Välillä on raskasta huomata kuinka aikuinen on ja mitä se tarkoittaa oman elämän hallinnan kannalta. Haluaisin heittäytyä lattialle ja kiukutella, haluaisin kitistä ja vinkua ja toistella että miksi miksi ehkä kuitenkin entä jos näin tai mitenkäpä jos kuitenkin. Miksi miksi miksi en suostu en tästä nouse en en en minä tulen kurahousut jalassa ruokapöytään minä tulen huudan naama punaisena pikkutyttönä kylpyhuoneen ammeessa räkä poskella pipo silmillä. Ei se toiminut silloin, ei se toimi nytkään, ja lattialle heittäytymisen sijaan minä tajuan aivan selkeän kirkkaasti itseni, toisen, muut ja koko tilanteen, ja vaikken haluaisikaan sen olevan näin tiedän samalla, ettei se voisi toisinkaan olla. Näin on ainoa vaihtoehto.
Sillä eihän se K voi alkaa minun kanssani mitään. Toden totta, halusin vain olla sokea sille seikalle, että sekin on aikuinen ja vasta eronnut pitkästä suhteesta, ja jos se nyt rupeaisi milläänsäkään minulle, olisin minä joko yhden illan lupaus, laastarimainen puuduke ja turruke tai toiseen kohdistuvien tunteiden likasanko. Ja vaikka ehkä alussa ajattelinkin, että ainakin kaksi ensimmäistä näistä sopisi minulle ihan mainiosti, sopisi sopisi juujuu, tiedän minäkin koko mittani voimalla että enää ei ole niin, enkä minä suostu enkä voi olla mikään näistä kolmesta vaihtoehdosta sille eikä se suostu eikä voi minusta itsellensä narria tehdä. Koska toden totta, sehän pitää minusta valtavasti, mikä onni ja auvo ja sattumien summa, eikä sellaiselle ihmiselle josta välittää ja jota arvostaa vain kerta kaikkiaan voi tahallaan tehdä mitään sellaista, mikä toisen vetäisi likaan ja tahraan. Minuun se koskisi vain siinä tapauksessa, että ihon pinnalla olisi todellakin herkkää orastavaa rakkautta, ja sitä taas ei voi olla nyt, koska kaikki rakkauden reseptorit ovat vielä kiinni siinä entisessä.
This leaves me kind of nowhere.
Näen tilanteen niin läpikuultavan selvästi edessäni että kipeää tekee, enkä ole surullinen enkä vihainen, ja miten voisinkaan kun tilanne nyt vain on näin, eikä se ole kenenkään käpälissä toiseksi taiottavissa. Jos se entisensä haluaa systeemistään ulos, voi se toki naida kiksauttaa jotakuta uuden alun merkiksi, mutta minä en voi tuo joku satunnainen olla. Olen jo liian lähellä ja liian tärkeä, ja ainoa mihin minulla on sanani sanottavana on, ettei minua sentään tarvitse pyytää viereen katsomaan jonkun hetken lohdun etsintää tai löytämistä. Siitä minä voin kävellä pois ja siihen minua ei voi alistaa.
Ja ulkona ajaa paloauto, äänet kaikuvat talojen seinistä siellä täällä tuolla niin, että suunnat menevät sekaisin eikä voi tietää missä palaa vai palaako missään. Valo siivilöityy äänen mukana sälekaihtimien lävitse sisälle hämärään, kissa kiertää kehää ja haukottelee ja tässä on ihan hyvä olla. Tässä on ihan hyvä olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti