Paikallaan

On sietämättömän kylmä ja aamusta asti on ollut apea olo. Kuljen varjona paikasta toiseen, ei nouse hymynkaare suupieleen vaikka kuinka yrittäisin, ei ole mitään eikä ketään mitä odottaa. Miten tämä päivä voi olla näin pitkä, mihin nämä tunnit voisi käyttää, mitä voisi tehdä ja minne voisi mennä, kun kaikki tämä murheellisuus on sisältäni kotoisin, syytä vailla olevaa, tarpeetonta ja turhaa mutta väkisin mukana roikkuvaa, voiko sitä millään karkoittaa tai missään päästä karkuun? Tekee mieli kuunnella klassista musiikkia. Siitä tulee aina itsemurha mieleen, sillä varmasti jokaisen elokuvankatsojan mieleen on piirretty kohtaus jossa joku, ehkä nuori tai nuorehko tai miksei voisi olla vanhakin, asettuu kylpyammeeseen kaakeleiden keskelle, kylmää ja lämmintä sekaisin, kynttilöitä, vesi on ainakin kuumaa ja taustalla soi klassinen musiikki kun ranteet avataan ja vesi värjääntyy punaisella. Ei kai kukaan noin itsemurhaa tee, aika kliseista, mistä tuo kuvasto on elokuviin omittu, ja lopulta sillä ei ole väliä sillä oli mistä vain niin se puskee vääjäämättä mieleen tietystä äänimaisemasta. Itsemurhata en itseäni aikonut ja jos aikoisinkin en ainakaan tuolla tavalla (M sanoi, ettei normaali ihminen mieti itsensä murhailemista, että se on itsessään jo merkki jostakin aivoradan kipuilusta. Itse olen miettynyt vaihtoehtoja vuosikausia ja nykyisin pelkään etenkin vanhuutta ja avuttomuutta, jos oman käden oikeuskin viedään pois jääkö jäljelle enää mitään. Aktiivisen toteuttamisen sijastahan itsemurhan ajatteleminen on ennen kaikkea elämänhallinnan keino, kaiken kaaoksen keskellä jonkinlainen ikävähkö turva-ajatus siitä, että edes tätä minä voin hallita, että edes johonkin minullakin on sanani sanottavana, että tehkää mitä vaan rääkätkää miten vaan potkikoon Kela Sossu Opisto Työ Ystävä Vihollinen Elämä päähän miten paljon vaan niin tämän minä sentään päätän itse tätä te ette minulta vie pois. Ehkä M on oikeassa, ei kai tällaisia pitäisi pohtia jos kaikki on ihan kohdallaan, ehkä olisi syytä miettiä elämänhallintastrategiansa uudelleen), mutta masentavan maanantaini keskellä kaikki itsesäälinen tuntuu hyvältä ajatukselta. Klassista musiikkia, viltti ympärille, tyhjänä mouruava maha, maata viistävä ryhti, voi minua parkaa huomaatteko miten parka-poloinen oikein olenkaan.

Mieltäni masentaa varmaan monia asia, enemmän ja vähemmän tärkeitä ja kaikki lopulta aika vähäpätöisiä, koska enimmäkseen mietin näiden asioiden keskeltä K:a. Kuinkas muutenkaan, ketäs muutakaan. Tilitin Työtoverille tätä "suhdetta", tätä epämääräistä tiivistä tapailua ja jatkuvaa oleilua, se piti koko kuviota kummallisena myös. Esimerkiksi nyt: perjantaina näimme, vietimme koko päivän aamun tunteihin saakka yhdessä jutellen, kulkien paikasta toiseen, juoden ja päihtyen ja silmiin tuijotellen; lauantaina se näki vanhoja ystäviään, miehiä kaikki tyyni eikä miesten välisissä juhlissa kai naiset ole kuin tiellä, ja koko illan K kommunikoi viesteitse minun kanssani, miksi se lähettelee minulle hempeitä laululyriikoita kesken poikain ryyppäysillan; sunnuntaina minä vastaan K:n viimeiseen viestiin edellisyöltä, jossa se pyytää minua mukaan jonnekin kaupungin humuun, kysyn että mitä se puuhaa nähdäänkö huvittaisiko ja se ei vastaa koko päivänä mitään. Ei koko päivänä, ei yhtään mitään pommitettuaan minua ensin edellisillan ja -yön kaikenmoisilla viesteillä joihin minä vastaan sekunnissa, minäkö se päivystän puhelin kourassa murusia pöydältä odotellen, minä vissiin sitten.

Nyt viistää mieli maata koska edelleenkään siitä ei kuulu mitään, ja sitten kun kuuluu on kaikki aina vain ihan samassa pisteessä. Ei heru kosketusta, ei tule suudelmaa, ei tule ääneen sanottuna yhtään mitään. Ja minä alistun siihen, minä en painosta millään tavalla, minä seuraan vaikka maailman ääriin jos se vain pyytää. Jos se polvistuisi eteen ja kosisi, minä vastaisin epäröimättä kyllä, tämä on aivan kirkkaan selvää minulle itselleni ja se on aika kauhistuttavaakin. En ole tainnut ikinä, tai ainakaan Heilan kanssa vietetyn alkuhuuman jälkeen, tuntea näin ehdottoman selvän voimakkaasti jotakin näin vahvaa toista kohtaan ja edelleenkään, mitään fyysistä kontaktia välillämme ei ole.

En osaa enää luottaa mihinkään tuntemuksiini. Tämä sekoittaa pääni, epäilen jokaista havaintoani ja minä sentään olen se tarkka sosiaalinen vainukoira, minä kuljen aina tuntosarvet pystyssä tulkitsemassa ihmisiä, minä olen siinä yleensä melkoisen osaava. Nyt en osaa mitään, kaikki merkitykset tuntuvat olevan aivan sekaisin. Minä olen sekaisin. Minä olen niin rakastunut että sattuu, enkä tiedä yhtään mitä tälle kivulle voisin tehdä sillä poiskäveleminen ei ole enää vaihtoehto.

Toisten kodeissa

On helmikuu, uuttykyyhky laulaa uhu-hu-huu, huomaamattaan samoihin uomiin ajautuu, voi kova pääluu. Uuttukyyhkysestä taisin lukea Luonto-lehdestä odotellessani aikaa nuorelle söpölle lääkäripoikaselle, joka punaistui rajusti kättäni puristellessaan ja koplaillessaan ja sekosi sanoissaan hoito-ohjeita antaessaan. Olen taas koheltanut paikkojani rikki, tällä kertaa käsi on tohjona ja housujen pukeminen yksikätisesti on yllättävän vaikeaa. Ongelmia tuottaa myös niistäminen, olenhan jälleen totta kai flunssassa, ja kun aloin asiaa oikein asiakseni pohtimaan tulin siihen tulokseen, että nenäni on ollu vuotamatta ja ei-tukkoinen viimeksi ehkä joskus lukioikäisenä. Jos silloinkaan, koska ihan tarkasti ottaen en asiasta mitään muista. Joko sitä vaivaa nuha tai sitten allerginen nuha tai sitten molemmat, niin tai näin niin aina on oltava joku räkärätti taskussa pahimpia vuotoja tukkimaan. Hyi ällöö.

Näin Naapurin ohimennen vahingossa ja pyysin sitä kaljalle. En ole ihan varma miksi, eiköhän se edelleen pesi sen Suuren Rakkautensa kanssa ja onhan minullakin kiikarit K:ssa, joten ei tässä mistään patjan leikkimisestä voi olla kysymys. Voi olla, että olen taas alkanut haalia sosiaalista elämää kasaan jostakin muualtakin kuin K:n sohvalta, homobestistä sovin näkeväni ja Naapurin kanssa on ne kaljatreffit, Työkaveri pyysi after workeille ja yläastetuttukin muistutteli olemassaolostansa löydettyään jonkun böönan ja päästyään viimein neitsyydestään heleijaa huh wau onnea skumppaa vino kasa pullaa! Kaikkien kanssa sovin tietysti tapoihini kuuluvasti kaljatreffien tapaisia, sillä minun on tosi vaikea mennä jonkun kotiin ja kylään ja olemaan ainakaan jossei kyseessä ole jonkinlainen juhla eli kaljanjuontisessio tai sitten jo vakiintunut oleilu kuten vaikka se K:n sohvannurkka, ihmisten kodit ovat niin kauhean vaikeita. Tai siis tarkemmin ottaen minulla on niissä vaikea vaikka samalla ihan miellyttävä olla, se vaikeus enemmänkin ilmenee jonkinlaisena luolaihmisen tapana valita yksi turvallinen ja tuttu paikka, ja pitäytyä sitten siinä täältä ikuisuuteen. Oli se sitten sohva, tuoli, lattian pinta tai vaikka jonkun peti, muualle en voi mennä. Lapsena minulla oli kulkureitti omahuone-vessa-ruokapöytä, ja voi apua kun piti mennä vaikka suihkuun niin jouduin tsemppaamaan ja keräämään ja kuulostelemaan talon ääniä minuuttitolkulla (joskus meni tuntejakin ja joskus lykkäsin huokaisten koko puuhaan seuraavalle päivälle) kyetäkseni kävelemään edes jotenkin luontevasti väli- vai onko se yläkerroksen perälle suihkutilaan. Tämä johtui ei siitä, että olisin jotenkin jo lähtökohtaisesti kohdusta tullessani ollut kotivammainen vaan siitä, että auktoriteettien tahoilta selväksi tehtiin, että siinä talossa minun paikkani oli se huone eikä mikään muu, ja kaikkialla muualla olemiselle piti olla vankat perusteet ja selvät säännöt ja läpinäkyvyyttä, joten suihkuun en olisi kuvitellutkaan meneväni jotenkin noin vain huomaamatta. Kas kun sentään vessassa sain käytyä, joskin silloinkin laskettiin vessapaperiarkkien määriä, ei niitä saa tuhlata tiedättehän. Näin jälkikäteen mietittynä meno taisi olla aika hiton häiriintynyttä, eikä suinkaan minun taholtani.

No kuitenkin, tätä tiettyjen kulkureittien, olopaikkojen ja turvasatamien rutiinia olen onnistuneesti onnettomuudekseni tuonut aikuisuuteenikin, ja niinpä uuteen paikkaan meneminen tai vaikkapa ruuhkaisiin juhliin jonkun kotiin tuleminen aiheuttaa levottomutta - minne minä voin mennä, missä minä saan olla. Koen aivan mahdottomana tehtävänä myös esimerkiksi sopia tekeväni ruokaa jonkun ei niin tutun ihmisen kanssa, koska en kerta kaikkiaan voisi a) koskea toisen ihmisen tavaroihin b) tietää etukäteen miten ja millä tavalla toinen tahtoo sen ruokansa tehdä ja näin mukautua toisen olemiseen jo ennakolta ja c) syödä toisen nähden. Nämä sosiaaliset vaivani ovat sellaisia, jotka vähenevät tuttavuuden syvetessä, mutta nostavat kyllä päätään vielä vuosienkin perästä joskus yllättävästikin, saatan vain mennä niin lukkoon etten voi vaikkapa käydä vessassa toisen luona. Tämän vuoksi en mielelläni jää kenenkään luo enää yöksi, kammoan ajatusta kaikesta siitä stressistä jota "luonteva" nukkumaanmeneminen minulle tuottaisi aamun kankeudesta puhumattakaan. Naapurin pedistäkin hiivin karkuun vaatteet sylissä aamuyöllä.

Saatanpa olla hiukkasen neuroottinen, vammainen tai muutoin vain vajaa. En osaa päästää irti muiden ihmisen jatkuvasta sosiaalisesta haistelusta (hihi kuulostaa hupaisalta vaiko irstaaltako sittenkin) ja mielialojen luotaamisesta, etsin aina sitä oikeaa tapaa olla mahdollisimman näkymätön ja näkyvä yhtäaikaa, minun kroppani fyysinen olomuotoni tilan viemiseni ei saa näkyä ei saa olla töksähtävää ei saa ihmetyttää ei saa herättää huomiota mutta minun ääneni ajatukseni puheeni huutoni asiani tehtäväni voi olla punainen huutomerkki milloin vain, katso beibe minua minä olen tässä.

Rannetta särkee.