Ei mitään asiaa

Nämä keväät on niin kauhean vaikeeta aikaa. Mä en jaksa tätä jatkuvaa ahdistusta ja surkeutta. Mun aivot väittää että olen surullinen. Ne väittää niin päivästä ja viikosta toiseen. Surullinen. Surkuinen. Väsynyt ja uupunut ja onneton, aina vain niin loputtoman onneton. Nyt jo on kyyneleet taas silmäkulmissa, voisin alkaa itkeä jos kehtaisin. Itkeä vollottaisi vain menemään, joku kysyisi että mikä hätänä ja minä sanoisin että kun minä en tiedä, aina vain on joku hätänä enkä minä keksi että mikä ja miksi, kun ei minulla ole mitään syytä olla näin kovin murheellinen.

Minä ja aivoni luuppaamme tätä samaa taas kerran. Tässä on menny jo vuosia, enkä minä muista mitä niiden vuosien aikana on tapahtunut. Tuntuma sanoo että näin tämä on ollut aina, mutta järjen puoli tietää että tietenkään ei ole ollut, on tähän mahtunut muitakin olotiloja eikä niistä voi olla edes kauaa, ei tämä todellakaan ole aina tällaista. Silti, kun yritän miettiä mitä olen tehnyt viimeiset vuodet, en saa kasaan mitään. Missä minä olen ollut? Mitä minä olen tehnyt? Keitä minä olen nähnyt, miltä niiden kanssa on tuntunut olla, millaista meillä on ollut? Yritän lukea merkintöjäni eri päiväkirjoista ja muistikirjoista, tutkin kalenteria, yritän paikantaa itseni niiden kuvauksiin ja tunnelmiin, yritän tunnistaa itseni niistä mutta en saa otetta, se olen minä minä olen siellä mutta. Mutta kun. Kun ei se tunnu minulta, minä ja se ihminen, meidän välillämme ei ole jatkumoa.

En tiedä kenelle puhuisin tästä kaikesta. Heilan kanssa tietysti säännöllisesti jauhetaan masennusta pois, muttei se johda mihinkään. K:lle haluaisin puhua, mutta se on niin helvetin kiinni omassa masennuksessaan, ettei se ehkä osaa eikä voi kuunnella, ei siinä ole tilaa kenenkään muun tuntemuksille ja ollessaan niin kiinni itsessään se samalla imee minusta energiat pois, se syö minunkin jaksamiseni. Päätin taas kerran, että yritän olla siitä erossa, ainakin yritän olla ottamatta yhteyttä. Sen kanssa oleminen ei voi tehdä hyvää omallekaan horjuvaiselle mielenterveydelleni, hiljaiseloa olkoot nämä välit nyt. Toki olen tällaista päättänyt kerta toisensa jälkeen ja puhelimen kilahtaessa olen kuitenkin jo menossa. Ehkä tällä kertaa puhelin ei kilahda, ehkä se on tällä kertaa itse kilahtanut niin ettei yhteydenpitoon ole tarvetta.

Pelottaa ja huolettaa. Tai eniten vain itkettää, kyyneleet kirvelevät silmäluomien takana ja minä en tiedä mitä tehdä. Ajattelen että tämä on K:n syytä, se minut on uuvuttanut niin etten näe muuta kuin harmaata peittoa joka paikassa, mutta eihän sekään ole totta, kyllä minä tiedän tätä pyörittäväni ilmankin. Se voi olla toki totta, että liian suuri kaipuu toisen iholle ja toisen vastaamattomuus siihen tarpeeseen pahentaa tätä kierrettäni, ja siihen ei kai ratkaisuna voi sitten olla kuin se hiljaiselo. Äh en tiedä, kuljen haparoiden jossakin sumussa ja kaikki ääriviivat vääristyvät, muuttuvat vieraiksi.

Uloskin tuli takatalvi. Sisäelimet jäätyy tiukaksi palloksi vatsan pohjalle. Henkitorvea kuristaa, ahdistus kynsii rintalastaa sisäpuolelta, tum tum tum se hakkaa päästä sisään, minne, siellähän se sisällä jo on. Millä tätä tuskaa voi lievittää, millä saisi minkään tuntumaan miltään, minä en keksi kuin päihteet päihteet toiset ihmiset pakeneminen toisen syli kädet huulet hampaat ravista mut hereille pakota mut tuntemaan huomaa minut kosketa ja pane mua niin että olisi edes jotain mihin keskittyä, jotain muuta kuin tätä ahdistavaa sotkua jossa mikään ei lievitä mikään ei auta missään ei näy sitä valonpilkahdusta tunnelin suussa. Entä jos antaisin periksi? Alkaisin itkeä, parkuisin kuin pieni lapsi nyrkit takoen oksennusta tulvien, tulisiko kaikki pihalle ja sitten olisi parempi, auttaako se mitään voiko mikään auttaa onko minkäänlaista apua olemassa missään. Aivot sanoo että ei ole.

Ei tässä ole mitään sisältöä. Ei mitään järkeä. Ei mitään mistä ottaa kiinni.

Harmaa rukkanen

Aurinko paistaa, päivät pitenee, linnut laulaa, lumet sulaa, maa kutsuu lenkkaritossuja, mieliki on kai parempi. No arvaa vaan onko, ei. Ei helvetissä. Sitä synkeemmäks käy mitä enemmän on valoa, sitä ankarammin ahdistus kurittaa mitä enemmän kaiken pimeän ja kylmän ja märän alta paljastuu. Olen kevätmasentuja, ta-daa. Olen minkä vaan vuodenajan masentuja. Olen maanantaimasentuja. Jokapäivän masentuja. Masentumisesta masentuja. Surkea maan matoinen, ihan hyödytön loiselukka. En tosin tiedä, mitä hyötyä minusta nyt yleensäkään pitäisi olla yhtään kellekään, enkä tasan jaksa alkaa edes aakkosia läpikäymään mistään yhteiskunnan rattaista ja veronmaksajista ja kansakunnan talouden pelastutalkoista. Siellä on rahaa kun rantarosvolla useallakin kelmillä, niiltä massit veks ja pää vadille. Näin. En ole myöskään rauhanomainen, mitä tulee tuloeroihin ja epäoikeudenmukaisuuteen.

Menin ryypiskelemään ja sekakäyttämään viitisen päivää aika liioittelematta putkeen päiheksiä (illalla vikana mielessä aamulla ekana huulilla, sitä voi jo putkeiluksi sanoa vaikka yöt sentään nukuskelin tuutilullaa hikisiä uniani hikisissä lakanoissani). Vittu minkä olon siitä sai palkinnoksi, en suosittele tytöt ja pojat ja muut sukupuolet teistä kellekään. Ja jos kuitenkin moisiin rallitteluihin lähtee mukaan, niin varautukaa ainakin rauhoittavapurkilla dagen efteriin. Eftereihin. Useisiin sellaisiin. Ei oo mitenkään hyvä olo ei ollenkaan vieläkään, luulen tai toivon pysyväni erossa kaikenlaisista pääsekoittajista edes pari päivää. Tähän se on mennyt, päihdeongelmani, puhun enää joistakuista selvistä tai selvähköistä päivistä siellä täällä tuolla päihteilyni lomassa, ja muutoin olen alistunut oman koheltamiseni sivustaseuraajaksi. Ei ole todellakaan sellainen olo, että olen oman elämäni ruorissa. Edes etäisesti ruorin lähellä, ehkä enemmänkin kajuutan alla oksennukseeni sammuneena. Tai jossain soutuveneen tuhdolla varmaan sittenkin, olisipa se nyt edes hyvin rasvatulla köydellä itse huvipurressa kiinni.

Ärsyttää työkaveri, se vastaa aina kaikkeen että emmätiedä. Emmääätiedä emmää emmää. Helvetti miten rassaava asenne ja tapa hoitaa työnsä, kukas helvetti se sitten tietää jos et sinä ja minä ja kaikki jotka täällä töissä ollaan, kaikki nämä on meidän yhteisiä asioita joiten tekeminen käy hituraisen verran helpommin jos asenne ei joka päivä ole murjottavan haluton. Ärsyttää oma töiden tekeminen, koska nyt jo taas olen kasannut pinotolkulla juttuja tehtäväkseni, keksin niitä päästäni lisää ja hoidan energisesti kuntoon repsahtaneet ja roikottelevat asiat ja saan siitä kehuja, minä olen niin hyvä tässä työssäni niin kerta kaikkiaan aidon oikeasti hyvä, ja miltä se musta tuntuu: ei miltään. Masentaa ja ahdistaa, sekin, aina vaan. Ärsyttää että siivosin raivolla kotiani, jynssäsin ja puunasin ja kun lopetin, ei palkintona ollut minkäänlaista helpotuksen huokausta, vaan eteisessä istuessa itkeskelin yksinäisyyttäni kissan turkkia vasten. Minä olen jo aivan täysin aikuinen millä vaan mittarilla, ja silti tunne-elämältäni, no hitto koko elämältäni meinaan eipäs vähätellä, ihan rutiiniton, sekava, sekaisin ja arvaamaton. Pelottaa välillä, että nämä kulissit romahtavat ja kaikki huomaavat sen surkean mato-otuksen joka tämän lihan alla kyyristelee piilossa eikä saa tyydytystä yhtään mistään. Paitti niistä päihteistä vähän, ja sen seikan ei ainakaan soisi kellekään paljastuvan.

Vittu että oon jotenkin ihan ullallaan näköjään jo tähän aikaan aamusta taas. Sellasta. Paitsi että K:a on ihan hiton lujaa ikävä. Ne amerikkalaiset elokuvat oli sittenkin oikeassa, ei elämässä ole mitään mieltä, ei alkeellisintakaan, jollei ole joku jota rakastaa ja jolta saada vastarakkautta. Tätä passaa murehtia tämän tiistain puhdetöiksi.