Kävelyllä

Heräsin jo ennen viittä, uni ei malta pysyä luonani, silmäluomien takana vilkkuu coop coop enkä tiedä miksi ruotsalainen kauppaketju (vai onko se norjalainen tai tanskalainen sittenkin) tunkee unen ja valveen rajamaille. On niin kamalan pimeä ja olen odottanut jo tunteja että ulkona valostuisi sen verran, että voisin lähteä kävelylle. Jotkut ajattelevat ulkoillessaan kaikenlaisia ajatuksia, itse en ajattele yhtään mitään ja nautin juuri siitä. Ajatukset ovat ylipäätään niin tympeitä ja moneen kertaan ajateltuja, mitään uutta ei päässäni tunnu syntyvän enkä jaksaisi kierrellä samoja kehiä uudestaan ja uudestaan, samoja ahdistavia paniikkia puskevia ajatuksia ja havaintoja maailmasta, elämästä, kaikesta. Kävellessä kasvoilla tuntuu tuuli ja sade, järven ja metsän ritinä ja litinä, savun haju ja omakotitalojen pihojen horros, puutarhatuolit talviunille vetäytyneenä. Iholle voi hiipiä onni ja pienen hetken kaikki on täydellistä. Siihen ei tarvita ajatuksia tunnelmaa pilaamaan.

Hiljalleen ulkona valkenee eikä siellä tämän valoisampaa tulekaan koko päivänä. Kaupunki on ankea ja tulee entistä ankeammaksi tulevaisuudessa talvisin, tätä mustaa ja loskaa ja hikistä ja likaista, harmaata ja kelmeätä, särisevää onnetonta valoa eikä tähtiä, ei lunta, ei rauhaa ei elämää. Paradoksi: aikuiset muuttavat taajamiin ja maalle kun saavat lapsia, lapset kaipaavat kaupunkiin ja elämään kunnes ovat aikuisia.

Kissa itkee, sisällä on kylmä. Tuuletan asuntoa läpivedolla, Kämppiksen huone haisee niin lujaa tunkkaiselta pysähtyneisyydeltä että käytän sen työssäoloajan hyödyksi ja raikastan ilmaa. On jännittävää nähdä kuinka alas sisälämpötila kävelyretkeni aikana painuu.

Meri sisälläni

Sain postia joka vei minut kauas päiväntasaajan tunnelmiin toiseen maailmaan ja muistin taas kuinka kipeästi kaipaan siihen maailmaan takaisin. Haluaisin sinne takaisin. Koska minulta on aina hukassa se mitä haluan, on ollut ilahduttavaa (vai kipeää) huomata että se mitä haluan on jokin paikka (onko se riittävä halun kohteeksi, pitäisikö haluta jotakin, en tiedä, rakenteellisempaa? Jotain mikä liittyisi enemmän elämäni rakennuspalikoihin. Kai odotan edelleen jotakin sellaista, että kirkastuisi mitä tahdon tehdä isona, että elämälle syntyisi tarkoitus jonkin tekemisen kautta. Ikään kuin sillä nyt olisi sen enempää väliä kuin jollakin paikalla tai rakkaalla. Vai onko sittenkin? Tämä on loputon vyyhti, ja kuvittelen kai jokseenkin hölmösti että nämä olisi asioita jotka pitäisi saada jotenkin valmiiksi, vaikka voisi myös vaan olla ja ajatella että kai tuleva pitää itsestään huolen kunhan itse pyrkii olemaan hyvä toisille, kai jotain vääjäämättä aina tulee vastaan. Mutta jos ei tulekaan, jos tämä vaatisikin omaa aktiivisuutta?), ja mitä se edes tarkoittaa haluta jonnekin paikkaan? En minä sinne elämääni voi rakentaa (ja haluaisinko edes) joten mitä tarkalleen ottaen siis haluan? Valtameren? Kaipaan merta ja sen ääntä ja sen puhetta niin että suonissa kohisee, sitä oikeaa merta, sitä sellaista jossa ei maata ole olemassa ennen seuraavaa mannerlaattaa. Sitä mikä aukeaa pohjoisessa ja sitä mikä aukeaa kaukana etelässä ja vaikka nämä paikat ovat kuin yö ja päivä monessakin mielessä ovat ne silti kytköksissä toisiinsa sen hallitsevan ja kaikkeen rytmin iskevän elementin kautta. Vaikken ole paljoa matkustanut maailman merillä niin hitusen verran kuitenkin, ja ne kolme paikkaa joihin kaipaan ovat kaikki meren kainalossa, minnekään muualle en ole koskaan halunnut niin palata kuin valtameren äärelle, äärettömyyden rannalle. Sen kai minä siis haluan, äärettömyyden. Mutta mitä minä tällä tiedolla teen?

Joululauluja

Sanoja tai pikemminkin ilmauksia ellei jopa äännähdyksiä jotka ärsyttävät vuodesta toiseen: miljuunittain ja parhautta. Nämä ovat jotain aikuisten infantiileja tapoja tehdä itsestään vähän hupaisia, vähän hassuja, vähän söpöjä ja muutenkin lähestyttävämpiä sekä kielellisesti persoonallisia eli pikemminkin perseestä olevia sössöposkia. Körsätä, pämpätä, bauttiarallaa jeespoks pallinaama huh helvetti.

Kun nallelleen supattava lapsukainen hihittelee joulupukin äiteeltä saamasta suukosta, ei pirpana tajua perheessään meneillään olevaa ménage à trois -kuviota. Nukkumaanmenoaikoihin on syynsä.

Miten huvittavan ärtyneeksi tämä pimeys, loska, paska ja harmaat päivät minut joka vuosi tekevätkään. Jano on sietämätön.

Paina sitä kaasua

Radiossa kannustettaan naisia luovuttamaan munasolujaan ja keinohedelmöityksellä on syntynyt ennätysmäärä lapsia, enkä pysty ymmärtämään miten samaan aikaan toisilla ei ole kattoa pään päällä ei ruokaa lautasella ja ihmisiä on vittu seitsemän miljardia, miten kenenkään mieleen voi edes tulla väkisin vielä tehdä yhtäkään tänne lisää, en pysty tajuamaan miten kukaan kehtaa tehdä tänne yhtäkään lasta lisää ylipäätänsä jos voi sen jotenkin estää, ei kai kenellekään enää ole hämärän peitossa, että nyt syntyvien tulevaisuus on helvettiä jonka rinnalla Mad Max kalpenee, miten kukaan voi tehdä toiselle niin hirveän karhunpalveluksen että synnyttää sen tähän maailmaan.

Ja kyllä minä ymmärrän, että sen täytyy olla jokin niin kaiken pimentävä biologinen voima, sen tarpeen saada oma lapsi, se on jokin kolottava pakottava tarve, kaihertava piinaava pakko, pakkohan sen on olla kun se saa ihmiset toimimaan niin pimeästi, sen on oltava suuri ja pitelemätön kuin vuorovesi, sen on oltava pakko, enkä siltikään ymmärrä. Ja on pakko luovuttaa sen edessä, että en ymmärrä enkä tule ikinä ymmärtämään, enkä näe muuta kuin surua jokaisessa raskaus-, vauva- ja lapsikuvassa, voi herranen aika eivätkö muut sitä näe, ja kun ne eivät sitä näe ei ole minun asiani sanoa siitä mitään tehdä sille mitään.

Katselin Thelman ja Louisen ja haaveilin raskaan kaasujalan säestämästä pakomatkasta tästä elämästä toiseen ja ne pienet viinapullot, ne maistuisivat minullekin. Ajokortti polttelee taskussa, onnellisinta on kun on liikkeessä ja ohi vilisee maisemien virta. Kenties toiset tosiaankin on luotuja kulkemaan, ja jos niin on niin miksi ihmeessä olen aloillani?

Syliin

En lakkaa seisomasta suu auki hämmästyksestä lerputtaen oman onneni edessä. En lakkaa katsomasta K:ta yhä edelleen silmät täynnä ihmetystä hellyyttä lämpöä, kun se vain kävelee samaan tilaan minut riisutaan aseista ja koko olemukseni sulaa rakkaudesta. Vieläkin, yhä aina. En lakkaa hämmästelemästä, että minä sain kaiken, minä sain ihan kaiken minkä halusin ja olen niin onnea täynnä jokaisena päivänä että polvillani minä nöyränä, polvillani minun pitäisi nöyränä.

Not to touch a hair on your head

Leave you as you are

If he felt he had to direct you

Then direct you into my arms