Vuotta kuoppaamassa

Olen lomalla. Alle viikossa olen nähnyt K:n jo kolme kertaa yötä myöten, se on ihan romuna se mies ja ex-Heila sanoo ettei se kestä kattoa kuinka mun kasvot alkaa silti loistaa kun se vaan kävelee ovesta sisään. Mun pitäisi lakata tämä kaikki, mutta kun. Mutta kun haluan olla lomalla myös murheistani ja tästä särkevästä ikävästä, haluan ihan vaan hetkisen olla ja nauttia sen seurasta ja elämästä ja unohtaa että tässä mitään ongelmia onkaan. Paluu arkeen on totta kai jossakin edessä ja siihen arkeen en saa ottaa K:a mukaan, mutta kun mutta kun mutta kun!

Äh. Ajatus ei pelaa eikä järki juokse, sormet on kohmeessa ja aivot kasvaa ajuruohoa tai jotakin kanervaa, ei tule kirjoittamisesta mitään eikä lukemisesta (koska odotan vaan että puhelin kilahtaisi että K soittaisi että se mitä, mitä mä kuvittelen että se muka sanoisi tekisi muuttaisi korjaisi kaiken minkä).

Huomenna on uudenvuoden aatto. En tiedä mitä teen, voisin syyä lsd:tä ja hyvästellä sillä tavalla koko menneen kurjuuden katse tulevaisuuteen hurlumhei ja aistit avoimeksi, voisin lähteä kartsalle ryyppäämään ja pokaamaan jonkun kyrvän täyttämään minua, voisin juua yksin vaatekomerossa ja kuunnella kerrostalon ääniä, voisin sitä voisin tätä. En tiedä mitä tekisin, kaikki kun on vain sijaistoimintoa sille, mitä oikeasti haluaisin tehdä.

On niin vitun kylmäkin.

Aina vain pimeää ja ikävää

Kolmas kuukausi alkaa. Ilmeisesti sen kunniaksi K on ryöminyt mun uniini taas takaisin, viime yönä se halasi mua ja sulki käsivarsiensa väliin ja kysyi että eikö mulla ole sitä yhtään ikävä ja mä heräsin itkien. Voi jumalauta tätä, miksi mun sydämeni on näin rikki sen ihmisen jäljiltä, mitä mä päästin sen itelleni tekemään.

Naapurin rouva sanoi, ettei sen ihmisen pidä koskaan hävetä joka hyvässä uskossa ja täydestä sydämestään menee rakastumaan toiseen, ei kai ei, kuinka turhaan kuinka paljon sitä hellyyttä onkin tullut elämässään pelättyä, ei nyt voi vetää liinoja kiinni ja sydäntään kuoreen kun viimein uskaltaa sanoa ja tehdä ja rakkauden tuntua. Ei poista kuitenkaan sitä Tosi Asiaa, että tuntuu helvetin pahalta. Sattuu ihan koko ajan paitti sillon kun olen päissäni jossain seurueessa ja silloinkin salakavalasti välillä.

Menisi jo pois mun unista ja päivistä ja joka hetkestä, menisi pois ja antaisi mun olla kerran musta ei ollut kun laastariksi ja raha-automaatiksi, päästäisi jo aivoni irti koko ihmisestä. Kolmas kuukausi alkaa, ensi vuonna on jo pakko olla helpompi hengittää tai muutoin tähän tukehtuu piff-paff pelistä pois hangelle hengettömänä.

En tiedä mitä tapahtuu en tiedä mistä herään

Mun yläpuhuri se jatkuu vaan ja jossain mielen perähuoneissa kilisee piiskuinen huoli romahtamisesta ja keväästä ja masennuksesta, tuleeko se sieltä taas tuleeko itku pitkästä ilosta lasku maksettavaksi rytinällä alas orrelta koko otus. Kyllä sen herra Wittgensteinkin tiesi että miksi kysyä hei onks tää asia näin, koska jo itse kysymyksessä on asiantila kerrottu. Vai mitenkähän se meni. Koin meinaan hillittömän hauskan pilvioivallusten tilan ex-Heilan kanssa lauantai aamuyöllä kun kikatettiin ja puitiin asioita lattialla räsymaton päällä, siihen kai tämä maanisemman puoleni pohdintakin liittyi että mitä nyt on meneillään koska onhan tässä melkoisilla kierroksilla pyöritty jo tovi ja kiihtyvän vain tuntuu, kun kaikkeen jaksaa ja voi panostaa ja ehtii ideoida miljoona uutta juttua ennen kuin entisetkään on valmiina, ja se on niin hyvä ja tuntuu ihanalta että enhän mä tästä halua eroon, enkä mä jaksa ajatella vielä sitä laskua minkä tästä saa, ehkä tällä kertaa niin ei käykään. Ja vaikka kävisi, niin miksi minä välittäisin siitä ihmisestä, jolla joskus tulevaisuudessa on ankeat olotilat, älköön hän pilatko minun hyvää tuultani omalla paskallaan.

Hihittämistä ja punastelua aiheutti sekin, että perjantain bileissä mä näin K:n ja se on aina vaan niin kun ei mitään, minun kanssanihan se halusi ensin sieltä lähibaariin ja yhdessä kaupunkiin ja minun kanssani kapakkaan, ja Naapurin Rouva sano jälkikäteen että siinä se taas istu silmät loistaen minua tuijottaen, ei kukaan mahdu edes samaan tilaan huomaamatta sitä. Joku intensiviteetti kai siinä ilmassa on meidän välillä, koska Naapurin näin illan hulinoissa myös eikä se halunnut tulla siihen tilanteeseen väliin omien sanojensa mukaan, tunnelma on liian suoraan liian sähköinen mun ja K:n välillä ettei siinä ole sijaa toisille. Meillehän se Naapuri kuitenkin lopulta päätyi ja homma meni panemiseksi, panemiseksi ja tilittämiseksi koska fool me once fool me twice, kolmatta kertaa ei saa tulla tai tämä on jo liian pitkällä, Naapuri kokee ettei se voi puhua tästä eikä saa jatkaa tätä koska tämä on niin eri juttu kuin joku syrjähyppy jossakin, mä oon sille niin eri juttu ja liian iso asia. No tottahan se hivelee, se riskeeraa tärkeää ihmissuhdettaan ja kokee muhun valtavaa vetoa, siinä kun se paino mua keittiön kaappeja vasten mä ajattelin että voi luoja voi luoja voi luoja kuinka mä tota haluankaan ja tunne on hullaannuttavan molemminpuolinen. En mä kuitenkaan siltä mitään vaadi enkä mihinkään pakota, ei mulla tässä ole painetta mihinkään.

Kai.

Koska totta kai mitä useammin se riisuu mun housut ja työntyy mun sisään ja huohottaa mun korvaan haluavansa mua ja ikävöineensä mun persettä sitä tiiviimmin mä haluan sitä ja sitä kutkuttavammalta koko tilanne tuntuu, mitä tapahtuu onks tää totta, saahan lisää vielä kerran edes joohan. Kämppis sanoo, että mä oon sen muusa, se kuulostaa kivalta tai toisaalta vaaralliseltakin, tässähän on useampia vaihtoehtoja tilanteen kehittymiselle ja vaarana on että Naapuri saa kyllä asiansa solmuun itsensä kanssa jos se ei päätä vaan pysyä musta kaukana. Niinhän se on luultavasti kuitenkin toimittava eikä se mikään mahdoton visio ole, pitää vaan varoa kaksin olemista missään kotitiloissa. Siinäkin tapauksessa jää kuitenkin jatkuvasti rivien väliin ja alaviitteisiin muistutus siitä että toisinkin voisi olla, yksi sana vain niin mä olisin sen sylissä se olisi mun pedissä, luoko sen tietäminen mukavan värinän vai rassaavaa rahinaa meidän kahden välille, pystyykö sen seurassa ajattelemaan muuta kun seksiä enää olenkaan lyökö halu liikaa läpi, sitä ei kai voi näyttää kun aika.

Ja voihan olla, etten mä nää sitä enää koskaan, minkäs sillekään mahtaa. Niin tai näin niin syksyn bailuputki se jatkuu vaan ja seikkailuja on joka oven takana, nythän on jo pikkujoulukausikin ja viikonlopulle kolkuttelee jälleen aivan toisten seurapiirien kestikutsu taskussa, totta kai mä meen koska ei sinne kotiinkaan kannata jäädä ja millä muulla voi täyttää ikävää, pettymystä ja kaipuun surkeuttaan kuin toisilla ihmisillä ja päihdepurnukoilla ja välkkyvillä värivaloilla.

Silmiä särkee ja harmittaa

Juhlin isänpäivää katsomalla uusimman James Bondin itsekseni elokuvissa. Tai itsekseen tuskin, sali oli täynnä ja selviä perhekuntiakin oli mukana, isättömänä minä en näistä pyhistä piittaa, Bondi on mun isähahmoni ja hitosti kovempi kun sun isä ja vetää kaikkia isejä turpaan. Elokuvaa katsellessa itkeskelin K:n perään ja kertoo tilanteesta aika paljon, että jopa Bondin naissuhteet näyttivät liikuttavan helliltä, välittäviltä ja läheisiltä ja mixi mulla ei oo voi nyyh.

Ei tee hyvää nähdä sitä miestä ollenkaan, se rullaa heti kaiken mun edistymisen jalkojen alta kuin maton pesulaan, ja sitten saa taas aloittaa alusta. Viikon päästä on jälleen yhteisen kaverin juhlat, K tulee luultavasti, pitää vältellä sitä koko ilta. Paeta ja pakoilla, pälyillä ja pälistä pölistä muiden kanssa, yrittää pitää itsensä turvassa toisen silmiltä ja sitten parkua seuraava päivä (kaksi, kolme) kaipuuta ja ikävää, harmia ja harmitusta kiukutusta vitutusta tästä kaikesta. Vittu kun vituttaa.

Päädyin maanantaina viskijatkoille oikeen klassisille sekalainen seurue -jatkoille, nää on viime aikoina vuosina hetkinä ollu niin sellasia kotiin ja petiin -settejä, joko yksin tai yhdessä, ettei juhlien jatkoja ole tuntunut olevan missään, mutta kas kyllä niitä näköjään onkin. Poltettiin pilveä ja kuunneltiin ysäribiisejä ja juotiin sitä viskiä, niitä näitä jutteluita yllättävän seurueen kanssa enkä kuin pari kertaa illan aikana miettinyt että missähän K on ja näkisipä se minut nyt kärsisipä olisipa sillä minua ikävä.

Muutenkin maanantai oli melkoisen kiva päivä, nujuttiin Kämppiksen kanssa kapakoissa jo aamutuimaan ja sellainen on todellakin lomaa omasta arjesta, illalla taas nujuttiin tässä yllättävässä jatkoporukassa, jossa oli myös toverin hoito tai heila tai jonkinlainen säätö jonka tapasin ensimmäistä kertaa ja jonka kanssa ensimmäinen käyty keskustelu oli niin lystikästä sanailua puolin ja toisin, että pöydän toisella puolella ollut partasuu purskahti nauruun että no nyt on keskustelussa ytyä. Se ilahdutti. Pidän nokkelista sanailuista ja nopeasti kimpoilevasta sanavalmiudesta, jäi hyvä mieli että kyllähän sitä aina edes joskus ihmisten kanssa tapahtuu että joku toinenkin on sanailuvalmis sananiekka, ei se K niin harvinainen ole onhan noita muitakin onhan pliis joohan. Jatkoilta kävelin yksin viideltä puiston läpi kotiin, muut jäivät nukkumaan sikin sokin samaan petiin ja minä poltin tupakan ja mietin että kai tämä tästä ja se tuntui ajatuksena jo niin ikävältä että halusin parkua ääneen.

Kai tämä tästä.

Milloin beibi palaat takaisin

Käyn palavereissa ja työmatkailen Suomessa, aamulla junaan ja illalla kotiin, lounastan fiinisti Vaasankadun kapakassa, kai keskikalja ruuasta käy eikö sillä selätetty koko keskiaika. Olen innostunut ja iloinen, ja sillä hetkellä kun kotiovi pamahtaa takana kiinni minä alan itkeä, en tyrskien ja pärskien ja sisuskaluja vääntäen, vaan hiljaa ja tipottain, poskille valuu kyynelvanat ja illalla jumpan rentoutuksessa kyyneleet jatkavat virtaamistaan salin hämärässä kun kukaan ei näe. Pala kurkussa kasvaa möykyksi jota ei niellä pois.

Koska: mua vaivaa ikävistä ikävin, se tarkoittanee ikävää toisen ihmisen luo tai niin minä sen tulkitsen, ikävää, ikävystyttävää ikävöintiä johonkuhun tiettyyn toiseen ihmiseen, ja sellainen ikävä on paskaa koska se on itsestä niin riippumatonta. Minulla on ikävä sinua, sinä olet ikävöinnin kohde ja syy, ilman sinua minä en ikävöisi ja ilman sinua minä en muuta teekkään kuin ikävöin.

Mä tiedän että tämä on täysin turhaa, mun ei pitäisi antaa edes ajatuksissani tilaa sille ihmiselle ja kyllä minä yritän sitä sieltä aktiivisesti häätää pois, aina kun jään kiinni haikailusta siirrän katseen toisaalle ja tarmokkaasti touhotan sitä-ja-tätä, mutta jossain se raja vuorokauden tuntien täyttämisessäkin menee, kummasti ikävä löytää raon sieltä ja lokosen täältä johon tehdä pesää ja rakentaa seinämiä. Kai minä siitä pidän myös kiinni, toivotan tervetulleeksi, teen sijaa sisälläni, en ainakaan hätistä pois tarpeeksi tomerasti ryhmysauvan kanssa pitkin pellon pientareita hus sika mehtään.

Tiedän näkeväni K:n perjantaina, ollaan samoissa kemuissa vääjäämättä. Jännittää. Pelottaa. Itkettää jo valmiiksi. Pahinta on, että ikävä hellii toivonkipinää -- ehkä jos, entä jos kuitenkin, mitä jos niin niin sitten minä näin, jos se sanoo noin niin minä käyttäydyn niin ja näin ja noinkin vielä päälle. Juuri tällaisia en saisi antaa itseni ajatella ollenkaan, se vain hidastaa tätä luopumista, mutta kun minäkin olen vain ihminen, onko tämä suurta typeryyttä vai inhimillisen murheellista pieneenkin oljenkorteen takertumista josta minun on turha itseäni soimata sen enempää. Pelkään, että jos ja kun ei ole niin eikä näin -tilanteita sen kanssa niin minä itken jo sitten sitäkin, minä itken kuinka vähäpätöinen asia todellakin olin sen elämässä, ettei minusta kannata taistella hetkeäkään vaan luopuminen kävi siltä kepeästi tuosta noin vain äh miksi minä luuppaan tätä lopeta jo.

Perjantai on ihan kohta ja vielä kuitenkin kaukana. Jääkaapissa on jo pullo skumppaa, sain sen itse lahjaksi ja laitan lahjan kiertoon juomalla itseni sillä mukavaksi. Kaipuun kaljakori kilisee.

Ensimmäinen kuukausi

Kävin viikonloppuna pääkaupunkiseudulla juhlissa, tää on nyt yhtä juhlaa juhlan perään koko elämä. Vanha toveri ikääntyi ja valmistui ja kaikkea sitä sietää juhlia, tuollaissa juhlissa minä yleensä ahdistun ja alan ryypätä kun en tiedä mitä ihmisten kanssa pitäisi puhua ja hermostun ja olen tavanomaistakin nopeampi ja piikikkäämpi sanavalinnoissani. Tällä kertaa en, mulla on ollut jo viikkoja, ehkä pari kuukauttakin päällä hyvä taustapuhuri, se kantaa mua keveästi sosiaalisissa tilanteissa ja saa keskustelun soljumaan vaivattomasti ilman turhia teräviä piikkejä ja kärkiä. Niin se teki nytkin, ryyppäsin toki koska juoppohan olen, mutta silti pystyin olemaan aktiivinen ja juttelevainen ja mukava ja ihana, jopa niin ihana että juhlakalun kämppis kymmenen vuoden takaa vei illan päätteksi minut mukanaan petiinsä. Iih ja hih, pelkästään asunto oli niin komea että kyllä kelpasi piipahtaa (mahtavaa muuten että nämä yhden illan silittelyjutut alkaa olla iältään sellaisia, ettei enää tule päädyttyä minkään sotkuisen solukämpän perähuoneen patjalle, jos jotakin iloa on korkeakoulutuksesta niin toiset korkeakoulutetut ja niiden sosiaaliset verkostot varakkaine aikuisineen, aikuisuus miten ihanaa aikaa oletkaan) ja totta kai toisen syli ja kädet ja huulet ja kaikki tuntui taas niin helvetin hyvältä. Että minäkin olen hyvä ja kelpaan, että minä olen oikeasti melkomoisen ihana ja mahtava, minä voin herättää halun toisessa omalla olemuksellani ja se olemus on hyvä. Syksyn kirpakassa ja kauniissa aamussa Skattalta keskustaan kävellessäni en voinut pidättää ilon naurahduksia sisälläni, miten hauskaa voikaan elämä olla. Hauskaa tässä on nimittäin etenkin se, että kymmenen vuotta sitten päädyin tämän samaisen syntymäänsä juhlineen kaverini toisen kämppiksen petiin juuri sinne sen sotkuisen solukämpän perähuoneen patjalle. Molemmat kämppispojat nyt selätetty, check, ruksi seinään ja kippis.

Vaikka elämä tuntuu hyvältä ja etenkin minä itse tunnun hyvältä, riittävältä, miellyttävältä ja rakastettavalta, on mulla samaan aikaan kuitenkin sydäntä särkevä ikävä K:a. Milloin tämä helpottaa, milloin itku toisen perään loppuu. Toinenko kuukausi vielä? Kolmas? Montako miestä on hurmattava, moneltako paidannapit avattava - ei siis niin, että se minua haittaisi, toivoisin oikeastaan aika montaa satunnaista kohtaamista, en minä halua mitään enkä ketään vakavampaa en tietenkään koska ajattelen aamusta iltaan vain K:a, se on niin erityinen ja ainoalaatuinen etten minä jaksa edes uskoa kenenkään toisen olevan mitään. Vasta sitten aikanaan. Aika korjaa lopulta mitä vain, se on vääjäämätöntä, mutta toivoisin sen korjaavan joitakin osa-alueita hiukan nopeammalla tahdilla. Ainakin tämän polttavan ikävän niin, että se jäisi jonnekin taustalle, että se ei olisi mielessä heti herätessä, että maailmassa ei tuntuisi kaiken ihanankin keskellä kuitenkin olevan toisen muotoinen ja tuntuinen aukko, että K ei olisi se ensimmäinen ja tärkein jolle haluaisin kertoa päivän tapahtumista, hassuista ihmisistä, murheistani ja suruistani, onnistumisistani ja peloistani, kaikesta ja en mistään. Että K ei olisi juuri niin mieletön, ainutlaatuinen ja tärkeä että sen korvaaminen elämästä ei kerta kaikkiaan onnistu, koska ainutlaatuiset asiat ovat, noh, ainutlaatuisia ja sellaisen menettämistä ei pysty paikkaamaan. En halua haikeaa murhetta, en halua viiltävä kaipuuta, en halua tuntea tämän suhteen enää mitään. Enkö tässäkään asiassa voi saada haluamaani?

Kuukausi numero kaksi alkaa. Ehkä kohta helpottaa.

Ensimmäinen viikonloppu

Menetys alkaa kääntyä kiukkuun ja vihaan, miten sinä saatoit vedättää minua puolitoista vuotta vaikka tasan tarkkaan tiesit mitä minä sinua kohtaan tunsin mitä minä halusin mitä minä toivoin, miten sinä saatoit sulkea siltä silmäsi ja leikkiä ettei mitään olekaan tässä ollaan vaan ja tullaan juttuun, miten sinä saatoit tehdä minulle niin. Pesen ja hinkkaan vessan kaakeleita, tahra kerrallaan jokainen sana ja jokainen hetki katoaa kauemmaksi ja minä toivotan hyvää matkaa helvettiin, painu helvettiin mun elämästäni äläkä koskaan tule takaisin.

Ikävähän minulla sitä on.

Kuljen levottomasti paikasta toiseen ja hymyilen, hymyilen niin että leukaperiin sattuu koska sitä sinä et minulta saatana soikoon vie, minä käytän kaiken tarmoni eteenpäin tuijottamiseen ja uuden etsimiseen, tästä pääsee yli riisumalla jonkun toisen housut ja hukkumalla jonkun toisen silmiin, ihan sama kenen kunhan se edes hetken tuntuu joltain muulta kuin tympäisevän tylsältä. How sad is this, mä teen eroa miehestä jonka kanssa en edes ollut yhdessä, mä teen eroa jostain jossa minä olin vaan halpaa käyttötavaraa josta ammentaa päivästä toiseen eikä antaa itse mitään tilalle. Miten mä annoin itseäni niin huijata, miten mä kehtasinkin edes toivoa että kerrankin minua kohtaisi joku Rakkaus tai Hyvä tai Ihana, paskaahan kaikki aina on ja toiset ihmiset etenkin, no juujuu ei se ole totta mutta eipä kohdalle näytä tulevan muuta. Paskaa paskan perään ja aina tyhjät kädet jälkikäteen ja minä ihmettelemässä että miten tässä näin kävi. Ehkä mä houkutan ainoastaan sellaisia miehiä, jotka haluaa lytätä mua maahan.

Näin Naapuria, sen kanssa oli kauhean hauskaa ja kun nähtiin K kapakassa ihmetteli se tilanteesta mitään tietämättä että miksi tuo mies suhtautuu siihen niin kireästi, että mikä sitä vaivaa. Hah. Ja ehkä sitä ei tosiaankaan tarvinnut olla mikään Nostradamus tietääkseen miten ilta päättyy, mun täytyy mennä tai tää menee panemiseksi se sanoi aamuyöllä mun keittiössä ja niinhän se menikin, voi luoja miten hyvältä tuntuu kun joku haluaa ja sanoo sen ääneen ja vielä päälle toteuttaa halunsa, voiko mikään paikata kolhuja saanutta itsetuntoa sen tehokkaammin, toimia salvana haavoille ja tuoda lohtua synkkään mieleen, en usko, mikä helvetti maailmassa muka on seksiä ihanampaa, ei mikään. Ei yksinkertaisesti mikään, jos ei nyt sitten seksi rakastuneena. Tämä kelpasi ihan hyvin korvikkeesta, kiellettyys tekee siitä vielä kiihottavampaa, en mä oo koskaan tehny sille näin Naapuri sanoo aamulla rotsia päällensä vetäessään, en mä sitä oo näin pettänyt. Ehkä se potee moraalista krapulaa, en minä tiedä enkä välitä. Miksi mun pitäisi välittää.

Mulla on tämän kuun jokaiselle viikonlopulle jo juhlia juhlien perään eri paikoissa ja jopa kaupungeissa, antaa mennä vaan, hyvä että on kalenteriin täytettä ja eri seurapiirejä seikkailtavaksi, näin mä tehokkaasti hinkkaan itseni puhtaaksi pala kerrallaan enkä katso enää ikinä taaksepäin enkä anna sen tulla vahingossakaan takaisin mun elämään pitämään mua pilkkanaan. En enää ikinä.

Sinun tauluillesi naulaa seinään

Naurattaa, mä kuuntelen heti aamutuimaan Pekka Ruuskaa kuinka mä haluun sun elämään ja aamukahvipöytään ja pyykkipäivään enkä olla vain öinen soitto kuppilasta jostain joka tuntuu erityisen hyvin iskevän juuri minuun ja tähän ja kaikkeen. Bassokuvio on erityisen miellyttävä, pom-pom-pompeli-pom, hytkyn tuolillani ja toivon, ettei ihan vielä kukaan muu jaksaisi tulla töihin jotta saisin luupata tätä kerran kaksi ainakin uudelleen ja uudelleen . Murmelin veli teki joskus Pekka Ruuskasta kivan pienen rallattelubiisin, joka koostui kai lähinnä solvauksista ja muutamasta voimasoinnusta. Ei tullut levytyssopimusta, siitä kimmoke pilkkalaulannalle.

Viikonloppu vilahti ohi kuin huomaamatta päihteiden kanssa tulskatessa, ratkaisin luita nakertavan kylmän ja ikävän perinteisin pilveä ja opiaatteja -konstein, joten kaikki oli vallan miellyttävän pehmeää ja utuista, ei paljon paina harteita ei. Maisterin kanssa käytiin lähiöseikkailuilla, me harrastetaan niitä, kyllä oma kotipaikkansa pitäisi jokaisen ottaa haltuun niin, että on edes etäinen käsitys siitä mitä missäkin on. Me tietysti keskitytään etenkin kapakoihin, koska tässä elämässä ne muodostavat hyvin merkittävän maantieteellisen hahmotuskentän. Pidän erilaisista "minun kaupunkini" -kiertelyistä, jokaisella on ne omat tarinansa ja kadunkulmat joissa on enemmän kuin päältä päin näyttää, kaikille kertyy historiaa ja muistoja ja paikkasidonnaisia kokemuksia jotka voi asettaa kaupunkinsa mittakaavaan. Minun kaupunkini on ihana, Ruuskan Pekeä siteeratakseni toivon tosin tietenkin ettei minusta tulisi tänne vain ne kasvot vilinässä jotka nostavat ehkä vaivalloisen hymyn K:n huulille jos sitäkään, jos se edes muistaa mikä ja kuka minä oikein olin.

Ex-Heila tosin sanoo, että epätoivo näkyy siitä päälle päin, ettei mun tarvi arvuutella merkkasinko minä sille mitään kun kipu huutaa kaiken lävitse aivan selvästi. Ehkä mä voin uskoa sen, ehkä mä myös tajuan, ettei K vielä välttämättä ymmärrä tämän tosiaan olleen tässä ja miksipä ymmärtäisikään, onhan se aina ennenkin saanut mut palaamaan ja juoksemaan perässään. Tällä kertaa enää ei, ja kaikesta luopuminen tuo minulle yllättävää helpotusta, mä olen tehnyt kaikkeni ja yrittänyt kaikkeni ja se sain olla minä, joka laittoi pisteen sille kaikelle, mä en odottanut siihen iltaan saakka kun löytyy joku toinen ja minun pitää itkien tarpoa ui-ui-ui koko pitkä matka kotiin saakka eihei ei, mä otin ohjat käteeni ja vihelsin pelin poikki. Se tuntuu hyvältä, altavastaajasta voittajaksi. Tosin jos voittajan malja on näin makea niin taidanpa jättää tulevaisuudessa väliin kaikenlaiset kisailut.

Eli olisiko se sitten taas aika lähteä kevyiden seksiseikkailuiden maailmaan, miksi mä en näin vanhana vieläkään (vai enää?) osaa sitä hommaa tuosta noin vaan, miten sen flown saikaan päälle. Pelottaa alkaako mun parasta ennen -päivämääräni olla jo ummessa, missä vaiheessa oonkin vaan se epätoivoinen vanha nainen jonka joka liikkeestä huokuu kaipuu toisen iholle mutta jota kaikki karttaa vai tuleeko musta sellasta ensinkään, mies kun vanhenee tulee siitä charmikas, nainen kun vanhenee tulee siitä luuska. Tasan ei käy.

En tahdo olla sivu
sun päiväkirjassasi
sun villeiltä vuosiltasi

Ohi syyskuun

Noin. Välien katkaisu hoidettu. K auttoi eilen kuljetuspulmissa ja juopotteluksihan se meni. Koska en muista mitä illalla puhuttiin, laitoin tänään viestin etten muista mutta tämän pitää loppua nyt, minä menen tohjoksi, kaikkea hyvää. Vastauksena pärjäilyä toivotettiin minullekin, hän pitää minusta ja haluaa elämäni helpottuvan, ei kai tilanne hänellekään helppo ole.

Lasken tunteja että pääsen kotiin itkemään. Vielä viisi, vielä viisi, vielä viisi kuusi seitsemän miten huominenkin miten minä selviän. Älä itke töissä. Ime ne kyyneleet sisään, pakkaa tiukaksi paketiksi vatsan pohjalle mielen perukoille ihan sama minne, älä avaa sitä pakettia ennen kuin on turvallista ja pimeää. Jaksa vielä. Jaksa vielä vähän, vielä muutama tunti. Syön rauhoittavan.

Ajatella, se oli sitten viimeinen kerta kun näin hänet. Humalassa puiston penkillä, lempivuodenaikani aikaan, sateista ja koleaa, hämärää ja pehmeää, kaikki liukuu ja liudentuu varjoihin. Viimeinen tupakka, viimeiset sanat joita en muista, mikä on viimeinen asia mitä minä hänelle sanoin, mitä minä tein, mitä hän teki, mitä tapahtui. Tapahtuiko todellisuudessa yhtään mitään, oliko kaikki tosiaankin vain minun mielessäni, kuvitelmaa ja harhaa, oliko mikään missään vaiheessa, noh, mitään.

Tekeeköhän tämä hänelle tiukkaa. Ei kai, joo kai, mistä minä sen voisin tietää. Miten sitä haluaisikaan ryömiä toisen nahan alle aivojen pinnalle, miten kauheaa se mahtaisikaan olla, valaisisiko sekään mitään. Ei tätä kannata miettiä. Jaksa vielä muutama tunti, ei ole vaihtoehtoa, on pakko jaksaa hukuta murheet työsammioon laita kansi päälle. Älä avaa murheiden pakettia vielä, älä tee sitä et voi et saa, säästä se kotiin. Sitten kaikki saa levitä lattialle hetkeksi, sitten saa surra.

Nyt tämä on oikeasti loppu. Rauhoittava vaikuttaa, turruttaa ja tainnuttaa, taittaa terän viiltävimmältä pakokauhulta, sille ei ole nyt tilaa minussa, se on pakko työntää pois. Tämä ihmissuhde on oikeasti nyt loppu. Ei se niin dramaattista ole hupsu, maailma jatkaa kulkuaan, minä jatkan kulkuani. Miettiiköhän hän minua. Surettaako häntä, harmittaako, haluaisiko hän pitää minusta kiinni. No ei hän halua. Hän päästää minut menemään, tuntuuko se miltään. Näinkö sen nyt piti mennä, näin kai ihan sama mitä väliä mitä väliä millään.

Mitä seuraavaksi. Mitä ihmettä seuraavaksi.

Ohitus

Päätin, että nyt se on ohi. Minulla särkyy tässä sydän, mä en pysty tähän enää. Niinhän näitä päätöksiä elämässä tulee menee tulee menee, mutta nyt tunnen, etten voi palata, en voi nähdä, en voi löytää jotakin puolivälin kompromissia tässä. Sellaista ei ole olemassakaan kun tilanne on joko tai, en minä pysty olemaan sille vaan kaveri joten what's the point. Mun täytyy päästää irti, luovuttaa, uskoa mitä minulle sanotaan.

Se surettaa ja itkettää ihan kamalasti. Tuntuu, että olen ontto runko, sisältä tyhjä ja mieleltäni turta, harmittaa niin vietävästi etten tiedä mitä tekisin. Käpertyisin sänkyyn. On niin kauhean vaikeaa olla töissä, kun tuntuu että sydän on säpäleenä. Mitenhän ne ihmiset jaksaa, jolta kumppani kuolee? Tai lapsi? Tai ne, joilla avioero on päällä ja työt tehtävänä, arki elettävänä? Mitenhän sitä itse on jaksanut, kun on eronnut? Miten arkipäivän pitäisi vain jatkaa rullaamistaan toimien jatkumistaan elämän kulkemistaan vaikka sisuskaluja revitään rikki teräspihdeillä. Kriisi. Henkistä tuskaa. Sydänsuruja ja toteutumattomien haaveiden riekaleiden puristamista sylissä. En osaa vielä päästää irti, kaikki nostaa palan kurkkuun ja tuntuu, että tukahdun. Minulla on niin kauhean kova ikävä, emmin, mutten enää tarmokkaasti. Ei ole olemassa muuta vaihtoehtoa, kyllä minä sen tiedän. Tietäisimpä vielä miten se sille sanoa, miten muotoilen tämän kun en halua tätä tehdä, en halua lähteä pois, mutta kun en voi jäädä enää hetkeksikään. Entä jos se ei ymmärrä? Tai pahinta, se tyytyy päätökseeni, kunnioittaa ja hyväksyy sen ymmärsi tai ei, niinhän minäkin tekisin, harmittelisin ja siirtyisin eteenpäin, ei toista tarvitse tajuta hyväksyäkseen toisen sanoman, uskoakseen toista.

Itkettää. Minä olen kokeillut kaikkea, mikähän nyt olisi paras vaihtoehto. Pelkuri minussa sanoo että älä tee mitään, älä vastaa mihinkään, laita korkeintaan selittävä tekstiviesti sitten jos se jotakin kysyy. Sisäinen sankaritar sanoo että suoraselkäistä olisi kohdata kasvotusten, mutten tiedä mitä mitaleja siitäkään sankaruudesta saisi, ei maailma ole reiluuskerho jossa rehti ja reipas diplomilla palkitaan. Olisiko joskus aika suojata myös itseään ja sisintään, miksi antautua tahallaan vaikeaan ja murheelliseen kohtaamiseen. Ymmärrän niitä, jotka vain katoavat, kaikki sikseen, selittäminen ja purkaminen voi olla liian iso pala haukattavaksi.

Ja enhän minä minnekään katoa. Täällä minä olen ja tänne jään. Vuoden, kahden päästä ehkä moikataan kadulla ohi kulkiessamme. Ajatteleeko se minua koskaa, jätinkö minä mitään jälkeä sen ihmisen elämään? Oliko minulla milloinkaan mitään väliä.

Kaipuun tuskaa

Mulla on jo nyt raastava ikävä K:a vaikka siitä ei oo vielä edes kahtatoista tuntia kun on viimeks nähty. Koko viikonloppu me vietettiin yhdessä päissämme, varmasti siitä johtuen on mieliala aluillaan olevan flunssan kanssa melko matalalla, ja mä pelkään niin kauheesti että se löytää jonkun toisen, että jotenkin mä saan ihan tosi pahasti kuonooni, että mä oon sille vaan helppoa rahaa ja helppoja päihteitä, että se tosiaan surutta hyväksikäyttää mun sokeata ihastumistani, ettei se sille tuota edes kiusallista oloa, ei empatiat porise ei sympatiat solise vaikka se näkee kuinka mä sitä haluan ja kaipaan. Mä muistan kyllä miltä tuntu kävellä itkien kotiin kun se päissänsä pokasi kämppiksen böönaa ja puhu kaikille muille paitsi mulle. Mä tiedän kyllä että samana iltana mun poistuttuani se sanoi ex-Heilalle vessassa että mä oon sille ihan kauheen tärkee ja mitä se taas teki ja mokasi, missä mä oon missä. Miksi se ei sano minulle, että minä olen sille tärkeä? Mä haluan että se viimein huomaisi minut ja suutelisi minua, antaisi mennä ja tarttuisi tilanteeseen, mä en vieläkään suostu osaa pysty uskomaan ettei se tunne meidän välillä mitään, että tässä ei olisikaan kysymys peloista ja jarruttamisesta, vaan Aivan Oikeasti siitä, että se ei tunne romanttisia tunteita piirun vertaa minua kohtaan piste.

Eli ei tästä ole mitään uutta sanottavaa, aina vaan mä annan sen solmia mut itseensä kiinni vaikka oman hyvinvointini kannalta mun kannattaisi leikata nämä köydet katki jos se kerran ei tästä suhteesta halua tämän enempää. Siinä se sana jos taas kummittelee, että jos kuitenkin jos minä tässä kärsivällisesti olen ja odotan niin jos, jospa se sittenkin. Entä jos mä oon tässä tilanteessa vielä vuodenkin päästä? Viiden vuoden? Että jos ainoa mikä tämän tilanteen voi katkaista on se uusi kumppani, oikea rakkaus sille tyhjä arpa mulle, pitääkö mun oottaa sitä iltaa kun kävelen taas itkien kotiin sydän syrjällänsä pienissä murusissa rikkakihvelille töitä. Minä haluan sen ihmisen kaikkinensa kokonaan, sosiaalisen median virroissa on hääuutista on vauvauutista on pariskuntien parisuhdejuttuja ja rakkautta ja vaahtokarkkeja, minä haluan niin kovasti sen käsivarsien väliin ettei mun päähän juuri muuta mahdu. Puolitoista vuotta jo, ja edelleen joka aamu joka ilta pitkin päivää mä mietin K:a, eikä se silti välitä minusta sen vertaa, että minä olisin sille tarpeellisempi kuin satunnainen kohtaaminen kaupungin kaduilla. Miksi minä en usko sitä, vaikka se on jo suoraan sanonut että ei. Miksi minä väkisin näen ristiriitaa käytöksen ja sanojen välillä. Miksi minä rääkkään itseäni ja tuuditan mieltäni valheellisen mielihyvän kutkuttavaan onnenharhaan kuvittelemalla, että jotain voisi tapahtua ihan milloin vain, että kyllähän sen on pakko kuitenkin tuntea enemmän kuin mitä se sanoo. Vaikkei tietenkään ole, ei tässä ole muuta mihin nojata kuin sanat, onhan ne uskottava ja nieltävä.

Toive numero yksi: se mies, K, enkä mitään muuta enää ikinä pyydä enkä halua, lupaan ja vannon. Toive numero kaksi: jos ykkönen on poissuljettu aukottomasti ja varmasti, niin anna minulle selkeä päätös tälle tilanteelle, anna turpiin tai hätäpoistumistie kumpi vain, mutta anna se pian ja ehdottomasti vailla paluuta entiseen.

Metakka

Ihmiset pitää ihan vitusti kaikenlaista mekkalaa. Olen äänille herkkä, en kestä yllättäviä pamauksia ja räksähtelyitä, huutoja tai posauksia, säikähdän todellakin sillä tavoin fyysisesti, että olkapäät hypähtävät ylös ja suusta saattaa purkautua parkaisu. Vitun mekkala. Lähdin pois kahvihuoneesta kun ihmiset huusi niin maan perkeleesti, mikä siinä on että kaikkien pitää puhua yhtä aikaa ja eri asioita ja oma ääni pitää saada kuulumaan toisen yli niin, että tuloksena on valtava metakka. Yhtä älämölöä koko tauko, taukoile siinä nyt sitten. Vihaan ylimääräistä ääntä, olkaa vittu hiljaa nyt viimein.

Olo on levoton ja väreilevä, haluaisin mennä jonnekin ja tehdä jotain, ja oon niin lopen kyllästynyt työhöni erityisesti siksi, että viimein uskallan sanoa ääneen esimieheni olevan hommassaan melkoisen paska (huomatkaa, en sitten kuitenkaan ihan suoraan osannutkaan sanoa, siloitan sanojani pienentävillä partikkeleilla ja koen huonoa omatuntoa yksin lausumistani tuomioista, jotka eivät millään muotoa vaikuta mitenkään mihinkään, pelkään että jos totean ääneen jonkin asiaintilan niin siitä tulee sikäli totta, etten pysty enää kuromaan kasvoilleni tasaisuuden naamiota, minun kaikki tunteet paljastava naamani kielii seuraavassa palaverissa saman tien kuinka tyytymätön olen, kuinka väsynyt ja uupunut ja niin, vittuuntunut olen sen ihmisen tapaan toimia työssään ja puhua ihmisille, aina pelkkää negatiivista, ei ole sellaista asiaa ei sellaista hommaa ettei se kaivaisi siitä ensimmäisenä ja monesti ainoana esiin jonkin puutteen, vitunmoista puutetta kaikki koko ajan), ja kun tämän myönnytyksen olemiselleni tein, hain saman tien töitä muualta. Oleellista ei ole saada toista työpaikkaa, oleellista on tuntea että voisi edes tehdä jotenkin toisin ja toimia sen mukaisesti. Toisin tekemisen tarpeeni on tällä hetkellä suuri, haluaisin ravistella juttujani ja katsoa millainen kasa asioita lattialle muodostuu, mutta kuten tavallista olen ymmälläni suuntani kanssa - mitä on tehtävä, minne on mentävä, mistä aloittaisin. Niinpä menen purkamaan muutoksentarvettani uimahalliin, minä ja mummelit siellä edelleen ravaamme ympyrää juoksuvyö vyötäisillä, hampaat irvessä kierros toisensa perään kunnes tunti on kulunut eikä palkkiona ole kuitenkaan hyvää mieltä tai kevenevää oloa, paskat, samaa suorittamista se on niin kuin kaikki muukin.

Eli kaikki on paskaa, mutta samalla mieleni on höyhenen kevyt ja kiukkuni kannattelee jalkoja ilmassa, en minä tästä laannu tai taannu, kiukullani pörisen ympäriinsä tuhahdellen ja tiuskien, voi kumpa en loukkaisi kovin pahasti muita mennessäni. Niin kuin työkaveria, miksi minä teen sen hommia kun se itse samalla valittaa työtehtäviensä vähyyttä, miksi minun työpisteeni vieressä pidetään torikokouksia älisten ja mölisten kun muitakin tiloja olisi, miksi kahvitauollakin pitää huutaa ja mekastaa niin kuin se nyt olisi työasioiden hoitopaikka numero uuno. Helvetti.

Antakaa määkin huudan määkin olen kännissä.

Ihanaa

Loppuihan se juomattomuus aikanaan, jossain vaiheessa vaan menikin humalan puolelle ja se siitä. Hyvä fiilis on kuitenkin säilynyt, olen kauhean maltillinen tissuttelemissani annoksissa edelleen ja viikkoon mahtuu selviä päiviä, jopa selviä viikonloppuja. Tai no ainakin alkoholittomia. Haukkasin mdma:ta joku aika sitten ensimmäistä kertaa vuosikausiin, varmaan lähes kymmenisen vuotta sitten on viimeksi tullut sitä herkkua herkuteltua, ja jonkun verran pelkäsin että noinkohan se syö serotoniininvarastot tyhjäksi ja edessä on taas ahdistuksen ankeus, masennuksen maakuoppa ja murheen musta mutakylpy. Vaan ei, ei tullut mitään sellaista, pelkkää ihanaa ja aurinkoa ja silittelyä on elämäni tää.

Mä en jotenkaan jaksa murehtia mitään ja tää on tietenkin tätä mun lempivuodenajan maniaa, kaikki tuntuu niin mahdolliselta ja mukavalta, on ihan käden ulottuvilla ja mä voisin mitä vaan, suunnittelen ja teen ja häärään ja sähellän, mutten mä jaksa murehtia sitäkään että lasku tulee maksettavaksi jossain vaiheessa. Se kevät viimeistään taas vie matalalle, mutta siihenhän on niin kauhean pitkä aikakin. En pysty muistamaan millaista se jatkuva ahdistuksen pakokauhu on, onko sellaista muka ollut joskus, ei kai. Pimeä hiipii sisälle aina niin hiljaa ja huomaamatta.

Tämä on myös taas K:n kanssa jatkuvaa yhdessäoloa. Se kauttarantain puhuu ettei tietoisesti ja tarkoituksella halua käyttää ketään hyväksi mutta on taipuvainen kai sellaiseen, en tiedä yrittääkö se puhua suoraan minulle vai onko tämä yleistä pohdintaa, mutta koska mun tuuleni on niin hyvä niin en jää sen sanoihin kiinni enkä tenttaa mitään, aikuinen mies, kyllä sen pitäisi saada sana suustaan viimein pihalle jos se oikeasti välittää tai on välittämättä, sanat ovat hirveän tärkeitä. Koko maailma on kielellinen ja kielen kautta asioille tulee sisältöjä ja merkityksiä, eikä koskaan kannata jättää sanomatta helliä hyviä lempeitä sanoja ei ikinä. Pelkät teot eivät riitä, välittäminen pitää vääntää rautalangasta toisen eteen vaikka naurettavuuksiin asti, hellyyttä ei saa pelätä eikä sitä saa kätkeä. Ja niin vaan taas illat kuluu silmiin tuijotellessa ja tekstiviestit sinkoilevat pitkin yötä, tämä ihmissuhde on outo ja kuluttava mutta mihinkä tästä voisi mennä kun kaikki mitä haluan on juuri se ihminen. Ei kai elämää voi jättää elämättä vaikka se lopulta päättyykin kyyneliin.

K puhuu lähtemisestä maailmalle ja kiertämisestä, jossakin lämpöisessä olemisesta, se ei kestä talvea kuten en minäkään ja se pohtii ihan kohdallisesti, ettei ole syytä olla täälläkään (minä, minä olen se syy miksi sinä et sitä tajua miksi et pyydä minua mukaan) ja minä myötäilen, jos on mentävä on mentävä en minä sitä kiistä. Heilan uusi tai ehkä jo entinen uusi kumppani sanoo, että olen kauhean vahva ja viisas, niin ne aina sanoo, mutta sinne vahvuuden alle mahtuu valtamerellinen itkua ja epävarmuutta, onko kukaan olemassa minua varten minäkin haluan välillä levätä minä haluan syliin. Ota minut syliin.

Ehkä myös minun pitäisi tehdä joku muutos eikä vain jahkata ja kulkea virran vietävissä. Jos muutoksen tekee silloin kun on energiaa ja hymy kareilee suupielessä, ei katumus ehdi tulla ennen kuin on jo peruuttamatonta, uutta ja ihmeellistä edessä.

Keväällä minä en saa edes lakanoita vaihdettua.

Selkokuu

Lempikuukauteni on taas täällä ja sen myötä vähintääkin taivaallinen ihme, en nimittäin ole ollut humalassa tämän kuun aikana. Praise the Lord hallelujah, lujaa halle lujaa putruu. Ei tee mieli, kaljaa olen maistanut ja lonkeroakin ja sidukkaista makiaista, vaan parin annoksen jälkeen on jo olo että eijei ehei en minä tätä enempää en jaksa. En jaksa olla kännissä. Mistähän nyt tuulee mietin mutta hyvä näin, en ole varmastikaan ollut ihan satunnaisia lipsahduksia lukuun ottamatta kymmentä päivää putkeen selvillä vesillä vuosiin. Vähiin ne kerrat jää. Nyt ei ole sinänsä edes tarkoitus olla selvinpäin, ei vain maistu, ja siksi riskeeraan selvistelyäni tasaisesti lähtemällä K:n kanssa baariin istumaan ja olemaan, josko olut maittaisi ja kuppia kumoutuisi vaan ei, kun ei tee mieli niin ei tee mieli, ja niinpä tulee litkittyä lähinnä vettä. Lauantaina sain alas kokonaiset kuusi pulloa olutta vajaan yhdeksän tunnin aikana, viimeisissä kapakeissa en jaksanut juoda enää edes vettä en mitään.

Erikoista.

Tottahan tämä jossain vaiheessa loppuu, aina se jano yltyy ja jos ei yltyisikään niin tylsyys käy sietämättömäksi ja korkki narahtaa auki. En murehdi sitä, ei tässä hampaat irvessä selvistellä vaan enemmänkin vahingossa, kestäköön niin kauan kuin on kestääkseen. Krapulaton olo tuntuu tavallaan ihan kivalta vaikkei tämä nyt mitään niin ihmeellisen suuria kiksejä anna ettenkö tätä humalan hurmaan helpostikin vaihtaisi. Mutta en vielä, ja se on merkittävää.

Harjoittelen myös positiivista elämänasennetta hokemalla itselleni tsemppausmantroja heti herättyäni ja etsimällä vaikka väkisin mieltä kohottavia pikkuasioita ympäröivästä maailmasta. Vaikka kivan värisen aidan, ihanan pikkukoiran, mummolla mukavat tohvelit ja lapsella lapaset. Tätä menoa voitan vuoden positiivisin suomalainen -tittelin ensi keväänä, harjoittelen jo palkintopuhetta peilin edessä ja kuninkaallista vilkutusta, parempi olla parhaimmillaan mitalien ja prenikoiden sadellessa laariini.

En ole varma mistä mielenhäiriöstä on kyse.

Ei ei ei ei, mä en juo enää
oon kyllästynyt lattialta heräämään.

Juoppokämppä

Asun nykyään kimppakämpässä. Kämppäkaverina. Kaverina kämppis, kämppis kaverina. Jii on hyvin herttainen poika, ollaan tunnettu vuosikausia sen kanssa ja reissattukin kerran Aadamiin yhdessä. Se oli hyvin hyvin päihtynyt reissu se, hihiteltiin Vondelparkissa kun lammen vastarannan pusikossa oli mielestämme käynnissä vuosisadan bileet - itse muuten etsin jatkuvasti vuosisadan bileitä, niistä saa vinkata - ja kun kuljettiin lyhtykaduilla oltiin varmaan niin ihastuttavan hupsuja turistilapsia hymy korvissa ja ihan eksyksissä, there's a discount for stoned people huikkasi seksishown ovimikko ja mehän kikatettiin, kauhee tohina käynnissä joka paikassa siellä myydään ja ostetaan kato nyt toi meni sisään hui kauhistus. Minä toin Jiille aamulla munaa sänkyy ja Jii taas vei minut ihanalle rannalle Zandvoortiin, sinne mieleni palaa aina vain uudelleen takaisin, ääretön meri ja raukea ajattomuus. Ulkona sataa vettä.

Tällä viikolla oli tarkoitus valkaista nenää oikein kunnollisesti, vaan niin kuin moisessa tuppaa käymään kävi tälläkin kertaa niin, että tukevasti humalassa on oltu lähes joka päivä, aina kun päätän selvistellä olen pahemmin päissäni kuin päihdeviikoillani. Minä olen alkoholisti, sen sanominen ääneen ei tee kipeää koska se on totta, olen juoppo, humalahakuinen, päihtymistarkoituksessa toheltava joka purkin nuuhkija, minä en ole ollut selvänä vuosiin eikä minulla ole tarkoitus selvänä olla tulevaisuudessakaan, tällä radallani jatkan jollei joku komeetta kampea palloani täysin raiteiltaan tuntemattomille urille. Ehkä Jeebus tai vuorikiipeily pelastaa, mistä, onko mitään mitä pitäisi pelastaa. Fiinisti pidän itseäni HFA:na, minähän olen korkeakoulutettu ja fiksu, akateemisissa hommissa ja vastuullisissa tehtävissä, luottamushenkilö ja organisoija, asiat kuntoon ja hommat hoituu. Tuleekohan minusta koskaan sellaista puistossa notkuvaa paskapöksyä, löydänkö minäkin itseni jossain vaiheessa katkolta ja putkasta ja sillan alta nuokkumassa, meneekö työ ja asunto ja lopulta kaikki, kassi kädessä saan kuljeskella päämäärättä kaupungin kaduilla koko omaisuus sylissä. Joskus mietin millaista olisi olla selvinpäin, mutta mietinnöissäni en koskaan kovin pitkälle päälle koska en keksi yhden yhtäkään syytä vieläkään moiselle, miksi, se alkaa jyskiä takaraivossa saman tien ja sitä kai se viinapiru mielelle tekeekin, saa junnamaan tässä oravanpyörässä aina vain vailla tolkun hiventä. Koska miksipä ei, mitä sitä muutakaan olisi.

K on kovan luokan juoppo kanssa, sen kanssa eilenkin tintattiin kaksin käsin filmit poikki. Itse en muista mitään loppuillasta mutta sen verran välähdyksiä mielen liepeillä näkyy, että tajusin sentään polkupyörän talutella kotipihalle. Toivottavasti ei mennyt kauhean myöhään, näkkileipää ainakin popsin yöllä, se on hyvä syyä joskus jotain kun ei tässä juomisen tohinassaan muista yleensä edes haukata mitään. Tai ei tee mitään mieli, kaiholla muistelen teiniaikojen krapuloita jolloin sipsi ja pitsa maistui, kaikki oli hyvää ja suolaista rasvaa tihkuvat herkkupalaset etenkin. Nykyään ei vain tee mieli. Mitään. Kaikki maistuu tuhkalta, olen siis syömättä.

Juopot miehet ovat aina vedonneet minuun, niihin minä retkahdan, retkuihin, retkuilen niiden kanssa. Tupakinsavu yhdistettynä sänkiseen juoppouteen notkauttaa polvet niin veteliksi, että onneksi on humala tekosyynä kontata ja itkeä koko matka kotiin saakka. Miksi se juoppo ei tajua mitä sillä tässä olisi. Minä ja puoli valtakuntaa.

Hei levoton poika mä oon heikkona suhun
ja säkin vähän kai muhun
vaikka et haluu sitä vaan myöntää.

Läpi repaleisen mätäkuun

Minä täytän tänä vuonna pyöreitä. Sen kunniaksi on jo sadellut vaikka minkälaista kunnianosoitusta, viimeisimpänä olen alkanut kärsiä närästyksestä ja valtio kiitti olemassaolostani kutsumalla syöpäseulontoihin. Tuliko lapsena parempia lahjoja, vai olenko vain kiittämätön rontti näiden kehollisuuteen liittyvien epämiellyttävien uusien tuttavuuksieni kanssa. Syöpä se tästä vielä puuttuisikin, närästyslääkkeidenkin ostaminen jotenkin epäilyttää. Vaan kai se on pakko, ei tästä enää nuorene sano vanha kansa tai joku muu ylen viisas taho. Huh ja minä se ajattelin olevani aikuinen joskus alle kaksvitosena, voi pojat, onneksi en tiennyt mitä kaikkea kremppaa se vielä tuleekaan. Enää en onneksi ajattele kovinkaan paljoa olevani aikuinen tai muutenkaan kai yhtään mikään, ja kremppaa varmaan vasta luvassa onkin seuraavilla kymmenyksillä.

Tällaisena vanhana matriarkkana olen myös ottanut oikeuden olla tosi erimielinen kaikenlaisten asioitten kanssa. Esimerkiksi. Tajusin jo jokunen vuosi sitten, että en ole kiinnostunut matkailusta sittenkään, vaikka niin kai kuvittelin jossain vaiheessa. Kuten Kansanradioon kerran soittanut viisas henkilö tiesi, ei ulkomailta saa kuin pahaa mieltä ja tauteja. Ja jos se nyt ei ihan noin olisikaan, niin mitään viehtymystä tai lähdön paloa johonkin huitunvittuun en enää koe, mitä minä siellä. Vieraita kieliäkin ja kaikkea sen sellaista, minä märritän mieluummin kotosalla. Tai kotimaamatkailen, koen melko suurta eksotiikkaa naapuripitäjän perämettiin autoilemisesta, sinne kun menee paikallispubiin istahtamaan on olo vähintäänkin kuin turistilla. Ei se eksotiikka kilometreistä ole kiinni. Lisäksi tietysti valveutuneena ihmisenä vihaan lentokoneita ja pidän moisilla matkaamista epäeettisenä, epämiellyttävänä ja epäilyttävänä noin muutenkin. Helvettiäkö sitä pitää mukamas maailman toiselle laidalle päästä alle vuorokaudessa, johan sen lapsonenkin tajuaa että joku siinä yhtälössä mättää. Ei tämä maailma ole mikään kultatarjotin josta suuhunsa saa popsia maukkaimmat hedelmät ja jättää muille mätiä rankoja rakennuspilareiksi elämään, joku roti siihen olemiseen saatana.

Jättäkää ulkomaat ulkomaalaisille, menkää Kainuuseen kattelemaan aitoa menoa.

Pidin K:on radiohiljaisuutta jonkun viikon, hurrah. En vastannut monista puheluista ja viesteistä huolimatta, kunnes sitten laitoinkin itte viestiä kun yksi yhteinen asia oli kaatumassa minun niskaani hänen sille taholle vastaamattomuutensa takia. Ja tässä sitä taas ollaan, piip piip tekstiviesti tuletko no minne jaa mitäs siellä aha no ok menee hetki. Miks mä oon tällanen? Miks se paska roikottaa mua koko ajan nuorassa perässään eikä lopeta vaikka mä oon sanonu siitä, mä oon helvetti kirjottanu sille kirjeenkin ja postittanu sen ja se on tullut perille, miksei mikään mene sen kalloon perille ja miksi minä oon niin säälittävä typerys että roikun roikkumistani sen tossun nauhassa kiinni vaikkei siltä heru sitä mitä minä haluaisin. Kiristää niin että helvetti.

K sai myös turpaansa kapakassa oikeen vanhan koulukunnan natsilta. Minä pyyhin veret ja paikkasin naaman, siinäkin sutakassa mietin vain sen posken karheutta ja huulien pehmeyttä. Se oon varmasti minä joka sitä rotia tässä kaipais, rottinkikepukasta kalloonsa kenties.

Ei tarinaa

Ja sitten se sanoo, että tästä puuttuu kipinä, että kokonaanko mä haluun olla sitä näkemättä, että ei tässä ole mitään ei tästä tule mitään.

Mä en tajua yhtään missä mennään ja mulla on niin murheellinen olo etten pysty estään kyynelvirtojen valumista silmäkulmista suuhun. Lähden ostamaan viinaa, onhan kellokin jo ainakin kymmenen, en halua olla selvänä sekuntiakaan enempää kuin on aivan pakko.

Suudelma

K suuteli minua eilen. Viimeinkin. Apua. Mä paijailin sen hiuksia, se lepuutti kättään mun käden päällä ja illan lopuksi se otti mua kädestä kii, me käveltiin käsi kädessä kunnes sitten tuli risteys jossa se halasi mua ja niinhän se menee kun itsestään, posken pehmeys nenä vasten toisen ihoa huulet ja kas näin me jo suudellaan. Mä en kestä jos se nyt on niin ku ei oliskaan, jos se vieläkin on vaan niin ku että ei tässä mitään, ei tässä ole meneillään mitään miten niin ei ole mä en kestä jos se ei ota musta kii ja pidä ja lujaa. Voi apua kun mua jännittää nähdä sitä tänään, entä jos se ei soitakaan entä jos se pakittaa taas karkuun entä jos sitä entä jos tätä entä jos se katuu.

Anna tämän tarinan olla onnellinen maailmankaikkeus universumi kukaan ei mikään mikä tahansa, anna mulle tää tarina.

Kesätuuli

On kesä, se alkaa aina kun mennään toukokuun puolen välin ylitse. Kaikissa töissäni on niin kiire, etten ehdi kuin nukkumaan kotosalla, mutta se on ihan ok. Nyt on energinen kausi päällä, olen parhaimmillani kun puserran sen valtavaan tohinaan ja touhuun, saan aikaiseksi visioin suunnittelen toteutan, olen innovaattori. Terminaattori.

Kuuntelen, kun eräs ihmettelee mitä hän on tehnyt ansaitakseen jonkin ihanan ihmisen elämäänsä. Kovin murheellinen ajatustapa, tai vastenmielinen itsesäälin korostus, en tiedä kumpaa. Elämä ei ole mikään ansaintapeli, ei ole karmaa ei ansion mukaan mitään, asioita tulee ja menee ja sattumalla on iso merkitys, ei tekojen mukaan ketään palkita tai rangaista. Paitsi ehkä oikeuslaitoksen piirissä, ja miksei sosiaalisessakin piirissa. Mulkut kusipäät tuppaavat jäämään yksi koska ovat mulkkuja kusipäitä. Jos ei itse ole mulkku kusipää, niin miksipä ei elämässä olisi ihania ihmisiä.

Tietenkään todellisuudessa tämän oivaltaminen ei ole helppoa, etenkin murheen alhossa ja lunta tupaan sataessa todellakin ihmetyttää miten joku voi olla tällaisen typeryksen toveri, miten kukaan muka voisi välittää tai pitää saati rakastaa aivan aidosti ja pyyteettömästä, vaikka niinhän se on. Peilikuvia toisillemme, jos minä näen jossakussa jotakin ja se näkee minussakin, meidät kietoo yhteen molemminpuolinen välittäminen. Pidän aikuisuudesta. Pidän vanhenemisesta. Pidän siitä, että niin moni asia tuntuu niin paljon paremmalta nyt kuin kaksikymppisenä, pidän siitä että niin moneen asiaan voin ja osaan suhtautua aivan seesteisesti, hyväksyen ja sallien, armollisempana kuin jyrkkänä nuorukaisena, vaikka jyrkkä kipakka kulmikas ärtsykkä olen edelleenkin. Minun ei ole vaikea nähdä itseäni ihanana, kiinnostavana ja innostavana ihmisenä, eikä minun ole vaikea sitä myöntää ääneen. Hyvänen aika, mitä sitä itseään mollaamaan.

Kesä kutkuttaa. Kihisee sormenpäissä. Tuntuu odottavana tunteena vatsanpohjalla, ehkä alaselässäkin ja aivan saletisti jalkaterissä. Ihana kesä, se on täällä jo.

Mitä ihmettä

Mä kerroin sille miltä musta tuntuu, ihan selvin sanoin tein selväksi selvitin seliseli selitin millanen mun olo on, että miks mä käyttäydyn niin kylmästi ja vaikeesti sen seurassa.

Niin sit se kuitenkin päätyy silittään mun kasvoja illalla tanssilattian reunalla, se juoksee mun perään kun mä sanon että meen nyt kotiin, että mä meen nyt anna mun mennä, ja sanoo että mä olen sille rakas, mä olen sille syy että se on edelleen elossa.

Ja kun mä sanon, että joo minä en ole silti mikään leikkikalu, mä tosiaan sanon noin kliseisesti niin se ei tajua, se ei ymmärrä että musta voi tuntua siltä sen seurassa, se ei ymmärrä että mä käännyn pois ja painan oven kiinni perässäni enkä lähde sen mukaan.

Ja mä en tajua että mitä kohtaa se voi olla ymmärtämättä. Kumpi meistä tässä nyt on ihan eksyksissä?

Aina vaan

On niin kaikenkattavan ankea olo. Vuosi. Kaikki on nyt poispyyhitty. Minä olen täällä harmaassa vilttimäisessä säkissäni eikä mistään kolosta virtaa valoa tai vapautta, hiki vain kertyy otsalle ja mitä enemmän rimpuilen sitä tiiviimin säkki kiertyy jäsenieni ympärille, sitä tukahduttavampaa täällä on. Joten minä vain olen, en ajattele mitään, en halua mitään, en jaksa mitään. Automaattivaihde päälle taas, tiks-toks töihin kotiin töihin kotiin välissä kaljaa jottei ehtisi tuntea mitään ja sama setti alusta, aina vaan uudestaan ja uudestaan.

Mulla on niin raju ikävä sitä jo nyt, mutta enhän mä voi olla sen kanssa missään tekemisissä. Tuntuu, että menetin nyt taas niin kaiken, jotenkin ihan kaiken sellaisen joka oli ilahduttanut ja kiinnostanut ja tuntunut kaikessa raastavuudessaankin kuitenkin hyvältä, tiedättekö elämältä, että jotenkin elämässä kuitenkin olisi jotakin. No eipä ole, ei enää. Ryven ja temmellän omassa vilttisäkissäni niin kuin aina ennenkin, tämä on minun paikkani ja täältä minun on turha edes yrittää pois. Ei siihen säkkiin reikää noin vain pureskella ja paeta jonnekin kesätuulen löyhyttelemään niittymaisemaan kirmailemaan kukkaseppele päässä. En muuten ole varma miksi vapauskuvastooni ylipäätään kuuluu mikään niittymaisema ja raskaana riippuvat koivikon oksat, todellisuudessa pelkään hyönteisiä ja kaikenlaisia mönkiäisiä niin vitusti etten mistään hinnasta lähtisi kirmaamaan niityille varpaat paljaina mieli avoinna. Paniikissahan siellä olisin, sielläkin.

Kun missään ei ole ihmisen hyvä olla. Kyllä mä taas rutiinilla kaiken hoidan, ruksaan asian kerrallaan listoilta pois, mutta todellisuudessa mä olen kuin kuori joka vaan kulkee paikasta toiseen. Mikään ei mua kiinnosta, millään ei ole mitään väliä. Verhot kiinni, sängyn alle, minä ja maailma se maailma jossa kai muut ihmiset elää, meillä ei ole toistemme kanssa mitään tekemistä. Mä en jaksa kiinnostua vaaleista, en ihmisistä, en festareista tai teatterista, mä en jaksa mitään. En edes syyä, enkä edes nukkua vaikka se on ainoa jota haluan tehdä. Voi kun ei tarvitsisi herätä ja voi kun noin voisi sanoa ilman että se vääjäämättä tarkoittaa kuolemista.

Tunnen itseni niin säälittävän typeräksi paskaksi, turhaksi vastenmieliseksi otukseksi, käppyräiseksi hitaasti katoavaksi naavantappuraksi, joksikin ei miksikään, ja inhoan tätä tunnetta. Inhoan, että toinen saa minut tuntemaan itseni mitättömäksi, inhoan etten pääse siitä tunteesta eroon vaikka miten järkeilen ja reflektoin ja kääntelen vääntelen itseni pala palaselta sentti sentiltä lävitse. Koska mitä sillä on väliä tunnenko oloni hyväksi vai pahaksi kun mikään ei siltikään merkitse mitään.

Tiedän myös varsin hyvin olevani turhan dramaattinen ja höpiseväni satunnaista roskaa, ja inhoan sitäkin. Kaikki kuvottaa. Kaikki maistuu tuhkalta. Tuho lähestyy ja minä käännän kylkeä peittoni alla verhot kiinni poissa paha maailma.


"Aamulla pitää oksentaa
kun ahdistaa ja vituttaa."

Menetys

Jottei ainakaan paremmalta tuntuisi, sai K viimein kakaistua ulos että ei, hän ei halua ei. Päissäänhän tämäkin asia piti hoitaa, kuinkas muuten, niinhän kaikki, joten en aivan tarkkaan muista miten asia meni, surkeasti kannaltani ja juujuu hän tykkää minusta kovin hän ei halua että tämä loppuu hän tahtoo että tavataan hän välittää ja haluaa mitä, mitä helvettiä sä haluat mä en halua.

Itkettää. Lähdin töistä pois koska en halua itkeä työkavereiden nähden, haluan pillittää rauhassa kolossa nuolemassa haavojani kuin koiranpoika tassun pintaa. Maata sängyssä sykkyrällä ja parkua.

Miten mä oon voinut tulkita kaiken niin väärin, miten mä oon voinut tulkita kaiken aivan oikein ja kuitenkin se kävelee onnensa ohi, se kävelee mun ohi enkä mä merkkaa sille sitä mitä se mulle. Minä en ollut sittenkään se maapallon onnellisin tyyppi jota rakkauden kohde rakastaisi takaisin, minä olenkin vain se ihan tavallinen tarina, juttu jolle ei tule onnellista loppua, sivuhuomautus kirjan reunassa, luentosuttu marginaalissa.

Harmittaa.

En tiedä pelkäänkö enemmän että se soittaa vai että se ei soita. En tiedä miten reagoida, mitä sanoa sille, miten tästä voisi jatkaa enää mitään eteenpäin. Minä haluan jotain mitä se ei voi antaa, se haluaa jotain mihin minä en kykene. Umpikuja. Slut. Loppu ja lopetettu, kuoppa kaivettu ja kukkia arkun päälle, ripaus multaa ja kaivinkoneella betonista hautapaasi.

Mitä ihmettä tapahtui? Olenko liian ruma? Liian lihava? Liian sitä, liian tätä. Vituttaa että se puhuu tästä ystävillee, totta kai puhuu, tilittää ja selittää, ne lohduttaa ja auttaa, sanoo mitä minä sanoin, niin siinä käy, ei se halua olla vain kaveri, ei tietenkään, kyllähän me se jo sanottiin.

Kyllähän se tiedettiin. Annoin vain itseni kuitenkin toivoa ja rakastua, sitähän tämä oli, jalat alta vei ja juovutti mennessään ja isku takaisin maan pintaan on kova ja karkea. On niin avuton olo, tyhjä ja kylmä.

Ei tule elämästä ehyttä. Yksi, kaksi, kolme rauhoittavaa, neljä viisi kuusi kaljaa sen seitsemää sorttia päihdettä päähän, ei minusta muuhun ole.

Tilanne jatkuu

Ahdistus ei hellitä. Onnistun välillä olemaan hetken ihan vaan mutta sitten se taas iskee. Väijyy silmäluomien takana, itku ja poru ja parku, kaikki se joku joka siellä vaanii ja saa minut niin pahoinvoivaksi, että kyyneleet virtaavat solkenaan pitkin poskia ja sydän tuntuu puristuvan rintakehän painosta pieneksi lytyksi. Minä olen yksi lytty koko ihminen, tämä alkaa olla jo liian raskasta kantaa ja selvitä. Vaikka mikäpä tässä olisi vaihtoehto? Rauhoittavien rouskuttelu kai lähinnä, mutta pelkään liikaa toleranssien nousua, en halua että ne lakkaavat auttamasta koska vuosi vuodelta näyttää selvemmin siltä, että ahdistus on täällä asuakseen ei vieraillakseen. Ja koska en juuri nyt juuri tällä hetkellä joudu tekemään töitä tai opiskelemaan, niin miksipä tätä ahdistusta pitäisi edes pois tasata. Enhän minä tarvitse itseäni mihinkään.

Sillä:
En osaa mennä minnekään. En pysty lukemaan. En pysty katsomaan elokuvaa. En pysty syömään. Ei tästä kirjoittamisestakaan oikein mitään tule, sanat ovat hukassa ja rytmi poukkoilee, ajatukset eivät pysy kasassa edes niin kauaa että niistä voisi muodostaa jonkun kasan. Irrallisia hiekanmurusia. Ja samaan aikaan on pakko mennä jonnekin, on pakko yrittää katsella jotain, lukea, syödä mussuttaa. Kaikki ja ei mikään tuntuu aivan yhtä pahalta ja mahdottomalta, mikään realiteettien rajoissa oleva ei tunnu. Kaipaan pelastajaa, prinssiä valkoisella ratsulla valkoisessa haarniskassa, kaipaan syliä ja silityksiä, kaipaan jonnekin turvaan enkä tiedä missä turva olisi muualla kuin toisessa ihmisessä. Olenko vain yksinäinen tai hellyydenkipeä, vai olenko niin ahdistunut että tunnen oloni yksinäiseksi ja hellyydenkipeäksi. Muna, kana, muna, kana, kumpi on ensin eihän sitä voi ratkaista.

Kaikki tuntuu vähän helpommalta kun on jotakin päihdettä. Lohduttomuus vähän lohdullisemmalta, elämä hiukan mielekkäämmältä, päivä joltakin muultakin kuin ohi naputtavilta tunneilta joille minä en keksi tekemistä. Ei pidä ymmärtää väärin niin, että päihtyneenä olisi oikeastaan sen mukavampaakaan, päihtyneenä ei vain niin viitsi välittää mistään. Tämän vuoksi tietysti selvistelenkin taas, tai koetan olla ottamatta olotiloihini mitään, kai sen ajattelee kasvattavan luonnetta. Pelottaakin niin vietävästi taas kaikki, etten uskalla pahentaa tätä. Pelkään krapulaa ja laskuja. Ja sitä paitsi ryyppäsin jo tilini tyhjäksi.

Mulla on kaikki ihan hyvin. On todella surullista, että voin näin pahoin enkä pysty nauttimaan asioistani.

Ei mitään asiaa

Nämä keväät on niin kauhean vaikeeta aikaa. Mä en jaksa tätä jatkuvaa ahdistusta ja surkeutta. Mun aivot väittää että olen surullinen. Ne väittää niin päivästä ja viikosta toiseen. Surullinen. Surkuinen. Väsynyt ja uupunut ja onneton, aina vain niin loputtoman onneton. Nyt jo on kyyneleet taas silmäkulmissa, voisin alkaa itkeä jos kehtaisin. Itkeä vollottaisi vain menemään, joku kysyisi että mikä hätänä ja minä sanoisin että kun minä en tiedä, aina vain on joku hätänä enkä minä keksi että mikä ja miksi, kun ei minulla ole mitään syytä olla näin kovin murheellinen.

Minä ja aivoni luuppaamme tätä samaa taas kerran. Tässä on menny jo vuosia, enkä minä muista mitä niiden vuosien aikana on tapahtunut. Tuntuma sanoo että näin tämä on ollut aina, mutta järjen puoli tietää että tietenkään ei ole ollut, on tähän mahtunut muitakin olotiloja eikä niistä voi olla edes kauaa, ei tämä todellakaan ole aina tällaista. Silti, kun yritän miettiä mitä olen tehnyt viimeiset vuodet, en saa kasaan mitään. Missä minä olen ollut? Mitä minä olen tehnyt? Keitä minä olen nähnyt, miltä niiden kanssa on tuntunut olla, millaista meillä on ollut? Yritän lukea merkintöjäni eri päiväkirjoista ja muistikirjoista, tutkin kalenteria, yritän paikantaa itseni niiden kuvauksiin ja tunnelmiin, yritän tunnistaa itseni niistä mutta en saa otetta, se olen minä minä olen siellä mutta. Mutta kun. Kun ei se tunnu minulta, minä ja se ihminen, meidän välillämme ei ole jatkumoa.

En tiedä kenelle puhuisin tästä kaikesta. Heilan kanssa tietysti säännöllisesti jauhetaan masennusta pois, muttei se johda mihinkään. K:lle haluaisin puhua, mutta se on niin helvetin kiinni omassa masennuksessaan, ettei se ehkä osaa eikä voi kuunnella, ei siinä ole tilaa kenenkään muun tuntemuksille ja ollessaan niin kiinni itsessään se samalla imee minusta energiat pois, se syö minunkin jaksamiseni. Päätin taas kerran, että yritän olla siitä erossa, ainakin yritän olla ottamatta yhteyttä. Sen kanssa oleminen ei voi tehdä hyvää omallekaan horjuvaiselle mielenterveydelleni, hiljaiseloa olkoot nämä välit nyt. Toki olen tällaista päättänyt kerta toisensa jälkeen ja puhelimen kilahtaessa olen kuitenkin jo menossa. Ehkä tällä kertaa puhelin ei kilahda, ehkä se on tällä kertaa itse kilahtanut niin ettei yhteydenpitoon ole tarvetta.

Pelottaa ja huolettaa. Tai eniten vain itkettää, kyyneleet kirvelevät silmäluomien takana ja minä en tiedä mitä tehdä. Ajattelen että tämä on K:n syytä, se minut on uuvuttanut niin etten näe muuta kuin harmaata peittoa joka paikassa, mutta eihän sekään ole totta, kyllä minä tiedän tätä pyörittäväni ilmankin. Se voi olla toki totta, että liian suuri kaipuu toisen iholle ja toisen vastaamattomuus siihen tarpeeseen pahentaa tätä kierrettäni, ja siihen ei kai ratkaisuna voi sitten olla kuin se hiljaiselo. Äh en tiedä, kuljen haparoiden jossakin sumussa ja kaikki ääriviivat vääristyvät, muuttuvat vieraiksi.

Uloskin tuli takatalvi. Sisäelimet jäätyy tiukaksi palloksi vatsan pohjalle. Henkitorvea kuristaa, ahdistus kynsii rintalastaa sisäpuolelta, tum tum tum se hakkaa päästä sisään, minne, siellähän se sisällä jo on. Millä tätä tuskaa voi lievittää, millä saisi minkään tuntumaan miltään, minä en keksi kuin päihteet päihteet toiset ihmiset pakeneminen toisen syli kädet huulet hampaat ravista mut hereille pakota mut tuntemaan huomaa minut kosketa ja pane mua niin että olisi edes jotain mihin keskittyä, jotain muuta kuin tätä ahdistavaa sotkua jossa mikään ei lievitä mikään ei auta missään ei näy sitä valonpilkahdusta tunnelin suussa. Entä jos antaisin periksi? Alkaisin itkeä, parkuisin kuin pieni lapsi nyrkit takoen oksennusta tulvien, tulisiko kaikki pihalle ja sitten olisi parempi, auttaako se mitään voiko mikään auttaa onko minkäänlaista apua olemassa missään. Aivot sanoo että ei ole.

Ei tässä ole mitään sisältöä. Ei mitään järkeä. Ei mitään mistä ottaa kiinni.

Harmaa rukkanen

Aurinko paistaa, päivät pitenee, linnut laulaa, lumet sulaa, maa kutsuu lenkkaritossuja, mieliki on kai parempi. No arvaa vaan onko, ei. Ei helvetissä. Sitä synkeemmäks käy mitä enemmän on valoa, sitä ankarammin ahdistus kurittaa mitä enemmän kaiken pimeän ja kylmän ja märän alta paljastuu. Olen kevätmasentuja, ta-daa. Olen minkä vaan vuodenajan masentuja. Olen maanantaimasentuja. Jokapäivän masentuja. Masentumisesta masentuja. Surkea maan matoinen, ihan hyödytön loiselukka. En tosin tiedä, mitä hyötyä minusta nyt yleensäkään pitäisi olla yhtään kellekään, enkä tasan jaksa alkaa edes aakkosia läpikäymään mistään yhteiskunnan rattaista ja veronmaksajista ja kansakunnan talouden pelastutalkoista. Siellä on rahaa kun rantarosvolla useallakin kelmillä, niiltä massit veks ja pää vadille. Näin. En ole myöskään rauhanomainen, mitä tulee tuloeroihin ja epäoikeudenmukaisuuteen.

Menin ryypiskelemään ja sekakäyttämään viitisen päivää aika liioittelematta putkeen päiheksiä (illalla vikana mielessä aamulla ekana huulilla, sitä voi jo putkeiluksi sanoa vaikka yöt sentään nukuskelin tuutilullaa hikisiä uniani hikisissä lakanoissani). Vittu minkä olon siitä sai palkinnoksi, en suosittele tytöt ja pojat ja muut sukupuolet teistä kellekään. Ja jos kuitenkin moisiin rallitteluihin lähtee mukaan, niin varautukaa ainakin rauhoittavapurkilla dagen efteriin. Eftereihin. Useisiin sellaisiin. Ei oo mitenkään hyvä olo ei ollenkaan vieläkään, luulen tai toivon pysyväni erossa kaikenlaisista pääsekoittajista edes pari päivää. Tähän se on mennyt, päihdeongelmani, puhun enää joistakuista selvistä tai selvähköistä päivistä siellä täällä tuolla päihteilyni lomassa, ja muutoin olen alistunut oman koheltamiseni sivustaseuraajaksi. Ei ole todellakaan sellainen olo, että olen oman elämäni ruorissa. Edes etäisesti ruorin lähellä, ehkä enemmänkin kajuutan alla oksennukseeni sammuneena. Tai jossain soutuveneen tuhdolla varmaan sittenkin, olisipa se nyt edes hyvin rasvatulla köydellä itse huvipurressa kiinni.

Ärsyttää työkaveri, se vastaa aina kaikkeen että emmätiedä. Emmääätiedä emmää emmää. Helvetti miten rassaava asenne ja tapa hoitaa työnsä, kukas helvetti se sitten tietää jos et sinä ja minä ja kaikki jotka täällä töissä ollaan, kaikki nämä on meidän yhteisiä asioita joiten tekeminen käy hituraisen verran helpommin jos asenne ei joka päivä ole murjottavan haluton. Ärsyttää oma töiden tekeminen, koska nyt jo taas olen kasannut pinotolkulla juttuja tehtäväkseni, keksin niitä päästäni lisää ja hoidan energisesti kuntoon repsahtaneet ja roikottelevat asiat ja saan siitä kehuja, minä olen niin hyvä tässä työssäni niin kerta kaikkiaan aidon oikeasti hyvä, ja miltä se musta tuntuu: ei miltään. Masentaa ja ahdistaa, sekin, aina vaan. Ärsyttää että siivosin raivolla kotiani, jynssäsin ja puunasin ja kun lopetin, ei palkintona ollut minkäänlaista helpotuksen huokausta, vaan eteisessä istuessa itkeskelin yksinäisyyttäni kissan turkkia vasten. Minä olen jo aivan täysin aikuinen millä vaan mittarilla, ja silti tunne-elämältäni, no hitto koko elämältäni meinaan eipäs vähätellä, ihan rutiiniton, sekava, sekaisin ja arvaamaton. Pelottaa välillä, että nämä kulissit romahtavat ja kaikki huomaavat sen surkean mato-otuksen joka tämän lihan alla kyyristelee piilossa eikä saa tyydytystä yhtään mistään. Paitti niistä päihteistä vähän, ja sen seikan ei ainakaan soisi kellekään paljastuvan.

Vittu että oon jotenkin ihan ullallaan näköjään jo tähän aikaan aamusta taas. Sellasta. Paitsi että K:a on ihan hiton lujaa ikävä. Ne amerikkalaiset elokuvat oli sittenkin oikeassa, ei elämässä ole mitään mieltä, ei alkeellisintakaan, jollei ole joku jota rakastaa ja jolta saada vastarakkautta. Tätä passaa murehtia tämän tiistain puhdetöiksi.

Paikallaan

On sietämättömän kylmä ja aamusta asti on ollut apea olo. Kuljen varjona paikasta toiseen, ei nouse hymynkaare suupieleen vaikka kuinka yrittäisin, ei ole mitään eikä ketään mitä odottaa. Miten tämä päivä voi olla näin pitkä, mihin nämä tunnit voisi käyttää, mitä voisi tehdä ja minne voisi mennä, kun kaikki tämä murheellisuus on sisältäni kotoisin, syytä vailla olevaa, tarpeetonta ja turhaa mutta väkisin mukana roikkuvaa, voiko sitä millään karkoittaa tai missään päästä karkuun? Tekee mieli kuunnella klassista musiikkia. Siitä tulee aina itsemurha mieleen, sillä varmasti jokaisen elokuvankatsojan mieleen on piirretty kohtaus jossa joku, ehkä nuori tai nuorehko tai miksei voisi olla vanhakin, asettuu kylpyammeeseen kaakeleiden keskelle, kylmää ja lämmintä sekaisin, kynttilöitä, vesi on ainakin kuumaa ja taustalla soi klassinen musiikki kun ranteet avataan ja vesi värjääntyy punaisella. Ei kai kukaan noin itsemurhaa tee, aika kliseista, mistä tuo kuvasto on elokuviin omittu, ja lopulta sillä ei ole väliä sillä oli mistä vain niin se puskee vääjäämättä mieleen tietystä äänimaisemasta. Itsemurhata en itseäni aikonut ja jos aikoisinkin en ainakaan tuolla tavalla (M sanoi, ettei normaali ihminen mieti itsensä murhailemista, että se on itsessään jo merkki jostakin aivoradan kipuilusta. Itse olen miettynyt vaihtoehtoja vuosikausia ja nykyisin pelkään etenkin vanhuutta ja avuttomuutta, jos oman käden oikeuskin viedään pois jääkö jäljelle enää mitään. Aktiivisen toteuttamisen sijastahan itsemurhan ajatteleminen on ennen kaikkea elämänhallinnan keino, kaiken kaaoksen keskellä jonkinlainen ikävähkö turva-ajatus siitä, että edes tätä minä voin hallita, että edes johonkin minullakin on sanani sanottavana, että tehkää mitä vaan rääkätkää miten vaan potkikoon Kela Sossu Opisto Työ Ystävä Vihollinen Elämä päähän miten paljon vaan niin tämän minä sentään päätän itse tätä te ette minulta vie pois. Ehkä M on oikeassa, ei kai tällaisia pitäisi pohtia jos kaikki on ihan kohdallaan, ehkä olisi syytä miettiä elämänhallintastrategiansa uudelleen), mutta masentavan maanantaini keskellä kaikki itsesäälinen tuntuu hyvältä ajatukselta. Klassista musiikkia, viltti ympärille, tyhjänä mouruava maha, maata viistävä ryhti, voi minua parkaa huomaatteko miten parka-poloinen oikein olenkaan.

Mieltäni masentaa varmaan monia asia, enemmän ja vähemmän tärkeitä ja kaikki lopulta aika vähäpätöisiä, koska enimmäkseen mietin näiden asioiden keskeltä K:a. Kuinkas muutenkaan, ketäs muutakaan. Tilitin Työtoverille tätä "suhdetta", tätä epämääräistä tiivistä tapailua ja jatkuvaa oleilua, se piti koko kuviota kummallisena myös. Esimerkiksi nyt: perjantaina näimme, vietimme koko päivän aamun tunteihin saakka yhdessä jutellen, kulkien paikasta toiseen, juoden ja päihtyen ja silmiin tuijotellen; lauantaina se näki vanhoja ystäviään, miehiä kaikki tyyni eikä miesten välisissä juhlissa kai naiset ole kuin tiellä, ja koko illan K kommunikoi viesteitse minun kanssani, miksi se lähettelee minulle hempeitä laululyriikoita kesken poikain ryyppäysillan; sunnuntaina minä vastaan K:n viimeiseen viestiin edellisyöltä, jossa se pyytää minua mukaan jonnekin kaupungin humuun, kysyn että mitä se puuhaa nähdäänkö huvittaisiko ja se ei vastaa koko päivänä mitään. Ei koko päivänä, ei yhtään mitään pommitettuaan minua ensin edellisillan ja -yön kaikenmoisilla viesteillä joihin minä vastaan sekunnissa, minäkö se päivystän puhelin kourassa murusia pöydältä odotellen, minä vissiin sitten.

Nyt viistää mieli maata koska edelleenkään siitä ei kuulu mitään, ja sitten kun kuuluu on kaikki aina vain ihan samassa pisteessä. Ei heru kosketusta, ei tule suudelmaa, ei tule ääneen sanottuna yhtään mitään. Ja minä alistun siihen, minä en painosta millään tavalla, minä seuraan vaikka maailman ääriin jos se vain pyytää. Jos se polvistuisi eteen ja kosisi, minä vastaisin epäröimättä kyllä, tämä on aivan kirkkaan selvää minulle itselleni ja se on aika kauhistuttavaakin. En ole tainnut ikinä, tai ainakaan Heilan kanssa vietetyn alkuhuuman jälkeen, tuntea näin ehdottoman selvän voimakkaasti jotakin näin vahvaa toista kohtaan ja edelleenkään, mitään fyysistä kontaktia välillämme ei ole.

En osaa enää luottaa mihinkään tuntemuksiini. Tämä sekoittaa pääni, epäilen jokaista havaintoani ja minä sentään olen se tarkka sosiaalinen vainukoira, minä kuljen aina tuntosarvet pystyssä tulkitsemassa ihmisiä, minä olen siinä yleensä melkoisen osaava. Nyt en osaa mitään, kaikki merkitykset tuntuvat olevan aivan sekaisin. Minä olen sekaisin. Minä olen niin rakastunut että sattuu, enkä tiedä yhtään mitä tälle kivulle voisin tehdä sillä poiskäveleminen ei ole enää vaihtoehto.

Toisten kodeissa

On helmikuu, uuttykyyhky laulaa uhu-hu-huu, huomaamattaan samoihin uomiin ajautuu, voi kova pääluu. Uuttukyyhkysestä taisin lukea Luonto-lehdestä odotellessani aikaa nuorelle söpölle lääkäripoikaselle, joka punaistui rajusti kättäni puristellessaan ja koplaillessaan ja sekosi sanoissaan hoito-ohjeita antaessaan. Olen taas koheltanut paikkojani rikki, tällä kertaa käsi on tohjona ja housujen pukeminen yksikätisesti on yllättävän vaikeaa. Ongelmia tuottaa myös niistäminen, olenhan jälleen totta kai flunssassa, ja kun aloin asiaa oikein asiakseni pohtimaan tulin siihen tulokseen, että nenäni on ollu vuotamatta ja ei-tukkoinen viimeksi ehkä joskus lukioikäisenä. Jos silloinkaan, koska ihan tarkasti ottaen en asiasta mitään muista. Joko sitä vaivaa nuha tai sitten allerginen nuha tai sitten molemmat, niin tai näin niin aina on oltava joku räkärätti taskussa pahimpia vuotoja tukkimaan. Hyi ällöö.

Näin Naapurin ohimennen vahingossa ja pyysin sitä kaljalle. En ole ihan varma miksi, eiköhän se edelleen pesi sen Suuren Rakkautensa kanssa ja onhan minullakin kiikarit K:ssa, joten ei tässä mistään patjan leikkimisestä voi olla kysymys. Voi olla, että olen taas alkanut haalia sosiaalista elämää kasaan jostakin muualtakin kuin K:n sohvalta, homobestistä sovin näkeväni ja Naapurin kanssa on ne kaljatreffit, Työkaveri pyysi after workeille ja yläastetuttukin muistutteli olemassaolostansa löydettyään jonkun böönan ja päästyään viimein neitsyydestään heleijaa huh wau onnea skumppaa vino kasa pullaa! Kaikkien kanssa sovin tietysti tapoihini kuuluvasti kaljatreffien tapaisia, sillä minun on tosi vaikea mennä jonkun kotiin ja kylään ja olemaan ainakaan jossei kyseessä ole jonkinlainen juhla eli kaljanjuontisessio tai sitten jo vakiintunut oleilu kuten vaikka se K:n sohvannurkka, ihmisten kodit ovat niin kauhean vaikeita. Tai siis tarkemmin ottaen minulla on niissä vaikea vaikka samalla ihan miellyttävä olla, se vaikeus enemmänkin ilmenee jonkinlaisena luolaihmisen tapana valita yksi turvallinen ja tuttu paikka, ja pitäytyä sitten siinä täältä ikuisuuteen. Oli se sitten sohva, tuoli, lattian pinta tai vaikka jonkun peti, muualle en voi mennä. Lapsena minulla oli kulkureitti omahuone-vessa-ruokapöytä, ja voi apua kun piti mennä vaikka suihkuun niin jouduin tsemppaamaan ja keräämään ja kuulostelemaan talon ääniä minuuttitolkulla (joskus meni tuntejakin ja joskus lykkäsin huokaisten koko puuhaan seuraavalle päivälle) kyetäkseni kävelemään edes jotenkin luontevasti väli- vai onko se yläkerroksen perälle suihkutilaan. Tämä johtui ei siitä, että olisin jotenkin jo lähtökohtaisesti kohdusta tullessani ollut kotivammainen vaan siitä, että auktoriteettien tahoilta selväksi tehtiin, että siinä talossa minun paikkani oli se huone eikä mikään muu, ja kaikkialla muualla olemiselle piti olla vankat perusteet ja selvät säännöt ja läpinäkyvyyttä, joten suihkuun en olisi kuvitellutkaan meneväni jotenkin noin vain huomaamatta. Kas kun sentään vessassa sain käytyä, joskin silloinkin laskettiin vessapaperiarkkien määriä, ei niitä saa tuhlata tiedättehän. Näin jälkikäteen mietittynä meno taisi olla aika hiton häiriintynyttä, eikä suinkaan minun taholtani.

No kuitenkin, tätä tiettyjen kulkureittien, olopaikkojen ja turvasatamien rutiinia olen onnistuneesti onnettomuudekseni tuonut aikuisuuteenikin, ja niinpä uuteen paikkaan meneminen tai vaikkapa ruuhkaisiin juhliin jonkun kotiin tuleminen aiheuttaa levottomutta - minne minä voin mennä, missä minä saan olla. Koen aivan mahdottomana tehtävänä myös esimerkiksi sopia tekeväni ruokaa jonkun ei niin tutun ihmisen kanssa, koska en kerta kaikkiaan voisi a) koskea toisen ihmisen tavaroihin b) tietää etukäteen miten ja millä tavalla toinen tahtoo sen ruokansa tehdä ja näin mukautua toisen olemiseen jo ennakolta ja c) syödä toisen nähden. Nämä sosiaaliset vaivani ovat sellaisia, jotka vähenevät tuttavuuden syvetessä, mutta nostavat kyllä päätään vielä vuosienkin perästä joskus yllättävästikin, saatan vain mennä niin lukkoon etten voi vaikkapa käydä vessassa toisen luona. Tämän vuoksi en mielelläni jää kenenkään luo enää yöksi, kammoan ajatusta kaikesta siitä stressistä jota "luonteva" nukkumaanmeneminen minulle tuottaisi aamun kankeudesta puhumattakaan. Naapurin pedistäkin hiivin karkuun vaatteet sylissä aamuyöllä.

Saatanpa olla hiukkasen neuroottinen, vammainen tai muutoin vain vajaa. En osaa päästää irti muiden ihmisen jatkuvasta sosiaalisesta haistelusta (hihi kuulostaa hupaisalta vaiko irstaaltako sittenkin) ja mielialojen luotaamisesta, etsin aina sitä oikeaa tapaa olla mahdollisimman näkymätön ja näkyvä yhtäaikaa, minun kroppani fyysinen olomuotoni tilan viemiseni ei saa näkyä ei saa olla töksähtävää ei saa ihmetyttää ei saa herättää huomiota mutta minun ääneni ajatukseni puheeni huutoni asiani tehtäväni voi olla punainen huutomerkki milloin vain, katso beibe minua minä olen tässä.

Rannetta särkee.

Onko jo kevät

K:n elämä näyttää pitkästä aikaa valoisammalta, sitä hymyilyttää ja se tekee suunnitelmia tulevaisuutta varten, odottaa kevättä ja kesää ja näkee hyviä puolia synkeissä asioissa, sanalla sanoen se on taas alkanut elää. Se ei ole enää lamaantunut ja paniikissa ja niin loputtoman ahdistunut surullinen ja jossakin lukossa. Ehkä ero laukaisi muutenkin olemassa olleen masentuneisuuden aktiiviseksi, ja nyt erosta toipuminen on jo pitkällä ja masennuksen hoitaminen on käynyt mahdolliseksi. Tiedä sitten. Olen tietysti iloinen ja onnellinen ja hyvähyvä jee jee kakkua ja pullaa, mutta samalla oma mieleni latistuu ja kutistuu toisen kasvaessa. Nurinkurista ja typerääkin, miksi toisen onni on minulta pois, miksi vähemmän masentunut K tarkoittaa mielestäni heti sitä, että minun aikani sen rinnalla käy vääjäämättä kohti loppuaan, minua ei kohta enää tarvita, tämä laastari voidaan jo repäistä irti kun mieli on vahvempi kohtaamaan todellisen maailman. Miksi pidän itseäni jonkinlaisena varjona, korvikkeena, paremman puutteessa -seuraneitinä, miksi minua kalvamalla kalvaa pelko koko ihmisen menettämisestä tai ehkä vielä pahempaa, hiljaisesta hiipumisesta, haipumisesta, värien sumentumisesta ja hitaasta katoamisesta.

Minä en luota vieläkään tämän ystävyyssuhteen kantokykyyn enkä kestoon, minä pelkään olevani se rukkanen joka jossain vaiheessa sysätään syrjään kun parempi ja hienompi hanska tulee vastaan. Tiedän myös olevani juuri se rukkanen, joka siinä vaiheessa itse vaihtaa hattuhyllyä, minä en voi enkä halua nähdä K:n rinnalla ketään muuta naista enkä minä voi olla sen ystävä en sillä tavalla että siihen mahtuisi rakkaussuhde toisaalle. En ainakaan vielä(kään) enkä nyt. Minä näen siitä edelleen unia lähes joka yö, tänä aamuna heräsin unesta jossa illalla olin käynyt nukkumaan patjalle lattialle mutta aamulla olin sen käsivarsien välissä sängyssä, pelkkää silittämistä ja halaamista ja vaatteiden hamuamista, lähtö töihin omasta tyhjästä pedistä tyhjästä sylistä tyhjällä päällä tyhjää nyhjäämään tuntui taas kerran jossei nyt kauhealta niin lattealta ainakin. Tyhjältä, tympeältä.

Haluan edelleen potkia sitä seinää että miksi miksi miksi sinä saatanan kusipää et rakastu minuun miksi, mutta mitäpä se hyövää yksiksensä mistään huutaa kun samaa huutoa on päänsisäisyys jo täynnään, ja K:a en tule milloinkaan asettamaan selkä seinää vasten en tule vaatimaan en vonkaamaan en tivaamaan, ei painostaminen uhkailu kiristys anelu kuulu tähän enkä ennen kaikkea tahdo sen kuuluvan tähän minkäänlaisena toimintamallina. Sulatan sydäntäni pieneksi lätäköksi sen katseen edessä, odotan ja odotan.

Onneksi on perjantai. Voin lääkitä itseäni ostamalla viinapullon ja turruttaa kaiken painavan kulmikkaan päästäni pehmeäksi sohjoksi. Aikuisuus, olet hyvää aikaa, kippis sinulle.

Uutukainen

Mulla on vaikeuksia itseni ja joutilaisuuden kanssa. Jos kalenterissa on tyvenkin vapaata, täytän sitä heti baareilla ja menoilla, kasaan nähtäviä tehtäviä asioita pinoiksi pinojen päälle, ja sitten ihmettelen miten sitä onkin niin uupunut nuutunut. Tänään ei ole mitään, voisin vain maata ja olla ja levätä, ja samantien tuttu levottomuus hiippailee pitkin selkärankaa kohti lapaluita, niiden väliä, siellä se painaa ja kuiskuttelee tee tee tee jotakin tee, päihdytä pääsi nyt jo, sitähän tekemistä se levottomuus minun sisälläni kuiskii. Miksi, miksi se tekee niin? Miksen osaa olla selvinpäin yksikseni sen sekunnikastakaan, miksi heti pitäisi jo olla muualla ja toisenlainen ja toisissa tajunnan tiloissa, miksi en edes yhtä iltaa voi vain käpertyä viltin alle katsella seinää huokaista helpotuksesta antaa itselleni aikaa.

Älläsdeetä, pilveä, olisiko kapakassa ketään, pirilainit, rauhottavia, pseudobentsoja, ota nyt jotakin mene nyt jonnekin mene jo. Taistelen vastaan, kyllä ihmisen täytyisi myös voida vain olla sumentamatta tai terävöittämättä aistejaan edes joskus jos harvoinkin, mutta liian myöhään huomaan minttuviinan kupissani, tässä sitä jo ollaan taas. Ehkä yksi sallitaan, olkoon se loivari, tasuri, jotain vanhaa jotain uutta.

Vapaapäiviä on vielä muutama, ja jo sekin saa veren kohisemaan suonen seinämiä vasten. Ikään kuin ne päivät pitäisi viimeistä tippaansa myöten vääntää ja veivata oikein tirisyttää kuiviin ettei sitten vain tuntuisi siltä niin kuin olisi vapaansa tuhlannut. Kuinka absurdi ajatuskin, tuhlata vapaa, sitähän se vapaa on että on vaan vailla velvotteita. Terapeuttini sanoi että tekeminen selviytymiskeinona on huono strategia koska mitä sitten jos väkisin joutuu pysähtymään, miten sitten käsittelee itsensä ja elämänsä, miten sitten selviää. Minä olen kova tekemään ja pakenemaan, aina liikkeellä ja aina rautoja hellalla tulenloimussa kajottamassa. Miksi minä en saa levättyä, miksi aivot nuo ihmisen pahimmat viholliset taukoamatta laulaa ja lallattaa, yrittää saada minut vakuutettua jonkun päihteen auvoisuudesta. Tai seksin, sekin kelpaisi, päihteet paneminen lukeminen siinä minun top3 mikä olisi sinun?