhe kurjuus. Ja kun laitan K:lle viestin ja saan tietää että se on Rouvaa avustamassa teknisissä asioissa tulen järjenvastaisesti vihaiseksi, minua suututtaa ja sieppaa ja otsa vääntyy kurttuun, kirjan sivut kääntyilevät nopeammin ja nopeammin ja loppuu ja tartun uuteen, mikä minua tässä nyt riepoo? Miksi tunnen oloni loukatuksi normaalista kanssakäymisestä pitkän sisäisen kaamosajan jälkeen, tiedänhän minä että minun alkuunpanemaani avustamaani kätilöimääni tämä palaaminen ihmisten pariin on. En minä odottanut aplodeja enkä kukkaseppelettä, kiitosta varmasti ja varmasti kiitoksen saankin, juhlatkin pidetään ja kaikki muuttuu paremmaksi ja silti istun kotona murjottamassa ja ärtymys kasvaa sivu sivun perään täysin holtittomaksi järjettömäksi selittämättömäksi raivoksi. Olen kiukkuinen että K on jossain ihmisten parissa jotka eivät ole minä, itsearmoitetusti minä joka K:n elämää tässä olen remontoinut asuttavaan kuntoon.

Siinä se kai siis on, ehkä halusin mitalin ja diplomin ja sen kukkaseppeleen sittenkin. Ehkä odotin viimein rakkaudentunnustusta. Ehkä loputonta kehujen vesiputousta, korvaamattomuutta ja elinikäistä kiitollisuudenvelkaa. Jonkinlaista yksinoikeutta nauttia K:sta. Ihminen on kummallinen epeli. Kun matka omaan itseen on näin polveileva piiloleikki en näe syytä kiinnostua avaruudesta.

Vajaavirtaa

Räntä lentää, voi  kuinka räntä lentääkään. Ulkona on suojasää, sisällä on kylmä, kaiken päällä on likainen harmaus. En ymmärrä, miten kukaan voi nauttia keväästä. Haluaisin tehdä jotain mutten keksi mitään mitä haluaisin tehdä. Lukea, katsoa, kävellä, uida, saunoa, mennä näyttelyyn, nähdä kavereita, syödä, kaikki tuntuu epämiellyttävältä eikä jaksa herättää sanan alkukaikua pidemmälle etenevää mielenkiintoa jolla solmia itsensä innostuksen tai jos nyt edes jaksamisen säikeillä potentiaaliseen tekemiseen kiinni. Kaikki on niin yhdentekevää.

TM herättää haikeuden tunteita. Ei tarvetta saada toista takaisin mutta haikeutta ja surua omasta onnettomasta elämästä, ehkä pienen soimaamisen helähdyksenkin värähtelemään että mikset pitänyt hyvästä kiinni ja heittäytynyt kokeilemaan, surua se toi tullessaan tälläkin tavalla niin mikä esti kokeilemasta olisiko enemmänkin voinut saada vaikka suruja olisi lopulta saattanut sieltäkin ropsahtaa? Suruja siellä, suruja täällä, suruja kesällä ja talvisäällä. Mutta täälläkin moneen kertaan sen puin ja puljasin mikä TM:n kanssa klikkasi. En saanut sitä klikkia ratkottua ajoissa joten tässä sitä sitten ollaan. Yritän jättää pidemmälle menevät miettimiset sikseen, antaa ajatusten lipua itseni läpi niihin suuremmin tarraamatta ja joskus tuntuu että onnistun siinä liiankin hyvin sillä ajatukset lipuvat ohi jälkiä jättämättä saamatta minussa aikaan mitään. Kaikki on niin yhdentekevää.

Kauranen kirjoitti, että naiselle kauneus on tärkeämpää kuin älykkyys, koska miehen on helpompaa katsella kuin ajatella. Ajatus palaa mieleeni, kun kämppis selaa tinderiä ja valinnat tehdään sekunnissa eikä edes toiveena oikeastaan ole löytää sieltä mitään eikä ketään vaan vain kulutella aikaa joka venyy ja vanuu ja ei pidä sisällään mitään. Lisäisin kauneuden rinnalle vaatimuksen sopivasta mukautuvaisuudesta ja miellyttävyydestä, monesti miehet tykkäävät kun pääsevät selittämään ja kertomaan ja osoittamaan älyä miehekkyyttä oivallisuuttaan, ja nainen vieressä sanoo ooh ja edes leikkii innostuvaa. Hölmöimpiinkin miehisyyden osoituksiin olisi osattava osoittaa ihailua ja siten heijastettava miehelle arvostusta ja kiinnostusta ja saada hänet tuntemaan olonsa hyväksi. Jos joku nainen jonkinlainen tuittupää onkin, niin pääasia että on söpö tuittupää, sellainen on kiva panna taskuun ja esitellä muille meidän kipakkana emäntänä, sopivasti hallittavaksi kutistettuna eräänlaisena kuriositeettina, matkamuistona tai eksoottisena eläimenä, kattokaas poijjaat mitä retkiltäni löysin ja mukaani kesytin.

Sanomattakin on selvä, että olen huono näissä leikeissä. Haluaisin leikkiä jotain ihan muita juttuja joissa jutellaan ja kuunnellaan ja ollaan kiinnostuneita muustakin kuin omasta, jossa jaetaan ja annetaan tilaa ja vastavuoroisuutta ja hengitetään samaan rytmiin. Näitä leikkikavereita ei usein ole näköpiirissä, ja kanssaihmisten todistusten perusteella minulta uupuu taito sopivaan kepeyteen, sinä olet liian sitä ja liian tätä, se on iskostettu mieleeni jo pienestä pitäen. Olen liian, liikaa, liiallinen ja ole nyt pehmeämpi, joustavampia, kiltimpi ja mukautuvaisempi ja vähän hiljempaakin voisit olla. Tinderiä tuskin tulen kokeilemaan, se vaatisi jo teknologistenkin valmiuksien parantamista ja niinpä ajatus lipuu ohitse yhtenä niistä yhdentekevistä serkuksistaan. Miksi vaivautua mukaan kun jo lapsena jätettiin piirileikeistä pois ja valittiin viimeisenä pesäpallojoukkueisiin? Miksi lähteä mukaan kun ei paria kuvaselausta pidemmälle jaksa edes kämppiksen tinderöintiä seurata? Taas kerran kiinnostus lopahtaa ennen kuin alkaakaan.

En oikein saisi näin käpertyä ja eristää itseäni maailmalta, mutta kun en saa sanaa suustani ja liian synkkiä ovat ne päässäni kiertävät puheenaiheet kahvipöytään kannettavaksi, niin kenen tahansa tapaaminen tuntuu vähäiset energianrippeeni syövältä ponnistukselta vailla positiivisia lopputulemia. Siirrän varmuuden vuoksi puhelimenkin vähän kauemmas pöydänkulmalle vaikka selvää on ettei kukaan minulle soita. Olenkohan hyvää kyytiä matkalla erakoituneeksi kissanaiseksi jonka elinpiiri lopulta kaventuu makuuhuoneen ja kaupan välille kun mihinkään ei ole mielenkiintoa mennä vaikkei sitä mielenkiintoa ole kotonakaan olla.

Miten saisi innostuttua jostain, ei sen väliä edes mistä. Olen ravannut kapakat ja museot ja tapahtumat ja lenkit ja saunat ja festivaalitkin, olen kävellyt katuja illalla aamulla öisin ja päivällä, lähtenyt tuttujen ja tuntemattomien mukaan pyörinyt puistoissa ja asunnoissa, joutomailla ja takapihoilla, lukenut kirjoja matkustanutkin ja jutunjuurta kehitellyt, keskusteluja availlut ja avauksiin tarttunut, kuunnellut musiikkia tehnyt käsitöitä piirrellyt ja tanssinut, eikä mikään oikein tahdo saada sitä innostusta kuitenkaan heräämään, tyhjin käsin jään rannalle ruikuttamaan ja lopulta pakotan itseäni menemään ja osallistumaan edes vähäsen edes johonkin, kun pelkään että sinne kotiini jos hautaudun on todellinen hauta piirun verran lähempänä.

Olisin kaikesta tästä murheellisempi, jollen olisi valvonut paria vuorokautta, ollut syömättä ja päättänyt jo aamulla maistaa rauhoittavan jotta päivän yhdentekevyys kulkisi ohi vain siivenkärjillään hipaisten ilman jokailtaista itkemistä. Siihenkin väsyy, saa pään kipeäksi ja silmäluomet turvoksiin eikä se mukanaan mitään helpotusta tuo.

Ei auta voimajooga
Ei auta sorkkarauta
Ei auta ruoho eikä aerobic

Yksinäistä

TM on löytänyt uuden naisen, se kertoo siitä varovasti kun kysyn voisinko tulla yöksi työmatkan jälkeen. Treffit etenee vauhdilla, jo kolmansilla vietetään koko viikonloppu yhdessä ja hyvältä kuulema näyttää. En halua kuulla enempää ja ajattelen, etten ota enää tämän jälkeen yhteyttä. Syitä on kaksi: en halua missään nimessä olla sotkemassa toisen mahdollisuutta rakkauteen, ja en myöskään missään nimessä halua olla surkuttelemassa itseäni toisen orastavan onnen vieressä. En tunne mustasukkaisuuden pistosta, en suurempaa menettämisen harmia enkä kaipuuta takaisin TM:n kainaloon, mutten silti halua erityisemmin kuulla kuinka jonkun toisen kanssa laitetaan ruokaa katotaan leffoja silitellään selkiä ja peuhaillaan peitteissä, kaikki sellainen alleviivaa omaa loputonta yksinäisyyttä. Enkä pysty näkemään, että omaan elämääni tulisi ketään niin kauan kuin K eikä ehkä sittenkään vaikka ei-K. Olen liian vanha ja liian väsynyt käymään missään, eikä ihmisiä tapaa jos ei missään käy. Näin ollen on oltava yksin ja syleiltävä sitä yksinäisyyttään kerran asialle ei osaa eikä voi mitään tehdäkään.

Eniten harmittaa, ettei mitään matkoja enää voi tulla. Ehdin jo haaveilla Jäämerestä tällekin kesälle.

Olen ollut jo yli kuusi viikkoa juomatta alkoholia. Elämä tuntuu tasaiselta ja tylsältä ja loputtomalta rutiinilta, eikä siinä ole mitään sellaista mistä haluaisin pitää kiinni. Ajattelen, että onneksi on sentään jo helmikuu, kyllä kai tämäkin kevät hiipuu päivä kerrallaan pois vaivaamasta ja kiusaamasta minua, että kai se kesä siellä jossain on edessä ja että kai siellä kesässä on edes jotakin mukavampaa kuin tämä mitä minulla on nyt. Luen kirjoja toisensa perään ja katson kuinka Hercule Poirot ratkaisee rikoksen toisensa perään ja kaiken takana kellon viisarit tikuttavat tik-tak hitaasti kohti hetkeä jolloin saan mennä nukkumaan ja toivoa että uni tällä kertaa virkistäisi uuteen parempaan päivään.

Talvi

Ja sitten mä tuun kotiin tanssitunnilla ja jo matkalla sataa lunta naamaan ja jalat painaa joka askeleella enemmän ja kotona pitää riisua talvivaatteet ja hikiset jumppavaatteet ja minä en jaksa, sen sijaan makaan sängyllä ja tuijotan kattoa ja kissa nuolee kehräten hupparin narua, pitää sitä emonaan, maiskuttelee ja polkee tassuillaan polo, en jaksa mitään ei siksi, että olisi fyysisesti väsynyt ja siten tyydyttynyt, vaan en jaksa mitään siksi, että mikään ei ole jaksamisen väärti. En haluaisi tehdä yhtään mitään, en mitään edes niin yksinkertaista kuin kääntää kylkeä. Tunne ei ole mukava, ei sellainen että tässä olen ja kaikki on hyvin vaan ankeampi, tässä olen enkä halua olla tässä mutten halua olla missään muuallakaan, en jaksa haluta mitään koska en pysty ajattelemaan että mikään olisi mitään.

Kaikki kääntyy aina niin nopeasti ympäri. Ulkona on pimeää ja tätä kestää vielä niin kauan että meinaan itkeä pelkästä ajatuksesta. Älä ajattele mitään. Älä ajattele mitään.

Ne tahtoisin niin elää uudelleen

Päivät kuluvat nopeasti mutta viikot hitaasti. Yritän selvitä vuorena edessäni kohoavan kevään tarttumatta pulloon sillä pelkään, että liuottimet tekevät minut ilkeäksi, kärttyiseksi, ahdistuneeksi ja turpeaksi. Hiivin nurkissa, yritän ehtiä kaiken sovitun, heittäydyn huokaisten sohvalle ja sytytän jointin, vapailla haukkaan piriä, pelkotiloissa popsin pameja.

Olo on hyvä, enkä usko mistään muista apuvälineistä olevan mitään haittaa niin kauan kunhan se korkki pysyy kiinni. Ja se pysyy, kunhan pysyn poissa vaunukansan kansoittamista junavaunuista, ne saavat minut herkeämättä kaipaamaan mehupurkkiin kaadettua vodkapullollista ja välinpitämätöntä suhtautumista omaan itseen, kanssaihmisiin ja ympäröivään todellisuuteen. Voi niitä aikoja.

Härkäviikkoja

Selaan paniikissa avoimia työpaikkoja (taas) ja mietin lähtöä (taas) ja stressaan (taas) ja olen ihan samassa pisteessä kuin aina ennenkin. Minä en ole muuttunut mihinkään ehkä ikinä. Minä en saa tehtyä mitään ehkä ikinä.

Elämä tuntuu ansalta. Ei sen tarvitsisi tuntua, voisi tehdä ihan mitä vaan. Voi kun saisi tehtyä jotain ihan mitä vaan.

Talvi ahdistaa ihan perkeleesti. En oikein jaksaisi olla yksin ja haluaisin tukea ja apua, sellaisen läheisen ihmissuhteen missä nojautua toista vasten vastavuoroisesti, sillä tavalla pysytellä pystyssä pää pinnalla. Mun haaveet on taas näitä toisiin ihmisiin aina liittyviä, mistä saisi sitä voimaa olla niin riippumaton että jaksaisi yksinäistä elämäänsä eikä jumittaisi juttujaan 24/7.

Realiteettitsekkaukseni on horjunut uuden vuosikymmeneni vuosina. Epäilen itseäni jatkuvasti enkä oikein luota kehenkään enkä mihinkään. Saisipa jonkun positiivisen ja kantavan kokemuksen, ettei jatkuvasti tätä kyräilyä ja epäluuloa. Vaikeahan on olla, jos ei mitään usko eikä ymmärrä.

Kaamos

Mikä hitto näissä illoissa on että pitää olla niin peloissaan ja onneton? Heh komea riimiki sattumalta. Aamulla heräsin virkeänä ja kävin uimassa ja olin iloinen ja taivaskin näytti kauniilta ja söin hyvän lounaan ja näin ystävää ja kävelin kaupungilla ja kun tulin kotiin, iski vastaan tyhjyys pimeys hiljaisuus pakene pakene pakene en uskalla lukea mitään en katsoa mitään en ryhtyä mihinkään kun vaivaa ja huolettaa ja pyörii mahassa, ja se hyvä lounaskin taitaa tulla ylös kun sisäelimet kiertyvät solmuun sydän jyskyttää korvissa varpaat hikoavat kylmää nihkeää palelee.

En ymmärrä tätä. Ehkä se on tuo pimeys mikä pelottaa. Harmittaa, että hyvänä ja mukavana alkanut päivä kääntyy synkkyyteen ja itkuun kerta toisensa jälkeen. Ei nukkumaankaan voi vielä mennä, ja kun suljen silmäni näen vääristyviä kasvoja ja hämähäkkejä ja petoeläinten hampaita.

Askarruttaa staalot ja niiden koirat. En uskalla ottaa niistä liikaa selkoa, pimeässä ei tiedä mikä lopulta vastaan tulee.