Onko jo kevät

K:n elämä näyttää pitkästä aikaa valoisammalta, sitä hymyilyttää ja se tekee suunnitelmia tulevaisuutta varten, odottaa kevättä ja kesää ja näkee hyviä puolia synkeissä asioissa, sanalla sanoen se on taas alkanut elää. Se ei ole enää lamaantunut ja paniikissa ja niin loputtoman ahdistunut surullinen ja jossakin lukossa. Ehkä ero laukaisi muutenkin olemassa olleen masentuneisuuden aktiiviseksi, ja nyt erosta toipuminen on jo pitkällä ja masennuksen hoitaminen on käynyt mahdolliseksi. Tiedä sitten. Olen tietysti iloinen ja onnellinen ja hyvähyvä jee jee kakkua ja pullaa, mutta samalla oma mieleni latistuu ja kutistuu toisen kasvaessa. Nurinkurista ja typerääkin, miksi toisen onni on minulta pois, miksi vähemmän masentunut K tarkoittaa mielestäni heti sitä, että minun aikani sen rinnalla käy vääjäämättä kohti loppuaan, minua ei kohta enää tarvita, tämä laastari voidaan jo repäistä irti kun mieli on vahvempi kohtaamaan todellisen maailman. Miksi pidän itseäni jonkinlaisena varjona, korvikkeena, paremman puutteessa -seuraneitinä, miksi minua kalvamalla kalvaa pelko koko ihmisen menettämisestä tai ehkä vielä pahempaa, hiljaisesta hiipumisesta, haipumisesta, värien sumentumisesta ja hitaasta katoamisesta.

Minä en luota vieläkään tämän ystävyyssuhteen kantokykyyn enkä kestoon, minä pelkään olevani se rukkanen joka jossain vaiheessa sysätään syrjään kun parempi ja hienompi hanska tulee vastaan. Tiedän myös olevani juuri se rukkanen, joka siinä vaiheessa itse vaihtaa hattuhyllyä, minä en voi enkä halua nähdä K:n rinnalla ketään muuta naista enkä minä voi olla sen ystävä en sillä tavalla että siihen mahtuisi rakkaussuhde toisaalle. En ainakaan vielä(kään) enkä nyt. Minä näen siitä edelleen unia lähes joka yö, tänä aamuna heräsin unesta jossa illalla olin käynyt nukkumaan patjalle lattialle mutta aamulla olin sen käsivarsien välissä sängyssä, pelkkää silittämistä ja halaamista ja vaatteiden hamuamista, lähtö töihin omasta tyhjästä pedistä tyhjästä sylistä tyhjällä päällä tyhjää nyhjäämään tuntui taas kerran jossei nyt kauhealta niin lattealta ainakin. Tyhjältä, tympeältä.

Haluan edelleen potkia sitä seinää että miksi miksi miksi sinä saatanan kusipää et rakastu minuun miksi, mutta mitäpä se hyövää yksiksensä mistään huutaa kun samaa huutoa on päänsisäisyys jo täynnään, ja K:a en tule milloinkaan asettamaan selkä seinää vasten en tule vaatimaan en vonkaamaan en tivaamaan, ei painostaminen uhkailu kiristys anelu kuulu tähän enkä ennen kaikkea tahdo sen kuuluvan tähän minkäänlaisena toimintamallina. Sulatan sydäntäni pieneksi lätäköksi sen katseen edessä, odotan ja odotan.

Onneksi on perjantai. Voin lääkitä itseäni ostamalla viinapullon ja turruttaa kaiken painavan kulmikkaan päästäni pehmeäksi sohjoksi. Aikuisuus, olet hyvää aikaa, kippis sinulle.

Uutukainen

Mulla on vaikeuksia itseni ja joutilaisuuden kanssa. Jos kalenterissa on tyvenkin vapaata, täytän sitä heti baareilla ja menoilla, kasaan nähtäviä tehtäviä asioita pinoiksi pinojen päälle, ja sitten ihmettelen miten sitä onkin niin uupunut nuutunut. Tänään ei ole mitään, voisin vain maata ja olla ja levätä, ja samantien tuttu levottomuus hiippailee pitkin selkärankaa kohti lapaluita, niiden väliä, siellä se painaa ja kuiskuttelee tee tee tee jotakin tee, päihdytä pääsi nyt jo, sitähän tekemistä se levottomuus minun sisälläni kuiskii. Miksi, miksi se tekee niin? Miksen osaa olla selvinpäin yksikseni sen sekunnikastakaan, miksi heti pitäisi jo olla muualla ja toisenlainen ja toisissa tajunnan tiloissa, miksi en edes yhtä iltaa voi vain käpertyä viltin alle katsella seinää huokaista helpotuksesta antaa itselleni aikaa.

Älläsdeetä, pilveä, olisiko kapakassa ketään, pirilainit, rauhottavia, pseudobentsoja, ota nyt jotakin mene nyt jonnekin mene jo. Taistelen vastaan, kyllä ihmisen täytyisi myös voida vain olla sumentamatta tai terävöittämättä aistejaan edes joskus jos harvoinkin, mutta liian myöhään huomaan minttuviinan kupissani, tässä sitä jo ollaan taas. Ehkä yksi sallitaan, olkoon se loivari, tasuri, jotain vanhaa jotain uutta.

Vapaapäiviä on vielä muutama, ja jo sekin saa veren kohisemaan suonen seinämiä vasten. Ikään kuin ne päivät pitäisi viimeistä tippaansa myöten vääntää ja veivata oikein tirisyttää kuiviin ettei sitten vain tuntuisi siltä niin kuin olisi vapaansa tuhlannut. Kuinka absurdi ajatuskin, tuhlata vapaa, sitähän se vapaa on että on vaan vailla velvotteita. Terapeuttini sanoi että tekeminen selviytymiskeinona on huono strategia koska mitä sitten jos väkisin joutuu pysähtymään, miten sitten käsittelee itsensä ja elämänsä, miten sitten selviää. Minä olen kova tekemään ja pakenemaan, aina liikkeellä ja aina rautoja hellalla tulenloimussa kajottamassa. Miksi minä en saa levättyä, miksi aivot nuo ihmisen pahimmat viholliset taukoamatta laulaa ja lallattaa, yrittää saada minut vakuutettua jonkun päihteen auvoisuudesta. Tai seksin, sekin kelpaisi, päihteet paneminen lukeminen siinä minun top3 mikä olisi sinun?