Joulu

Joulukuu meni ohi niin että vilisti, ite taisin lähinnä ryypätä. Äh miten mä oon alkanu dokaan taas tällasta tahtia, oon ollu nyt lomalla toista viikkoa ja enkös oo joka pahuksen päivä liottanu muutenki turvonnutta aivokapasiteettiani millon minkäkin näkösessä tuopissa vaikka oikeestaan ei oo ees huvittanu. Mua ei oikeen huvittas nimittäin mikään, ja koska sellanen olotila on ärsyttävä ja tekee kiukkuseks, lähden mä kapakkaan sitten viimestään illalla toivoen, että ehkä tänään tapahtuiskin jotakin, ehkä tänään se ärsyyntyminen laantuu koska tapahtuu jotakin ihan mahtavaa.

Saldo: tili on vedetty lähelle nollaa, seuraavaan palkkapäivään kaks viikkoa. Oltu kaksilla jatkoilla aamu puoli seittemään, yksillä jatkoilla neljään ja ainakin kerran tultu kapakasta vaan suoraan kotiin. Juotu kaljaa ja lonkeroa ja poltettu aski toisen perään tupakoita. Maattu lattialämmitetyssä kylpyhuoneessa palellen ja katottu Simpsoneita aamusin viltin alla makoillen. Syöty kiinalaista ja intialaista ja paahtoleipää ja vältelty keittöön menemistä koska sekin tuottaa ärtymystä ja ärsyyntymistä (paitsi sillon, kun siellä on giniä kuten nyt). Ootettu oikeestaan vaan Pörröistä tulevaksi, että näkisi ehkä jo yhdellä vilkaisulla että missä mennään.

Tänään mä en jaksais enää lähteä minnekään. Mut kävin kuitenkin Alkossa, koska pelotti että muuten käy niin, että muutaman tunnin päästä mä ravaan eestaa-eestaas eteisen ja keittiön väliä ja päässä tykyttää että mee mee mee jo mee nyt lähe pakko pakko, joten tuntu iisimmältä kuitenkin hakee ikään kuin varmuuden vuoksi sitä giniä. Ja tonicia tietenkin. Ja noh yks pullo skumppaa, koska on kuitenkin se uuden vuoden aatto. Oon varmaan juonu kaiken pois jonku tunnin sisälle, ja konttaan sitä edellä mainittua eteinen keittiö -akselia

Saa nähdä, iskeekö lähtemisen pakko kuitenkin ennen puolta yötä. Enää yksi vapaapäiväkin, voiko sen muka viettää krapulatta?

Enkä mä usko että uusi vuosi tuo mitään sen kumempaa mukanaan, senkus jatkan töissä ja ootan vapaapäiviä (jotka on niin pirun pirun kaukana, kevät on pitkä ja venyvä ainakin ennen kun tiiän, millon työsopimus lopultakin päättyy ja tää mun Aikuisen Elämän leikkini viimeinkin loppuu ja saan taas valua takas päämäärättömiin haahuiluihini yliopistolla), ärsyynnyn ja kiukkuilen Heilalle ja häilyn erilaisten päätösten välillä.

Joskin nyt, pienessä ginihuumassa aloin tosissani miettiä reissaamista syksyllä, sitä vartenhan on puolittain säästänytkin ja iski, että syksy on kuitenkin alle vuoden päästä ja tätä tahtia matkabudjetti voisi sallia pitemmänkin irtioton mielellään jonnekin kostean syntiseen hevon helvettin. Eikö pakomatka kaukasuuteen olisi jotenkin klassisen kiva ikäkriisin tai minkä vaan kriisin symboli?

Loppukuu

Kaiken tempomisen keskellä unohtuu välillä, kuinka tasaisista hyvistä terveistä asioista elämä kuitenkin koostuu suurimmaksi osaksi. Minä käyn uimassa aamuisin, minä jaksan herätä joka pirun arkiaamu 5.30 piippiippiip, kello kiinni pese hampaat vaatteet päälle äkkiä ulos odota bussia. Joka aamu nouseminen on vaikeaa, muttei niin vaikeaa kuin sinä vuonna, jolloin aamuisin jouduin heräämään vähintään puoli tuntia aiemmin kuin olisi tarvinnut, jotta varmasti ehdin itkeä tarpeekseni ennen kuin oli pakko lähteä töihin. Kuinka piipussa sitä ihminen voikaan olla, ja kuinka paljon silti tehdä ja suorittaa, mekaanisesti rutiinista toiseen, tehtävästä tehtävään ja rastilta toiselle. Suorittamista se kai olikin, mutta oliko se jotenkin erilaista suorittamista kuin tämä nykyinen. Enhän minä nytkään ilokseni siellä uimassa käy, enkä töissäni, mutta toisen tekeminen tukee toista, ja jossain takaraivossa tykyttää että on pakko jaksaa.

Sillä kyllä päivä sujuu kevyemmin sen uimisen jälkeen, kyllä se käynnistää jonkinlaisen rytmin ja temmon, joka kantaa jonnekin kello kahden korville, jolloin iltapäivän kahvitauon puheensorina turruttaa siihen arkipäiväisyyden kudelmaansa imien virkeyden ja jaksamisen hiljalleen mukaansa, ja jättää odottamaan kotiinpääsyä. Eikä kotona odota mikään, minä en jaksa sitten enää mitään. Minun rutiinini ja jaksamiseni rajoittuu tähän työpäivään, sen jälkeen on sohvan muotoinen musta aukko, johon laskeudun ja jossa värivalojen ja särisevien äänien kohina tainnuttaa lopulta levottomaan uneen.

Eli en minä joka päivä kapakassa hyppää, joskus olen pitkäänkin pois ja kuljen koti-työ-koti-työ-viikonloppu-koti-työ rataani niin kuin satelliitti omaa yksityistä kiertoansa planeettansa ympäri. En poikkea radalta enkä horjahda, en suo katsettakaan houkutuksille enkä peloilleni, minä täsmäkuljen ja suoritan.

Kunnes sitten tulee se päivä, jolloin kesken kaiken bussimatkan värit näyttävät yhtäkkiä kirkkaammilta ja ilma tuntuu kirpeämmältä, pää nousee ammeen pohjalta veden pinnan päälle, ja kaikujen ja äänien kenttä onkin tuhansia asteita syvempi ja vivahteikkaampi kun mitä muistinkaan, ja jokainen ohi vilahtava ihminen (katu, auto, kauppa, kahvila) on valtava mahdollisuus johonkin, ihan kuin lupaus jostakin. Sellaisena päivänä rutiini menee rikki, bussista noustuani en suuntaakaan kotiin tai töihin, en mene kauppaan enkä kioskille, uimahallin seinät kumisevat tyhjyyttään ilman minua eikä herätyskelloa viritä kukaan soittamaan aamuksi. Minä astun suoraan siihen kaiken pinnan alla sykkivään virtaan joka huutaa ja vie mukaansa, jalat vievät sinne itsestään enkä minä vastustele, sillä miten niin kiihkeän kiinnostavassa maailmassa aikaansa voisi käyttää hetkeäkään niihin arkisiin ja rutiininomaisiin asioihin joiden taustalla pakko tykyttää punaisena suonena aivokoppaa vasten.

Tällä hetkellä olen jossakin välimaastossa. En vielä pinnan alla, mutta en päälläkään. Tuntuu, että jossain lantion seudulla on kypsymässä päätös ja muutos, ja minä seuraan sitä vielä arkana, sillä itseeni olen pettynyt elämässäni eniten.

Ahdistusta

No näin nyt sitten sen Pörröisen. Kai se jokseenkin niukasti moikkas, ei se sanaakaan vaihtanu mun kanssa (istu toki eri pöydässäkin), ja lisäksi se oli liikenteessä sen tyttöystävänsä kanssa. Ahistaa. Ahisti aika paljon, että noh ääh onkohan se sille kertonut. Sitten alko ahistaa, ja se tässä ahistaa vieläkin, että voi vittu näinkö tämä homma nyt sitten menee, että se ei enää ikinä vaan puhu eikä ota kontaktia muhun, että jos sitä jossain näkee niin se menee ohi tai ei ainakaan halua olla samoissa paikoissa missä minä, eikä jutusta vaan mun kanssa ollenkaan.

Miks tällasissa hommissa miehet on aina niin helvetin hankalia ja vaikeita? Miks se on aina naisten syy, jos jotain enemmän tai vähemmän vahinkoja/epämääräsyyksiä/panemisia tapahtuu? Miks se tuntuu siltä, niin kun se olis vaan mun syy, ja niin kun se syyttäs mua? Mä ymmärrän morkkiksen ihan tosi hyvin, kyllä mä tajuun että hamoja sattuu ja että niiden kanssa pitää sitten aikansa saada haavojaan nuolla, mutta pitääkö siitä sen toisen osapuolen niskaan vyöryttää syyllisyyden taakka, jättää se toinen yksin koko asian kanssa, pestä kädet ja elämä siitä pois? Vai onko se tosiaan niin, että mä vaan kuvittelen koko syyllistämisen ihan itse, perustan sen tasan siihen, ettei se puhunu mulle mitään. Entäs jos sillä onkin niin syyllinen olo, ettei se voi.

Mutta kun se tuntuu niin ääripahalta, se tuntuu halveksunnalta mua kohtaan!

Musta tuntuu, että mä oon ollu ihan vastaanalaisissa tilanteissa jo aiemminkin niin, että ite oon ollu lähinnä fiiliksellä että jasso tai voi vitun vittu, mutta suhtautuminen sinänsä seksuaaliaktien kohteena olleeseen ihmiseen ei oo muuttunut. Miten se vois muuttua? En oo juurikaan pannu sellasia tyyppejä, joista en olis jokseenkin tykänny tai jotka ei ainakin sillä hetkellä olis tuntunu ihan miellyttäviltä sälleiltä, miten se seksi siinä välissä sitten vois muuttaa tätä fiilistä? Kundeilla se taas tuntuu nimenomaan muuttavan. Että sitten pitää jotenkin kiemurrella tai vältellä tai jotakin muuta vastaavaa vammailua harrastaa, jos joko ensin on vongattu ja saatu, tai puolivahingossa samaan sänkyyn seikkailtu. Ajattelee vaikka sitä Beetä, eipä oo paljon siitäkään kuulunu kesän jälkeen, ja niin perkeleen paljon kun sekin jakso sillon olla yhteyksissä. Ja senkin kanssa me nyt sentään ollaan kamoon nussittu tai ainakin minä oon sitä imeny vaikka ja kuin usein. Että mitä helvettiä nyt sit taas äijät?

Vai tulkitseeko ne sen mun jasso-fiiliksen niin, että nyt mä oon haluumassa suunnilleen naimisiin, tai oon jotenkin tositosi ihastunu rakastunu lääpällään vonkaamassa lisää aina vaan, ja että sen takia pitää sitten samoin tein ottaa etäisyyttä etten mä vaan sitten kuvittele jotakin romanttista kuutamosiltaa meidän välille.

No en oo kuvittelemassa, en oo mikää pikkulikka enää (en tiä oonko koskaan ollukaan tuossa mielessä), enkä mä ala mikskään riippakiveks kenenkään lahkeessa. Se, mitä mä haluaisin on, että kaveruus voi jatkua aivan normaalina. Tiättekö, se sellanen missä ihmiselle jutellaan ja sen kanssa on kiva olla ja olo ei ole tukala joka saatanan sekunti. Mikä perkele siinä on aina niin liikaa vaadittu, että joku pirun välttelyleikki pitää synnyttää.

Vai kuuluuko seksin synnyttää muuri ihmisten välille? Onko se niin, että se vaan ei voi olla harmitonta hupia ilman joko a)rakkautta b)katumusta.

Enkä mä edes oikeasti tiä onko tässä tällä kertaa olemassa mitään draamaa. Ehkä se Pörröinen ei halunnu sen kummemmin ottaa kontaktia, koska se tyttöystävä oli siinä. Ehkä sitä hävettää. Ehkä se miettii samanlaisia asioita kun minä?

No eikä mieti. Kun saiskin tietää mitä toisten päässä liikkuu.

Lisäks kävin niillä treffeillä sen Porkkanan kanssa. Ne meni hyvin, pystyi jutustamaan niitä näitä ja pohtimaan asioita, ei ollu vaivaantunutta eikä kiusallista olla sen kanssa. Mut minkäänlaista osviitaa en kyllä saanu siitä, että värähtääkö sillä mun suuntaan vai ei, ja että mitenkä tuota oma laita on myöskään. Tavallaan kiinnostaisi kyllä, tavallaan tuntuu että tässä eteneminen vaatis mun puolelta kauheesti eforttia, että mun pitäs jaksaa taas olla se pikku marakatti hauskuuttamassa ja pyytämässä sitä jonnekin. Pyytäispä se mieluumin mut johonkin.

Voi huokaus. Ahistaa niin, että tuntuu siltä niin kun vatsan peitteiden alla liikkuis joku hännäkäs ja kyhmynen asia, joka pyrkii ylös ylös ylös henkitorveen - vai olisiko ruokatorveen, torvi - ja että pakokauhu on vaan pienen pienen verhon takana vaaniskelemassa ja odottamassa hetkeä, jollon mä en pysty enää pitään sitä siellä verhon takana vaan se hyökkään mun päälle ja ylitse.

Mun tekee mieli juosta pakoon.

Kuumottaa

Vaikkei vielä kaduta niin vähän jo kuumotaa toi edellinen kohtaaminen Pörröpäisen kanssa. Ohi mennen näin sellasen KingKongin, joka oli tulossa sen luota ja kommentoi vaan että Pörrön tyttöystävä oli pirun vihasella tuulella kun samoin tein käski sen painua helvettiin. Että joku riita niillä meneillään ja näin.

No eihän se luultavasti minuun liity. Vaikea ymmärtää a) että miks Pörröpää ikään kun "tunnustais" yhtään mitään b) miks se kertois ylipäätään tyttökaverilleen jostakin satunnaisesta hässimisestä tai c) miten tässä nyt olis jollain muulla tavalla voitu jäädä kiinni. No jo kuulostaa tosi roistolta puhua jostakin kiinni jäämisestä tai tunnustamisesta, voi apua. Kuumottaa, että jos se nyt syystä tai toisesta on avautunu tyttökaverilleen tuosta kohtaamisesta, niin onko se avautunut siitä kokonaan vai osittain (lue: onko mun nimi mainittu), ja että miten se sitten vaikuttaa niiden suhteeseen. Kyllä olis hyvin erikoinen olo olla jonkun toisen pariskunnan riidan lähde. Erikoista on myös se, että tavallaan ei kovinkaan paljoa huoleta omasta puolesta, että jos koko asia tulee julki ja ilmi, enemmän tuntuis hiukkasen verran jännittävältä nähdä, miten siihen ihmiset regois. Mä ikään kun maalaan itelleni jo repliikkejä ilmaan, joilla kuittaan tuon homman, vaikka se todellisuushan iskis sitten kuitenkin aika lujaa päin naamaa märällä rätillänsä. Tilanne ei olisi oikeasti kiva eikä toivottava.

Emmä usko kuitenkaan todella, että kyseinen riita liitty muhun millään muotoa mitenkään. Enemmän ehkä uteloittaa, että millaset fiiliksen Pörröisellä ystävälläni kaikin puolin on, eli että meneekö sillä tovi mua vältellessä, vai onko tilanne kuitattu kintaan heilauksella.

Jotta en ois jääny liikaa tuota vatvomaan, niin törmäsin siihen poikaan, jolla on porkkananpunainen tukka taas sattumalta, ja nappasin sen mukaani jatkoille hatsia polttamaan. Heila väitti, että se Porkkanainen yritteli mua yöllä, että sen mielestä se yritti pokata mua. Heila ei ikinä huomaa tollasia, se on niin sokee kun ihminen voi olla tuommosiin isku-pokaus-lämmittely -kuvioihin, eli vähän kuumottaa sekin, että olisko se tosiaankin sitten se ihanan ihana Porkkanainen voinu yrittääkin jotakin.

Tästä innostuneena sovin puolihuolimattomasti treffit sen kanssa tulevalle viikolle.

Onkohan kaikki hommat menossa hippasen verran sotkuun taas?

Minä ja muut

Oon sikäli tärkee kulttuuripersoona, että saan aika paljon kutsuja erilaisiin tämän kaupungin ja monen muun tahon järjestämiin kinkereihin. Yhdet tällaset kinkerit oli vähän aikaa sitten, kumosin alkumaljoja sellasta tahtia, että olin täysin päissäni jo joskus ilta seittemältä. Pari alkujännitykseen juotua viskiä autto kyllä asiaa, kiitos Naapurin, jota treffasin ennen bileisiin lähtemistä. Tai bileet ja bileet, pukukansa siellä karkeloi viinilasit tassuissa, minä könysin pitkin tarjoilupöytiä viinit nassussa. Hihhiih.

Jatkettiin työkavereitten kanssa fiinin kalliiseen Aikuisten Kapakkaan ottamaan parit, yhdellä niistä oli tosi ihana ulkomaalainen hanikultsi mukana, se teki meille taikatemppuja ja viihdytti muutenkin. Salaa vähän kuolasin sen perään, toisen onni on ihanampi tietenkin, kun sen toisetkin huomaa. No lähin siitä sitten kuitenkin jo tosi ajoissa, ennen puoltayötä tallaamaan kotia kohti, mutta aattelin huviksi ja haitaksi katsastaa miltä meno näyttää kantakapakissa valomerkin jälkeen.

Se näytti Pörröpäältä.

Valomerkkihän ei aina tarkoita suinkaan sitä, etteikö alkoholia voisi vielä saada, ja pörröinen pupuseni se tykkää juottaa minulle milloin mitäkin, joten shotin nappasin nassuun ja kyseisen kollin kainalooni, se kun pyysi mukaansa kotiansa käymään. Siellä juotiin vodkaa ja kaljaa, poltettiin tupakkia ja kuunneltiin jotakin mitä nyt lienee musiikkia, ja seuraavan kerran kun havahduin, niin tämä kaveri oli lähestulkoon rystysiään myöten mun sisällä. Voi huhhuh.

No olihan se aika ihanaa ja hauskaa, Pörris on kuitenkin sellainen spesiaali-ihastus, jonka näkeminen (saati tällanen kokeminen) ilahduttaa yleensä aina. Heräsin aamulla vaatteitta sen vierestä, se nukku pienellä kerällä viltin sisällä niin söpösti, että sydäntä särki  kattoo sen unista liikehdintää ja miettiä, että tästä mä lähden ihan justiinsa pois, mä en voi jäädä vaikka haluaisinkin, ja voi että mä niin halusin jäädä. Mä olisin tahtonu, että me oltais voitu herätä siitä kippurasta yhdessä, käärii savukkeet ja kattoo kattojen ylle nousevaa aurinkoa (voi että se paistaa kirkkaasti pitkästä aikaa, tää jatkuva sateisuus tekee siitä niin harvinaista herkkua, että mä en osaa oikeen keskittyy ees muuhun kun pölypilvien tanssiin näppäimistöllä), ja ehkä hakee jokunen olut lievittämään joko liian raskasta krapulaa tai muuten kolhiintunutta henkistä puolta.

Ei tosin Kattimatista enää, Pörröpäähän ei enää asu sen vieressä.

Niin kun oon sanunu useemman kerran jo aikasemminkin, niin aamut sen pojan kanssa, tai kai se pitää myöntää että miehestähän tässä on kyse, ei se nyt ihan toista kymmentään tai edes kolmattaan käy, kyllä se menee jo neljännen puolelle, ja sinnehän mäkin oon siirymässä ihan vaan muutaman vuoden päästä voi apua, ikäkriisi on ihan toden todella iskemässä päälle, tai iskenytkin jo, siitäkin puhuttiin yöllä yhdessä - Pörröisen poikakin kun on jo kymmenen vuotta vanha. Minne se kaikki aika katosi, sehän oli ihan justiinsa vasta parivuotias. Mutta se mitä olin sanomassa ennen harhautumista jälkipolven poluille oli se, että ne aamut mitkä oon sen miehen kanssa viettäny, on ollu monella tapaa parhaita mun elämässäni, se kaihoisuuden ja rikkinäisyyden tunnelma on aivan vertaansa vailla olevan kipeen kaunista, niin herkkää, että kun mä sitten laitoin tossuja jalkaan ja suljin oven perässäni ajaen hissillä vilisevän kadun ja kaupungin sykkeeseen (helvetti kun ihmiset on aikaseen liikkeellä), niin mä en olis mitään halunnu niin paljon kun palata sen viereen takasin kippuralle viltin alle pakenemaan sitä kaikkea pois.

Ja kyllä mä tiedän senkin, että tämä oli taas yksittäisen ainutlaatuinen kohtaaminen, emmä voi soittaa tän työpäivän jälkeen sille että moi murunen, voinko palata sun viereen. Ei se vaan toimi niin, eikä sen kai pidäkään, poislähteminen oli valinta vaikkakin pakon sanelema sellainen. Mä luultavasti nään sen seuraavan kerran viikon, parin, kuukauden päästä, sillon se moikkaa ja ehkä vinkkaa silmää, ehkä istuu toiseen pöytään tyttöystävänsä kanssa tai pyrkii välttämään kontaktia kokonansa, tai on niin kun ennenkin eli ei sen kummemmin, kuten en minäkään. Eihän me mitään eilisen tuttuja olla.

Lisäksi mä haisen niin paljon tupakalta, että haistan sen itekin, ja mua hävettää olla täällä näiden ihmisten keskellä kun vainottaa mitä ne huomaa tästä olotilasta, tai näkyyköhän se kaikille jo päällekin päin mitä mä oon tehny, missä mä oon ollu ja kenen kanssa, miten mä oon taas ryypänny aamuyöhön välittämättä seuraavan päivän velvotteista tuon taivaallista kun kerran päätetyötä teen. Pitäisköhän mun mennä kauppaan ostaan uus paita. Mähän sen voisin tehdä, mähän saan kuukausipalkkaa niin kun muutkin aikuiset, ihan oikeeta palkkaa jolla voi noin vaan ostaa poksista keikkaa matkan tai paidan tai vaikka kengät jos siltä tuntuu, eikä tili itke hoosiannaa seuraavaa puolta vuotta ollenkaan. Missä vaiheessa mä lipsahdin tällaseen elämään, ja unohdin muuttaa muunkin elämän tätä vastaavaksi? Miten parhaat asiat elämässä sotii niin rajusti yhteen muiden normien ja vaatimusten kanssa, ja miten aina sitä joutuu poistumaan niistä tilanteista, jossa todellisuudessa oikeasti haluaisi olla vaan sen takia, että joku velvote velvottaa toisaalle.

Koska mä niin haluaisin takasin sen viereen sinne peitteiden sisään, mä haluaisin istuu sen vieressä surullisena ja hiljasena aamuna, ja katsoo kattojen ylitse kaupungin vilinään.

Dilemma

Mitä tehdä,

kun tietää, että voisi olla toisen kanssa koko loppu elämänsä. Samalla tietää, ettei sitä halua.

Mistä tietää, onko olemassa edes sellaista tunnetta, joka kestää ja pysyy varmasti koko elämän. Vai rakennetaanko se sitoumus ja päätös uudelleen joka päivä, pitäydytään siinä, mitä on valittu.

Mistä tietää, milloin on aika ottaa se, mitä on olemassa ja tarjolla? Milloin pitää tyytyä ja rakentaa itse itselleen parempaa? Että onko se ruoho vihreempää siellä aidan toisellakaan puolella, vai onko samassa tilanteessa aina vain uudestaan ja uudestaan kunnes on niin vanha, ettei ole enää voimia eikä mahdollisuuksia valita itse, vaan joutuu pakostakin sopeutumaan tilanteeseen.

Mun tekee mieli huutaa kun mä en tiiä mitä tehdä!



Heilan ja minun läheisin pariskunta saa lapsen. Aiheuttaa kriisiä minussa.

Sä veit mun sydämen

Lipsahti dokaamiseksi taas, piti kävästä vaan yhdellä (tainno kahdella tai vaikka viidellä, mutta ehtii kotiin viimesellä dösällä), mutta kun mutta ääääh, ensin siinä oli Jänö joka tuli viereen istuun ja oli niin syötävän söpönen tietenkin ja jutteli ja hakeutu aina viereen (hipelsin sen sormia ihan vähäsen tupakilla). Ja sitten tietenkin tuli Pörröpää, ja voi että kun sekin on lutunen, sillä on aina sellasia nostalgia-projekteja meneillään, tai joitakin muita Miesten Asioita, joista se pitää sellasta kulissia yllä. Piti sen perässä lähteä sitten naapurijuottolaan, jossa ikävä kyllä oli minun baarikatuni suurin vatipää, Herra Vajaa mölisemässä niin paskoja juttuja, että Jänö vaihto kapakka toiseen yksikseen. Teki mieli kipitellä perään, mutta se nyt olis säälittävää ja herkästi kiusallistakin, joten jäin Pörröisen ja Heilan sekä M:n ja PJ:n seuraan kuunteleen Vajaan tajunnanvirtaa. Kunnes paikalle tassutteli aivan ihastuttavan mukavan kaunis porkkanapäinen poika, jonka viimeks oon nähny kunnolla ehkä pari vuotta sitten. Sillon kyllä ihastuin siihen aika lujaa, se on jotenkin niin virkistävän kiinnostava, sellainen, jonka juttuja tekeekin mieli kuunnella ja jonka kanssa haluaisi jutella, jonka suuta ei toivo vaan voivansa tukkia. Jonkun humalaisen käppänän kanssa se oli liikkeellä, ja kun se kysy, että mihis seuraavaks niin mitenkä sitä olis voinu vastustaa? Pakkohan se oli sitten lähteä siihen kuuluisaan paikkaan, jossa lattia on tahmea ja palvelu hidasta ja ämyreistä raikaa vaan paska musiikki.

M roudas mukanaan myös niin kutsuttua psykomuijaa, joka (tietenkin) on PJ:n vanha pano, sellanen, joka sen oman käsityksen mukaan vaihdettiin nykyiseen tyttöystävään. Kukapa tässä kaupungissa ei olisi PJ:n vanha pano, se on vaihtanu parittelukumppania useemmin kun monet meistä sukkia. Tai oisinko se vaan minä, joka kiskoo jalkaansa ne sukat, jotka ekana lattialta löytyy sen kummemmin huomiota kiinnittämättä siihen, onko ne jo jaloissa pyöriny jokusen tunnin liikaa. No kuitenkin, tämä psykohan se tietysti iski kiinni kun sika limppuun, eikä PJ selvästikään asiaa pannu pahakseen (hehheh sanavalinta), vaikkakin se lopunajan diskossa kyllä selitteli, kuinka puhelin on ollu latauksessa ja näin ollen se ei vaan katsos voinu vastata ja että juujuu mielihän tekee ja pitäisi ja oot niin ihana ja pantava ja sellainen tiedäthän erityinen. Hymyilin ja nikkasin silmää, kyllähän minä tiedän. Mutta sorruin sitten kuitenkin laittamaan sille viestin vielä kotimatkalla neljän jälkeen, voi minua miksi tein sen, siinä vaiheessa koko kolli oli satavarmana matkalla psykoilijan petiin ryttäämään vaihteen vuoksi sen lakanoita ja kiinteetä persettä.

Mä oon aina ihan typerän mustasukkanen siitä PJ:stä, sellanen pirunsarvinen pikkunen otus herää mun sisällä kun katon sitä jonkun toisen satunnaisen panon kanssa tai muutoin pokaamassa naisia, ihanaisia. Tyttöystävä on erikseen, tyttöystävätkin, sen kun on niiden kanssa, järjettömästi kaihertaa enemmän ne pokaukset ja saaliit ja muut yönkulkijat, jotka nappaa sen (tai se ne), ja joita se vikittelee mun silmieni edessä vaan hetki sen jälkeen kun oivoi, oot niin ihana, oot oot, sellainen erityinen, tiedäthän, on justiinsa höngitty mun korvaan. Aina se herättää mussa halun itekin sitten kammeta joku omaan petiini vähän niinkun kostoksi vai, tai ehkei kostoksi, enemmän huviksi ja hyödyksi (haitaksi), ehkä vähän vain testimielessä että osaisinko voisinko. Niinpä juttelin sen suloisen Porkkanan kanssa, se on niin kovin syötävän söpönen sekin, vaikkakin aivan tarpeettoman paljon jutustikin psykoilijan kanssa mun makuuni.

Kun valomerkin jälkeen palattiin aamuyön kylmään todellisuuteen, mä nappasin Heilan matkaan ja taapersin kotia tönimään sitä pedin pohjalle ennen sekavan humalan ulinoita. Muut jäi kai miettimään jatkomahdollisuutta tai tekemään sitä illan kohokohtaa, sitä todellista isojakoa, jossa mun veikkauksen mukaan näppejään jäi nuolemaan saletisti M ja Haddock, luultavasti suloinen Porkkana ei siksi, etteikö se joukon ainoan naisen (sen Psykon) olisi saanutkin, vaan siksi, että psykoilija salettiin valitsi jälleen kerran PJ:n ja sen hillittömän kyrvän täyttämään itteensä ja kämppäänsä.

(Kauheeta jos valinta osuikin Porkkanaan, mä en kestä jos se lunttu sai sen matkaansa, ajatuksenakin se kiehuttaa ja kiemurtaa sisuskaluja.)

Nyt mun tekis mieli pyytää sitä porkkananpunaista jonnekin mun kanssa, mietin sitä koko kotimatkan käsikädessä Heilan kanssa, ja se tuntu tosi hyvältä ajatukselta sillon. Ei se enää tunnu ollenkaan niin hyvältä, sillä vaikka mieli tekisikin niin todellisuus iskee vastaan taas märällä hansikkaallaan päin kasvoja. Mitä mä sille sanoisin? Niin moi mä asun tuon yhden kanssa ja panen tuota toista ja satunnaisesti muuten vaan imen yhden jätkän kyrpää sen, minkä nyt baareissa ravaamiseltani kerkiin ja joudan ja niin, haaveilen tuosta yhdessä pupusesta iltasin, ja mieluusti haaveilisin sustakin. Mitä konkreettisemmin sen parempi.

Voi olla siihen loikkaaminen hankalaa moneltakin kantilta.

Oharit

- Hei millon voitas panna?

Sanojana PJ, tilanteena sen tyttöystävän synttäreiden jatkot tutun kapakin tupakkikopissa. Näin romanttista voi elämä olla, mutta koska vaikka romanttinen olenkin, niin olen enemmän inhorealismin ja räkäisen romantiikan ystävä, joten groteskina tilannevalintana ja paikkana kysymyksen hellyyttävyys sai sanomaan, että no millos sulle kävis.

Pitäis aina muistaa, että kundit puhuu päissänsä mitä sattuu ja samoin tekee, ei ne seuraavana aamuna enää a) muista b) halua muistaa c) tarkoita tai seiso sanojensa takana. Kyllähän mä sen tiesinkin, siksikin leikkiin oli helppo lähtee mukaan, mutta pakko on myöntää että loppuun asti olisin mennyt jos tilaisuus olisi tullut. Tarkoitus kun oli nähdä ihan vaan nussimisen merkeissä seuraavana tai sitä seuraavana iltapäivänä, sellaisena sopivana hetkenä kun mainittu tyttöystävä olisi poissa kotoa. Arvatahan saattaa, että ei siis nähty kuitenkaan, eipä kuulunut herrasta mitään vaikka ilkikurisen viestin tai pari laitoin kyllä kyselläkseni jänistämisestä seuraavana iltana karaokekuppilasta. Enempää en perään kysellyt enkä kysele, niin kun oon jo aiemminkin tuonut esiin, niin en usko vonkaamiseen ja selittelyyn ja selitysten aneluihin. Mä oon sortunu niihin oman osani aivan saletisti, ja mitään iloa ei ole koskaan mokomasta toiminnasta ollu. Ja jos kasvotusten voi vähän vaatia tai kyselläkin, niin puhelimitse ei koskaan. Typeräksi saa ittensä tuntea vähemmästäkin.

Tilannehan on siis se, että PJ on kuitenkin vongannut mua petiinsä keväästä asti. Jos oikein muistan, se saatoin toki olla minä, joka jostakin innostuneena suutelin sitä sen alaovella pakkasessa, ja jos en aivan väärin muista, niin se kyllä vastasi suudelmaan. Tästä tämä kissanhännän veto saattoi alkaa, viimeisestä lähikontaktista meidän välillä kun on jo kuitenkin reilusti yli vuosi, se oli juuri ennen kun se tapas tyttöystävänsä, ja pari viikkoa ennen kun minä muutin Heilan kanssa saman katon alle. Ja nyt aina sillon tällön, jos se sille päälle sattuu, se alkaa kuljettaa keskustelua sille tielle jonka päässä minä olisin alasti sen alla (tai miksen päällä tai vaikka edessä, kaikki kävis). Miten tämäkin homma menee aina toisen ehdoilla, musta tuntuu että mä oon aina niin ollu sellanen odottaja ja kerjääjä ja mukautuja, että mä tuun mä meen mä oon sillon kun muille sopii, ja mä kiltisti odotan omaa vuoroani. Jo kerran aiemmin tuumasin, että no ok sitten, mikä jottei antaa mennä, ja nyt jo toisen kerran se kuitenkin teki oharit. (Pitäisihän se tietää, sellaisia miehet on, aina paljon puhetta ja silti niin vähän tekoja.) Hienoinen pettymys purkautuu nyt sitten seksiä tirskuvina unina, mä nään toistuvaa menkaanista unta pelkistä akteista sen kanssa, penetraatioista ja suihinotoista, edestä ja takaa ja vaikka poikittain, pelkkä ajatus sen kyrvästä saa mut vieläkin värisemään ja pöksyt kastumaan silmänräpäyksessä. Ollaanhan kumminkin jo vuosia tunnettu ja toistemme petejä kynnetty, jollei ole ollut ketään muuta tai noh, jos nyt on sattunut huvittamaan ja aika on ollut osuva.

PJ siis on tarttunu joskus mukaan jostakin kapakista (kuinkas muutenkaan, ja varmaan vielä siitä samasta mistä moni muukin pedinlämmittäjä), ja on myös jääny lähimaastoihin olemaan. Sen kanssa meillä on ajotus menny aina kovaa päin helvettiä - sillon kun minä haluaisin sen, on sillä kiikarissa joku toinen, ja sillon kun se haluaisi mut, on mulla joku muu tai muuten vaan oon siihen tympiintyny. Oonkin tullu siihen tulokseen, että sen tyypin kanssa ei noin muutenkaan ole mitään syytä leikkiä minkäänsortin pariskuntaa, vaan kannattaa pitää siitä hyvät puolet ja olla ottamatta niitä ärsyttäviä puolia, joiden kanssa väkisinkin joutuu sitä suuremmissa määrissä tekemisiin, mitä enemmän toista näkee. Siitä ajan osuvuudesta varmaan nytkin on kyse. Ei niinkään siinä mielessä, että kumpikaan kokisi suurta moraalista tuskaa kumppaninsa (tai toisen kumppanin) puolesta, vaan siinä, että mä luulen ja muistelen PJ:n kaipaavan kuitenkin jotakin hiukan tunnelmallisempaa ja romanttisempaa [sic], sekä ehkä viettelemisen makua tai ainakin spontaaniuden tuntua kyetäkseen tähän, se ei taida pystyä todella näkemään mua ennalta sovitusti vaan pannakseen mua, vaikka haluaakin siitä puhua ja sitä suunnitella. Ehkä se menis liian pitkälle, ehkä se haluaa suojaavan sattuman armeliaan kaavun tekojensa päälle.

Tai vaikee sanoo, mistä minä tiiän, kunha oon tietty ohareista katkera ja kitkerä.

Hiljaista lakeutta

Gradumasennus yrittää taas ottaa mua valtaansa. Eikö siitäkää paskasta pääse sitten niin ikinä eroon? Lakkaako kirveltämästä, loppuuko kateus, väheneekö itseinho ja ikävät sanat kallon sisällä? Suututtaa niin pirusti, että alkaa aina ahdistaa jos lukee/kuulee/näkee muiden graduhommia, jos niillä menee hyvin ja arvosana on hyvä ja gradu saa kiitosta ja kaikki on niin ihanaa ja kukkasia ja pirtelömukeja, kun se oma epäonnistuminen piirtyy silloin niin vahvasti sitä onnekasta menestymistä vasten. Miten joka helvetin ihminen jonka tunnen tekee hyvän, erittäin hyvän tai jopa loistavan työn, eihän se voi olla hitto edes mahdollista tilastollisestikaan, miten hiton hitossa niin voi olla. Että harmittaako se vielä vittu kymmenen vuoden päästäkin, jos joku väsää sen opinnäytetyönsä? Että mä sillonkin kiristelen hampaitani ja toivon EPÄONNISTUMISTA sille toiselle, että mä tosiaan toivon, että se toinenkin saisi huonon arvosanan, että sen työ olisi keskinkertainen ja ihan kiva vaan. Tosi karseeta.

Mun kuolemansyntini onkin kateus. Ilkeä ja kurttuinen.

Heilan kanssa juteltiin tästä meidän tilanteesta viime viikolla. Kummallakin on epämääräsen paha olo, muttei kumpikaan (tietenkään, sehän nyt olisi herran ihme jos se sais jotain tehtyä, kerran en minäkään jaksa viiti uskalla mitä lie) oikeen tiedä mitä tekisi. Että erotaanko vai ei. Mistä senkin sitten tietää, kai se on vaan erottava jos ei oikeen keksi syytä olla yhdessäkään. Vaikkei ole syytä erotakaan, kai sen kummemmin, mitä nyt haikailu vihreämmille laitumille, mutta sitä nyt tulee aina ja kaikille ja kaikkien kanssa. Ei kukaan voi päätään vaan yhdellä ihmisellä täyttää, ja mikä ehkä tärkeintä, ei missään nimessä pitäisi eikä olisi syytä niin tehdäkään. Ei maailmaa saa sulkea itsensä ulkopuolelle.

Joten mikään ei etene, ei millään saralla. Tällastako tämä elämä sitten vaan on? Ensin töihin, sitten työjuttuja, ihmisten kohtaamista, työmatkoja, lounaita ja taas lounaita, kahvihuoneessa lehden lukua, sitten kotiin ja sohvalle tai petiin päiväunille, kissoille ruokaa ja taas ruokaa, televisiosta värivalojen loistetta huutoa ja käsittämättömiä kasvoja. Vaihtoehdot: kapakkaan, nukkumaan, jonnekin olemaan, kirjaa lukemaan. Haaveilua haaveista, siitä että olisi haaveita, siitä että tämä tyhjyys täytyisi edes joskus edes jollakin, että edes joskus haluaisi jotakin ja mielellään muutoin kuin menettämisen tuskan kourissa.

Taidan lotota lauantaina.

Virtaa

Ja nyt sit fiilis onkin taas ihan toinen ku viimeks. On itse asiassa jotenki tosi hyvä meininki, tuntuu että olis energiaa ihan vaikka ja kuinka paljon ja jotenki kihelmöi ja innostaa koko kaupunki ja oma minä ja kaikki ne mahdollisuudet mitä tälläkin illalla voisi (voisi, tuskin, mutta voisi) olla tarjolla. Muutenki koko viikko on menny aika toimivissa tunnelmissa, oon kerranki nukkunu hyvin ja polskutella loiskutellu ahkeraan uimahallissa, oon pistäny duunihommia liikkeelle ja osallistunu mielenkiintosiin seminaareihin palavereihin tilaisuuksiin istuskeluihin, mä oon tönässy yhden kirjotusprojektin todella vauhtiinsa ja sitten vielä mut valittiin jokunen aika sitten yhteen isohkoon luottamustoimeen, joka - vaikka todellisuudessa todennäköisesti on puuduttavaa sillon tällöin kokoustamista asioista joista en joko tiedä tai välitä tai jaksa juuri sillä hetkellä innostua - vaikuttaa mielenkiintoselta ja nostaa mun häntää pystyyn että kattokaa hähää mitä mulla on ceeveessä, mä oon mukana tässä, in your face maailma. Tai joku.

Sitten mä tuossa kävin taas Jänön kanssa kapakissa, mukana oli kyllä Heilakin (se oksensi kotimatkalla muutaman metrin välein aina, nauratti tosi paljon koska kadulle oksentamisessa on jotenkin rososen räikeetä välinpitämättömyyttä ja alennustilaa) ja sitten Pörröpääkin pitkästä aikaa. Me tissuteltiin Pörröpäisen söpöläisen povarista kossua ja juotii kallista kaljaa astetta hienommassa joskin oikeesti tosi kivassa ja mukavasti renttuihin (ei pukuäijiin tai muihin loisiin) kallellaan olevassa paikassa. Kirjailija soitteli jotaki vihapuheluita Heilalle, mitä mä sanoin, sillä on taas joku kusipäisyys nousemassa pintaan. Se on eelleen kai Jänön kanssa riidoissa, ota niistä ny selvää ku kumpikin on jotenkin ihmeen änkyrä, niin sitä se sitten kai kipuili että kun ei voi tulla seuraan ja se nyt sitten sen pienessä mielessä oli Heilan syytä. Voi jeesus mikä urpo, kai sitä vissii nyt hävettää ku ei oo mitää kuulunu hetkeen.

Eipä siinä sitten sen ihmeempää, meni pilkkuun asti ja seuraavana päivänä oli töitä. Kummasti siitäkin selvisi ja vielä pitkän päivän ja raatamisen kautta. Onneksi tällä koulutuksella raataminen on enemmän henkistä kuin fyysistä.

Tää pulppuileva ilo on nyt ihan pakko pistää jonneki tai jakaa jonkun kanssa, Vee jutusti mun kanssa tuossa justiinsa ja pyysi kuppilaan, varmaankin kanta sellaiseen, se kun on lähössä myöhemmin tapaamaan sitä naistaan taas - sitä, jonka kanssa se kuulema vähän leikkii seurusteluu pitkästä aikaa ja yrittää himmata sen naisen pesänrakennusviettiä vastaamalla kaikkeen joojoo, joojoo. Tavallaan varmaan aika vittumaista, tavallaan ihan hauskaakin tietenkin, harmillista toki jos se nainen ottaa kovasti pataansa siinä kuviossa. Vaikken oo kovin suoraselkänen tai muutenkaan rehti ja reilu, niin emmä mitenkää pahaa toivo kellekään, en ylimäärästä kipua tai kärsimystä, en kurjaa mieltä enkä henkistä kipua. Ja joskus sitä on ite sitten taas rankasti saamapuolella selkäänsä ottamassa kuitenkin, niin siinä tuppaa yleensä käymään ja kaikki pysyy sikäli tasapainossa.

Mutta Vee ja kapakka kuulostaa tosi kivalta yhdistelmältä ehkä, hyvällä tai pahalla säkällä myös Jänö jurottaa siellä, missä muuallakaan se nyt sitten olis. Mut mä oon sitten ihan kiltisti ja hissunkissun, luen vähäsen runoja ja oon niin hiton ihana ja soma ja kaikin tavoin huikein nainen maailmassa, ettei tää päivä vaan voi mitenkään latistaa mua.

Se tavallinen tarina

Ahistaa taas niin ettei tiiä miten päin olisi. Syykin on selvä, mitäs menin ryypiskelemään eilen. Ja niin hyvin kun tää viikko on kaikkineen muuten menny, selvänä ja skarppina, ja sitten tulee perjantai ja mä päätän pistää romuksi koko projektin. Vaikka sen tietää, että tää nyt on vaan taas tätä, tää on se alkoholimasennus ja tää menee iha satavarmana ohi, niin se ei lohduta mitenkään päin. Miks vitun vittu piti mennä juomaan sitä saatanan liotinta, oonhan mä se polun jo moneen kertaan eestaas tallannu ja kieli vyön alla juossu ku mikäkin hullu.

Ohimennen näin Jänön eilen, sydän pamppaili ja silmät haikaili, mutta ei se jääny mun ja M:n seuraan sitten kuitenkaan, meni jonnekin toisaalle. Vittu kun ärsytti, saatanan mulkku, miks se on tollanen ja niin estyny ja eristäytyny, miksei se jää mun seuraan ja tee jotain, miks se pyörii vaan omaa tuttuu ympyräänsä sekin. Heila tuli myöhemmin seuraavaan kapakkaan ja Kirjailijakin eksy kadun toiselta puolelta (missä se oli varmaan pummaamassa rahaa joltakin raukalta, eihä sillä itellään oo eikä kai mistään tuukaan) myöskin seuraan. Se oli taas ärsyttävän ylimielisellä tuulella - osaa kaiken, tietää kaiken, on kaikkein paras ja pystyy kaikkeen, vittu väitöskirjat ja professuurit lähestulkoon käden ulottuvilla in my ass - että ei jääny ikävä kun se tajus itekin jossain vaiheessa lähtee kotionsa laskemaan pois liiallista urpokänniään. Siltä alkaa taas unohtuun se, ettei ne muut ihmiset ookaan idioottei, se lipsuu taas siihen kusipääkäytökseensä. Juntti.

Tai ehkä mä vaan ärsyynnyn liian helposti, ehkä tää mun junnaaminen saa muiden käytöksen tuntuun väärältä ja typerältä, vaikka tosissaan kai se oma käytös olis se, mitä pitäs lähemmin tarkastella.

Mun pitäs mennä töihin kohta, mä en halua enkä jaksa eikä mua kiinnosta, mutta sovittu mikä sovittu. Otin rauhottavan, kai se siitä, ei se oo kun lyhyt keikka ja sit voi tulla takasin sotkuseen kämppään jumittaan ja murehtiin ja märehtiin tätä elämää. Kattoo vaikka jotakin ohjelmaa tai elokuvaa, syyä jotakin hyvää ja pitää pehmosiiliä sylissä. Harmi vaan että oksettaa ja kuvottaa kaikki, sotkut ruuat juomat leffat ikkunat jopa piru kissatkin välillä (vaikka kissat on ainoa aidosti pelkästään positiivinen asia mun elämässä, ehkä ainoo hyvä päätös ja nimenomaan päätös jonka oon tehny, eikä kissat sillonkaan kun ne ärsyttää ärsytä ikinä oikeasti) ja mä vaan haluisin että tää olo loppuu. Tai että mä loppuisin. En mä haluu kuolla, mutta kun en mä jaksais elääkään.

En tiä auttasko, jos alkas hokeen positiivisia mantroja itelleen. Että joka aamu vessassa toistais vaikka "mä oo hyvä, mä oon kaunis, musta tuntuu hyvältä" kun kattos itteensä peilistä, niin pikkuhiljaa siitä tulis automaatio jokaselle päivälle ja mä uskoisin siihen, se ei ois enää vaan mantraa. Masentaa ajatuskin jotenki niin paljon, että halusin juosta Alkoon ostaan viskiä ja tissuttaa sitä koko loppuelämäni. Joka sillä menolla varmaan olisikin aika lyhyt. Mut siinäpä se jippo onkin, mun aivot pitää epätoivosesti kiinni totutusta ja turvallisesta maailmastaan, mä oon ja tunnen ja teen just sitä mihin oon tottunu, ja sen muuttaminen ei oo helppoa eikä tapahdu itsekseen. Eihän mulla oo mitään syytä inhota itteeni, ei mulla oo mitään syytä roikkua depressiossa ja ahdistuksessa ja pitää kiinni jostain helvetin riivajaisista (vainolaisista, se on sana joka itsessään pelottaa mua tosi paljon), kun asiat vois olla toisinkin. Siks mä vihaan kanssahulluja ja muita masistelijoita, puolet koko hommasta kun on vaan itse aiheutettua kärsimystä, kun antaa luvan itelleen jäädä roikkumaan siihen tuttuun tilaan ja voimattomuuteen. Kiertää sitä omaa ympyräänsä päivästä toiseen, luuppaa ja buustaa niitä tunteitaan satakertasiksi.

Hiljalleen selän kireys ja pään kivistys alkaa tasaantuu mukavan välinpitämättömyyden ja pehmeyden alle, sen tuntee jo, ihan kun otsan rypyt olis pyyhitty pois jonnekin kauas ja silmäkulmien painumat sulanu osaksi limbistä järjestelmää . Kohta mä tästä nousen ja puen ja kampaan naaman ja lähden töihin, hymyilen ja juttelen ja toimin niin kuin ihan oikea ihminen (kohta minäkin olen oikea ihminen), enkä mielessäni toivota kaikkia helvettiin.Voi luoja kun mä rakastan päihteitä. Mun elämäni ainoa rakkaussuhde?

GT

Edellisen kirjotuksen jälkeen lähin lähes suorilta Alkoon ja ostin pullon giniä. GT, herkkujen herkku, teki niin kovasti mieli. Mun suu sanoo yhtä, pää miettii toista ja kroppa toimii omien lakiensa mukaan niin, että sitä vaan löytää ittensä jostakin tilanteesta yllättäen tietämättä miten siihen varsinaisesti joutu. Kun alotin opiskelut, asuin ihanassa kaupunginosassa puistojen keskellä, ja monesti kun lähdin fillarilla kohti yliopistoa polkemaan kirpeän särisevässä syysaamussa niin löysinkin itteni punaviinin kanssa kaupungin toisen laidan puistosta lammen vierestä. Sitä sitten lipittelin ja seurailin lintujen liikettä mennäkseni loppupäiväksi yläkertaravintolaan litkimään bisseä ja lukemaan tentteihin. Luinkin, kyllä minä jaksoin, kyllähän se on jo paperillakin. Se, että luin ja jaksoin ja suoritin, eikä se tuntunutkaan yhtään miltään.

Mä nään unia Jänöstä, sen korvista ja hiuksista ja hymystä, sen huvittuneesta hymystä, joka ei jätä sen kasvoja sillon, kun mä jaksan panostaa ja olla hauska. Sehän mä oon, porukan klovni ja hauskuuttaja, nokkela näppärä veitikka, joka huvittaa toisia nasevilla kommenteilla juuri oikeassa paikassa oikealla ajoituksella. Se on eräänlainen taito sekin, olla sanavalmis ja fiksu, moni on vaan vitun ääliö ja tylsä vailla mitään sosiaalista kompassia. Mä en halua olla tylsä, mä nään painajaisia siitä, että mä oon ei yhtään mikään, että mä oon tasanen ja tylsä ja arkinen ja mun elämässä ei oo mitään muuta kun pienet sievät pikkuasiat hoideltavana. Sitä pelkoonko mä sitten juoksen karkuun päihtyneisiin päiviin ja baaritiskeille notkumaan, ettei vaan tarvittis olla ainakaan yksin tai itsensä kanssa herranjumala sentään. Yksin mä oon hauska vaan sillon, ku katon itteeni inhoten ja haudon murheellisia ajatuksia kun kana pesässään. Hauskuutta koko rahalla, todella.

Mun tekee sitä Jänöä mieli niin että kivistää. Välillä se unohtuu, sit se tulee taas takas ja täyttää mun pään niin, että tuntuu kun se olis joku pakkomielle joka yrittää syyä mun aivot tieltään vallatakseen kaiken tilan itelleen. Mut sitten kun se on poissa, mun mielessä vilisee miehiä kun kissoja, mielikuvia ja tunnelmia ja odotuksia, niin tahmeen miellyttävää että mä voisin upota vaan kokonaan ajatuksiini tai mikä vielä parempaa, mä haluisin liikkeelle kokeilemaan, kokemaan. Musta tuntuu, että mä suorastaan hitto tihkun seksiä kun mä ajattelen sitä niin paljon, ei se kaikki voi olla näkymättä, sen näkee miesten hymyistä kun ne kattoo mua, sen näkee pään kääntymisenä ja silmien pilkahduksena, sen tuntee joka millimetrillä sitä kehoa joka on mun ja joka kihisee pelkästä olemisen riemusta ja halusta.

Ja hitto mä turrutin tämän vuosikausiksi pois itestäni syömällä e-pillereitä niin kun kaikki muutkin. Kunnon tyttö, pidä huolta itsestäs, ota tästä varo raskautta. Seksiä millon vaan, vaan halua seksiin ei milloinkaan. Nyt kun koko tämä vuosi on menny ilman, mä sanon että paras päätös ikinä heittäytyä luomuksi. Ikinä en enää tasaa itestäni pois yhtäkään reunaa enkä impulsia.

Paitsi ahdistuksen, tylsyyden, pelot ja nöyryytykset. Mut niihin on täsmälääkkeitä, kerta-annoksia, sopivia doseja ja set&settingejä. Joka tarpeeseen oma pieni herkku punainen rusetti hännässään, ei mitään pitkäkestosia jokapäiväisiä mörököllejä viemään kaikesta kaiken pois, ei enää ikinä.

Syyskuu

Syksy on hyvää aikaa. Huomaan, että välillä pyöräillessä hymyilyttää ja innostaa, no ei sen kummempi mikään kun ihan vaan olla elossa ja energinen, hyvällä tuulella hymy huulella tutuilla huudeilla. En mä oo oikeen mitään tehny enkä ratkassu mitään asioitani, se nyt sentään olis sellasta aktiivisuutta ja päätöskykysyyttä mihin tuskin ikinä tuun pystyyn, mutta tällä hetkellä ei paina ei ahista. Hommat skulaa ihan hyvin.

Joskin.

Juopotteluksihan tää on taas menny. On ollu niin paljo kaikelaisia syksyn kinkereitä ja bileitä, että joka toisena iltana on melki pitäny olla päällään ämpärissä tai muuten vaan hillumassa pitkin kyliä. Mä nyt sitten taas aattelin, että jos lopettas. Jospa sitä nyt sitten lopettas taas hetkeks, edes nyt loppukuukaudeks vaikka ja vähän tunnustelis, että mitä se elämä vois olla välistä ilman etanolin tuottamaa luuppia päivästä toiseen. Että tuskimpa se nyt sen parempaa taaskaa on, kyllähän mä sen tiedän, mutta kun kerran on ihana syksy, mun ihana lempparivuodenaikani, mun syksy ja sateiset ilmat, niin kenties sitä kestäs olla välillä selvänä.

Tai siis ilman alkoholia. Mä mitään selvänä halua olla jollei olosuhteiden pakosta olemaan joudu.

Ääääh

Tuntuu et mokasin. Vee soitteli eilen että kapakkaan, kun se tuli seksimatkaltaan takas kaupunkiin. No mä lähin, se venähti tietenkin pitkäksi ja lopulta tuotii se meille nukkuun ettei sen tarte talsii yöllä jonneki lähiöön kotiansa. Oltii hetki kahen, tartuin sitä kädestä noin muuten vaan, tuntu hyvältä idealta siinä humalan vaiheessa ja muistikuvat on vähän katkonaiset, mut et se tais sanoo että ei, ei ei.

Ei se ei sinänsä harmita, vaan enemmän koko koskeminen toiseen sikäli, että noh torjunta aina ärsyttää ja toisaalta on ollu niin kiva olla sen kaverina nytten, että mietityttää pilasiko koko homman. Tai et ainakin saiko siihen jonkinlaisen kynnyksen nyt väliin. Turha mennä selitteleen että ööööö no empä tarkottanu mitään. Selittely on aina todella turhaa vaivaa, olkoon asiat sit miten on, niin ikinä ei kannata jälkeenpäin alkaa kaunistella tai selvennellä yhtään mitään. Parempi olla hiljaa tai olla kun ei oliskaan. Vaikka toisaalta, ite joskus tollasista en oo niin kauheesti jälkeenpäin miettiny mitään. Ehkä oon vaan spessu, mama said I'm special.

Mistä sen voi sitten tietää mitä muut ajattelee? Tai että pitäiskö siitä edes välittää. Miten taas sitten voi olla välittämättä? Morkkis tuntuu joskus kohtuuttoman raskaalta,ja eksistentiaalinen kriisi ulospääsemättömältä elämän raamilta. Lääkitsen itteeni juomalla viskiä.

Kapakkarallia

Jeesus mitä narkkarimenoa taas. Huumeet on hukassa, myllätään kämppää ympäriinsä että mihin helvetin vittuun ne ois voinu jossain sekopäissään tunkea. Ja sen kerran ku niitä oikeesti säästi, ettei popsi kaikkea pois kerralla, niin eikös ne sitten ite johonkin hukkaakin. Epäilevä Tuomas sisälläni vilkuilee välillä heilaa silmäkulmasta ja miettii, että vitun mulkun mulkku ootsä vieny mun päihteet saatana minä sut tapan jos oot vitun paska. Sweet romance, se on kuulkaa päihdeasiat sellasia että siitä on leikki kaukana.

Asunto on onneksi rajallinen, ja siivousprojekti erinäisiin paikkoihin muutenkin ollut agendalla, joten siinä samallahan tässä tulee lyötyä kaksi kärpästä yhellä iskulla. Jos mun huumekset täällä on, niin kyllä ne löytyy.

Istuin eilen eksän ja nyksän ja Been ja Jänön kanssa kaljalla. Kiva kombo meitä siinä, Heila sit lähti kotiin kun taas ihan ihme kyllä se ite aatteli olevansa niin humalassa, ettei sen seura oo enää kellekään miellyttävää ja ettei jopa sen oo ees ittekseen järkevää kiskoo enää yhtää tuoppia kitaansa. En vastustellu, minähän pääsin jäämään sit Jänöpupun kanssa kahden kesken johonkin tuhottoman kalliiseen menomestaan, jossa tällasina kalkkiksina jäätiin kyllä aulan puolelle ja jätettiin diskohelvetti niille, jotka helveteissä viihtyy.

Jänölle tilitin paitsi siitä, että pitäskö mun ja Heilan erota, myös siitä, että oisin siihen vähän ihastunu. Sit puhuttiin panemisesta noin yleisellä tasolla, Veestä ja sen naissotkuista sekä muuten vaan vatvottiin hommiamme. Astetta hatarammat mielikuvat on keskustelujen varsinaisesta sisällöstä tai siitä, että minkä vuoksi muutama pyryharakka mulle hermostu pilkun pintaan (vissiin halusivat Jänön ja olivat ihan että HäH DaA MiTeN VoI olla tollasen seurassa toi ihana ihana mies MITEN VOI). Onhan se Jänö ihana, se vaan ei joko oikeen sitä ite tajuu, tai sitten se on tehny yksinäisyydestä ja jurottamisesta sielunsa temppelin. Jos ei mitää koskaa kokeile, ei voi tulla turpaankaan. Tosin sillon ei voi tulla koskaan mitään muutakaan.

Yllättävän lepposesti olo on nyt (neljännen loivarin siivittämänä) sellanen, että on pääosin iha sama mitä se kelaa tästä mun ihastumisestani tai mistään tänään, on jotenki sellanen maailmanlopun meininki taas etten aivan erityisen paljon juuri tällä hetkellä pelkää kasvojen menetystä tai muutakaan ärtymystä sen taholta. Minä en sitä vainoo tai muuten ahdistele, joten en nää mitään syytä, miksei siihen kohdistuva ihastus ole vaan ja ainoostaan imartelevaa, vaikkei se musta niin innostunu oliskaan. Asia erikseen tietenkin Heiluuden ja Jänön ystävyys, sekä se, että kaverin tyttöystävähän tuppaa olemaan luokkaa ei-saa-koskea.

Veelle ehdotin lisäksi kimppa-asumista, jos tässä muutto tulee eteen. Sen kanssa vois olla hauska jakaa asunto.

Maanantai

Mä oon jotenki niin jumissa ja eksyksissä, enkä mä tiedä mitä tehdä. Tai että eksyksissä oon varmaan ollu koko ikäni, koska ei mulla oo ollu koskaan missään eikä kenenkään kanssa hyvä olla, ja jos onkin ollu, niin hetken perästä kuitenkin kaikki on muuttunu tai oon alkanu haikailla ja murehtia jotakin muuta ja muita.

Nähtiin viime viikolla Jänö, se oli unohtunu dokaamaan kapakkaan. Menin vessaan istumaan pää polvien väliin ja luuppaamaan kuinka helvetin ihastunu mä siihen oikeen oon, kuinka pelkkä sen näkeminen saa hymyn nouseen kasvoille ja mielen lämpimäks, ja kuinka totaalisen typerää ja turhaa koko ihastuminen on kun se ei voi edetä mihinkään ainakaan tällä hetkellä. Ja tuskin muutenkaan, tuskin tilanne oli radikaalisti erilainen vaikka mä sitä voisin vapaasti jonneki pyytää mukaani. Ei se lähtis, ei mun kanssa ainakaan, eikä ehkä kenenkään.

Pelkkä silmän ilo ei pitemmän päälle riitä.

Ja sit mä tsättäilin Veen kanssa sen naisseikkailuista, kuin se ottaa koko homman ku vähän sivustaseuraaja, että kyllä joo mieli tekee ja kivahan se nainenkin kai on ja muutenkin homma on ihan ok, mut samaan aikaan tietää, että ite voi käyttäytyy miten vaan jäätävän kylmästi, ihan silmänräpäyksessä unohtaa koko homman tai leikkii mukana niin kauan, kun se itelle tuottaa jotakin hupia. Ollaan molemmat ehkä tunne-elämältämme jotenkin vitun vinksallaan.

Kun vinksallaanhan tässä koko elämä on. Mua repii kaikki asiat, mä oon heilalle vaan vihanen ja vittumainen joka saatanan sekunti kun ollaan hereillä, koska kaikki mussa itessä ärsyttää mut vereslihalle. Miksen mä eroo siitä? Tai miksen mä osaa olla sen kanssa? Miks helvetin vitun vitussa mun elämäni on aina tätä kehän kiertämistä ja ikuista lykkäämistä ja jahkaamista, miks mä en vaan osaa ajatella että no nyt, nyt kerta kaikkiaan mun on pakko laittaa tälle stoppi tai ylipäätään tehdä jotakin, kun koko ajanhan mä mietin sitä eroomista.

Mä haluisin jonkun toisen tekevän ja elävän kaikki ne asiat, joita mä en osaa enkä jaksa enkä halua tehdä. Ja hassun vinkeesti välillä musta tuntuu, että joku muu tätä kaikkee elääkin, ja mä katon vaan sivusta tai takaviistosta että heh kappas kun se noinkin keksi tehdä. Enkä mä ite tunne yhtään mitään.

Trairai

Kävin eilen moikkaamassa taas Beetä, piti vaan tosissaan piipahtaa ihan pikasesti ja lähtee sitten kotia katteleen vaikka telkkaria tai esimerkiksi nukkumaan, koska nukkuminen olis joskus tosi hyvä juttu (jos vaan sais sitä unta, se on piilotellu taas viikkoja eikä enää oo minkäänlaisia nukahtamislääkkeitä jäljellä ja reseptilläkin vaan melatoniinia, joka sinänsä parantaa kyllä unen laatua mutta eihän se hitto vie auta nukahtamiseen niin päin mitenkään ja on vielä niin pirun kallistakin että turha ajatellakaan ostavansa sitä nyt).

Kävi kuitenkin niin, että lähettiin Been kanssa kapakkiin ja kun mulla ei ollu eikä ole sitä rahaa niin kummasti jonkinlainen putkimies innostu tarjoomaan olutta, polvistumaan mun eteen ja kertomaan koirafantasioistaan puoleksi illaksi, jonka jälkeen jostain syystä jokanen tiskille asti ehtiny miehenpuolikas tarjos mulle juoman. Raha, sen puute tai liiallinen omistaminen ei koskaan millään tavalla estä, edesauta tai rajota kuppiloissa hillumista, sillä tekevä ehtii ja jos ei mitään etsikään niin edestään silti löytää. Kolme oluttuoppia esimerksi jossain vaiheessa sekä keltapaitaisen nilkin jonka kanssa puhuttiin ammatillisesta kasvusta ja kulttuurisesta jatkumosta yhteiskunnan kantavana tekijänä ja syrjäytymisen ehkäisijänä. Kaksi neroa yhdessä tuottaa vaan viisaita sanoja ja hillitöntä skeidaa. Humalaanhan se sitten johti tällä konseptilla ja ilta päätty parkkipaikalla läähättämiseen sisään-ulos-sisään-ulos kuola valuu kyrpä suuhun niele niele niele kiitos ja moikkaillaan.

Että sellasta sitten tällä kertaa taas, rairai raikuli raikaa. Vaikee taas sanoa kuinka vaikee olo kelläkin tämän jälkeen on, ittee ei niin hirveesti paina mutta katumus on sellanen juttu joka monesti tulee viiveellä ja jälkeenpäin, siinä vaiheessa kun ei enää virnuiluta ja hymyilytä entisajan toiminnot vaan tunnelma on lähinnä vaivaantuneen kiusallinen. Joskin on tuokin elin suussa käyny ennenkin, ja johan tässä on koko kesä kärtetty uusintaa (enkä minä ole edes ollut se suurin kärttäjä, ehei en suinkaan enkä tällä kertaa todellakaan), eli shame on him joka tästä tunnontuskia itselleen ottaa. Piruuttani käväsen virnuilemassa vielä joutessani, kokeilemassa kepillä jäätä ja tunnustelemassa hiusrajaan asti punastuvia mielialoja.

Sielu halajaa pois, vapaille laitumille kirmailemaan, kuljeskelemaan pöpelikköön ja lähiöihin katoamaan.

Elokuu

Kaikista kuukausista ihanin on elokuu, kun vielä on lämmintä mutta kuitenkin jo pimeää, kadut kiiltelee ja askeleet kaikuu kerrostaloista, täytyy päästä seikkailuille hämärtyviin kosteisiin lämpöisiin öihin. Vielä ehtii olla ulkona ja puistoissa, juomaan taskulämmintä olutta tai valkoviiniä (valkoviini on kesäjuoma jos joku, valkoviiniä ja vissyä sekaisin niin drinkki on valmis) ja nähdä ihmisiä, tapahtumia ja paikkoja.

Istuttiin kantakapakissa Veen ja Heilan sekä Jänön kanssa, puhuttiin täysin yhdentekevistä asioista ja jatkettiin lopulta hiukan liian pitkään ja hiukan liian monen päihdyttävän juoman kanssa siihen nähden, että minä menen kuitenkin aamuisin töihin ja vähät unet kostautuvat takuuvarmasti viimeistään lounaan jälkeen nuokkuvina silminä ja tahmaisina ajatuksina, ei silloin saa mitään tehtyä minkään suhteen muttei voi kuitenkaan ihan kotiinkaan lähteä, ei niin aikaisin. Eikä siinä kyllin, että myöhään meni jo itsessään kaupungilla, kun Vee piti vielä tuoda meille nukkumaan ja eihän siitä nukkumisesta meinannut tulla alkuunkaan mitään kun unilääkkeeksi ajattelin että hiisataan nyt kimpassa ihan pikkurikkuriikkisen ja sitten tutimaan.

No pari tuntia myöhemminkin vielä selattiin naisten kuvia ja mietittiin tissejä, ja Veen käsi silitteli reiden sisäpintaa ja otti sormista kiinni, voi luoja kun tietysti piti olla sääretkin ajelematta (olen niin naisellinen, homssuinen ja suttainen ja vähän miten sattuu sinne päin jos minnekään) niin kuin tietysti aina, jos joskus koskaan kenenkään kanssa on mitään yllättävää silittelyä saati suoraa toimintaa niin se on aina sillon kun on räkä poskella tukka takussa polvet mustelmilla likaisissa vaatteissa meikittä ja krapulassa, ei ikinä silloin on kun kaikki vimpanpäälle tiptop tipirilli. Vee oli pokannut jonkun tissimissin viikonlopun megajuhlista, voittanut tukun rahaa ja hukannut muistinsa, mutta juhlinnan jälkeisessä huumassa se ei vielä paljoa paina, ei vielä siinä vaiheessa kun se mitä muistaa nostaa väkisinkin virneen kasvoille ja kutkuttaa kivasti mielen pohjaa. Itsevarmuushan siinä nousee kohisten ja olo on väkisinkin väkevä, olisihan sitä kiva ollut polkaista, noin niinkun ihan ilkamointimielessä.

Ja musta vaan tuntuu, että näitä epämääräsiä seksuaalisia lupauksia ja vihjauksia on ilmassa suuntaan jos toiseenkin jatkuvasti, vähän varovaisesti ja kokeilevasti (no kuinkas muuten, onhan mulla heila ja vaikka yksi jos toinen tietää tämänkin tarinan taustat ja ne ei niin kivat yksityiskohdat sekä omakohtaisestikin kuinka mulkku voin olla jos oikein annan mennä eikä meinata) puolihuomaamattomina kosketteluina, viestittelyinä, suuteluina ja arvuutteluilla, niin lopulta kuitenkin äh niin harmittavan vähäisesti aktualisoituvina akteina ja tekoina. Onkohan se parempi niin?

No ei vitussa.

Kesätunnari

She came from Greece she had a thirst for knowledge,
she studied sculpture at Saint Martin's College,
that's where I,
caught her eye.
She told me that her Dad was loaded,
I said "In that case I'll have a rum and coca-cola."
She said "Fine."
and in thirty seconds time she said,

"I want to live like common people,
I want to do whatever common people do,
I want to sleep with common people,
I want to sleep with common people,
like you."
Well what else could I do -
I said "I'll see what I can do."

I took her to a supermarket,
I don't know why but I had to start it somewhere,
so it started there.
I said pretend you've got no money,
she just laughed and said,
"Oh you're so funny."
I said "yeah?
Well I can't see anyone else smiling in here.

Are you sure
you want to live like common people,
you want to see whatever common people see,
you want to sleep with common people,
you want to sleep with common people,
like me."
But she didn't understand,
she just smiled and held my hand.

Rent a flat above a shop,
cut your hair and get a job.
Smoke some fags and play some pool,
pretend you never went to school.
But still you'll never get it right,
cos when you're laid in bed at night,
watching roaches climb the wall,
if you call your Dad he could stop it all.

You'll never live like common people,
you'll never do what ever common people do,
you'll never fail like common people,
you'll never watch your life slide out of view,
and then dance and drink and screw,
because there's nothing else to do.

Sing along with the common people,
sing along and it might just get you through,
laugh along with the common people,
laugh along even though they're laughing at you,
and the stupid things that you do.
Because you think that poor is cool.

Pulp - Common People

Ja ikävä 90-luvulle.

Metsään meni

Vituiks män rytinällä, heti pyhien sanojen ja kärvistelyiden jälkeen lähdin kuin lähdinkin katsomaan Baarimikkoa ja siitä sitten eksyin ihanien naisten kanssa yksille jos kaksille ja kolmansillekin ollen lopulta puolen yön aikaan ne paremmat eli hämärämmät ihmispuolet keräävässä juottolassa huutamassa muiden humalasta hurmaantuneiden äänten ylitse työaikalainsäädännöstä ja tulevasta vallankumouksesta.

Ajattelin siinä sitten, että mahtaisiko olla järkevää mennä vielä norkoamaan Baarimikon luokse, jos se vaikka innostuisi ajelulle kaupungille, ja kävikin niin, että myös Jänö tuli hikisenä ja väsyneenä, kaupungin läpi hölkötelleenä sen luokse käymään. Kaksi ihanaa miestäni samassa paikassa samaan aikaan vierekkäin ja molemmat niin kauniita ja vetäviä ja ihania ja niinhän minäkin taas korkokengissäni ja kaarteet keinahdellen heilahdellen, syli täynnä lupauksia ja silmän kulmassa pilke tai ehdotuksia kourallinen, etten osannut päättää kumpaan keskittyisin, panostaisin. Toinen tekisi mieli ottaa syliin ja silittää, pitää kädestä ja katsoa silmiin ja puhua pöhköjä sanoja suoraan suuhun korvaan niskaan, toinen tekisi mieli ottaa brutaalisti sisään suuhun päälle tai alle, tukkia sen turpa ja nauravat silmät ja vääntyä nautinnon ja häpeän taakan alle koska hei miksipä ei, miksipä ihmeessä ei.

Dilemma: Jänön kanssa olisi voinut lähteä illan viimeisille hitaille, katomaan kuinka M oli saanut ei vain yhden vaan jopa kaksi naista (joista se valitsi sen vähemmän mulkun joskin hullun, josta pitääkin siltä kysellä kunhan se herää jostakin peitteiden pohjalta, pikkulinnut jo lauloivat M:n naisseikkailun pääpiirteet) vaiko pitkittää ja vetkuttaa ja loikata Baarimikon viereen.

Ja aikani kun jahkailin vaikka Jänö jo vihjaili että olut vielä olisi maistunut kävikin lopulta kuten arvata saattaa, eli kundit lähti kimpassa omille teilleen ja meitsi jäi sutimaan tyhjäkäynnillä fillarilla kotiin. Hiukan kirosin, enemmän hymyilin, lisää halusin.

Sen siitä saa kun ei valitse ajoissa.

Uus yritys

Se korkki mitään kiinni asti ees ehtiny, sain jonku kurkkutulehduksen ja päätin hoitaa sitä viskillä, koska olihan kello jo yhdeksän aamulla ja Alkokin näin ollen sopivasti auki, ja kun viski loppu nii aattelin että kapakka varmaan auttaa, ja kun kapakki meni kiinni oliki jo seuraava päivä ja sitten aattelin että ei hitto tästä tule mitään, kerran mikään edellä mainituista ei auttanut, ja hain näin ollen korin kaljaa. Nyt on näköjään siitäkin rupeamasta menny jo puoltoista viikkoa, vai onko peräti kaks, ja viime viikonlopun heilumisen jäljiltä ihan joka paikkaa ja asiaa minussa sattuu vietävästi. Pahiten aivoja, ne huutaa tuskaa ja ahdistusta ja häpeää ja pelkoa ja hätää niin, että eilen bussipysäkillä purskahdin itkuun kun kaikki tuntu niin kovin kovin pahalta. Onneksi M jeesas nukahtamislääkkeillä, niin sain viimein nukuttua. Johan viime (kunnon) kerrasta onkin joku kuukausi tai kaksi, ei sitä ravaamiseltaan muista kun joka tapauksessa on sisäinen kello juuttunut kohtaan viittä vaille mitä lie jo aikaa sitten.

Ja Baarimikko yrittää soittaa mulle, ja mä menin pirisevää puhelinta pakoon vessaan ku emmä uskalla vastata, kun on tukka rumasti ja maha solmussa ja mieli maassa puun takana. PJ pommitti tuntitolkulla tuu paneen, tuu paneen -viesteillä (no joojoo kai mä olin siinä leikissä ihan ite mukana kanssa kun tungin kieleni sen suuhun keskellä kantakapakan sohvapöytää) ja jossain vaiheessa paikallisessa diskossa harkittin vakavasti nappaavani mukaan tämän kevään ylioppilaan noin niinkun vaan testimielessä tai ehkä kokeena, että nuoremmasta vanhempaan ja takasin. No iha hyvä etten lähteny kai. Menin sitten ihan lopulta piiloon 50-luvulle sälekaihtimien taa kuuntelemaan Baddingia ja Oi jos oisit kultaseni sokerpala vain -hittejä miestenvessasta kumeella bassolla laulettuna. Sain maisteriuden kunniaksi kaljan jos toisenkin, ja lähtö jonka piti tapahtua yhden loivarin jälkeen venähti aamukolmeen. Liekö ihme jos paikat on romuna ja itku herkässä. Vaikka hitto, olihan siinä taas bailaamista kerrakseen.

Mutta nyt se on meinaa niin, että pakko saada tämä putki tältä erää poikki, tällä kertaa se tosiaan kanssa katkeaa, sillä onhan jo yksi juomaton päivä takana. Tällä erää minä voitan ja viina jää toiseksi, tällä kertaa minä en sorru.

Paluu arkeen

Meni sitten rapsakasti kännissä koko viime viikko. Tainno enemmän tai vähemmän humalassa kaikki illat ja yöt, aamulla duuniin ja töistä päästyä sama soppa eessä uudelleen. Nyt on raihnanen olo, joka paikkaa kolottaa ja silmäpussit alkaa olla varmaan pysyvä osa naamaa ku unta ei ehdi koskaan saamaan lähellekään tarpeeksi.

Mä taidan varovasti laittaa korkkia kiinnemmäs. Että esim. tänään en juo ollenkaan. Huomista on turha ajatella vielä ollenkaan, on tässäki päivässä selviimistä niinku kaikki koskaan putkeen juoneet tietää. Täytyy vaa pitää ajatukset kasassa ja mieli mahdollisimman tyhjänä, keskittyy pieniin puurtamisiin ja illalla vaan tuijottaa seinää, nukkuu univelkaa pois koska viime yö oli jo sellasta liskojen diskoa että seuraavana yönä vois jo varovaisesti toivoa ihan oikeaa untakin - jos ei luonnollisesti, niin kemialliset konstit auttaa kyllä saamaan tajunnan kankaalle.

On se kesä niin sulosta aikaa. Jos puistokelit pysyy piilossa edes muutaman päivän (kiitos sade, sada sada ropise ja pese pois mun nuhrunen sieluni tai kastele edes hiusten latvat), on pieni katkasu toivottavasti melkosen varmistettu. Sen jälkeen voi olla jo tottunu selvistelyyn niin, ettei edes sorru tinttaamaan kaksin käsin jokasena vapaana hetkenään.

As if.

Minuutteja

Tympii niin helvetisti. Tavallaan olo on ihan ok, tavallaan tuntuu siltä, että sisällä joku kirkuu aina vaan kovempaa ja käskee että lähe lähe lähe nyt lähe jo minne vaan kunhan et jää siihen istumaan, lähe baariin tai pois, missä vaan on ihan varmasti parempi, ihan varmasti nurkan takana on jotakin kunhan vaan lähet.

Mutta mä istun tässä kuitenkin kiltisti vielä yks kaks kolme viiskytkahdeksan minuuttia ja sen jälkeen meen nätisti kauppaan ja kotiin ja imuroin, enkä anna huomiota sille kuinka väärältä se tuntuu. Koska mitä muutakaan voisin tehdä? Totella ja mennä? Lähtee kapakkaan ja radalle tai soitella tutut ja tuntemattomat lävitte, ettii uusia ihmisiä ja päihtyä, ja huomenna olla entistä ahdistuneempi? Pitää lomaa (itsestäni?) ja käyttää sen olemalla mahdollisimman kaukana selväpäisyydestä palatakseni taas vaan minne? Tänne takasin, samaan kuvioon, samoihin juttuihin ja just siihen arkiseen arkeen joka ei ole ikinä hyvää eikä kivaa eikä edes siedettävää vaikka siedettävä se on, koska missään ei oo kuitenkaan lopulta sen paremmin tai huonommin, missään ei ole mitään.

Ja mä mietin ja pyörittelen josko soittaisin Baarimikolle, josko menisin käymään sen luona, josko joisin ihan vaan vähän, josko vielä kerran lipsahtaisin sen kanssa. Että auttaisko se, haluaisko se vielä mua tai haluaisinko minä sitä lopulta todella jos saisin, vielä kerranko - tai kaks tai viis - se riisuis housunsa mun edessä tai minä sen tarjoten ja tarjoutuen, hätäsesti pikasesti nurkan takana piilossa kun mikäkin nilkki. Että saisko se jotenkin ravisteltua mut irti tästä kasvavasta pakokauhusta ja samanaikasesta huikasevasta tyhjyydestä ja tylsyydestä, palauttasko sen keho hiki huohotus mut lähemmäs tätä maailmaa edes hekuman tai katumuksen voimalla.

Ja minuutit kuluu.

Hiljaisuutta

Oon viettäny jokseenkin hiljaiseloa tässä, masennus on sittenkin yrittäny hiipiä kimppuun ja kuiskailla kuinka huono, epäonnistunut, tympeä ja kaikintavoin vastenmielinen ihminen olen. Oon yrittäny olla kuuntelematta, mutta väkisinhän se painaa hartioita kasaan ja saa tuijottamaan ulos ikkunasta tunnin toisensa perään.

Juhannuksen vietin rymyten toisessa kaupungissa vanhojen ystävien, ystävien tuttujen ja tuttujen kavereitten kanssa päätyen kaksien jatkojen kautta lopulta muutaman sata kilometriä toiseen suuntaan seuraaviin juhliin perinteisempiin mökki ja sauna ja olutboksi -maisemiin. Kaikenkaikkiaan kaikki meni hyvin ja hauskaakin oli, enkä ollenkaan murehtinu olemistani ja ihmisiäni ja tulevaisuuden päämäärättömyyttäni.

Ehtihän sitä sitten murhetia myöhemminkin. Latistavat ja uuvuttavat ajatukset ei vaan tahdo jättää mua rauhaan, ne vie ilon lähes kaikesta niin, ettei mistään tule mitään eikä pakopaikkaa löydy kun telkkarin rätinän seuraamisesta. Kas kun mikään lukeminen, ajatteleminen, ihmisten tapaaminen tai liikkeelle lähteminen ei tuota kun vertailun kohtia, mahdollisia maailmoita ja vahvistavia tunteita sille, kuinka väärin on koko elämänsä elänyt tähän pisteeseen päätyen ilman vieläkään missään näkyvää MITÄÄN mitä minä haluaisin. Kaikilla muilla se tuntuu olevan, ja oli se harhaa tai ei, se saa mun ajatukset kiertämään kehää ja murehtimaan niin rankalla voimalla kaikkea, että on kertakaikkisen parempi jäädä kotiin turruttamaan päätä mainoksilla ja välkkyvillä valoilla.

Mä tarvisin jotain, josta innostua.

Hei hei mitä kuuluu

No kas mitäs tässä! Ihan jees, aurinko paistaa ja mun mielikin paistaa rapeita ajatuksia ja fiiliksiä niin vauhdilla että tarttis varmaan skootterin, mikä depressio häh, emmä sellasesta kärsi, oonko muka joskus kärsinyt? Tervetuloa mania, heipparallaa typerä masennus. Älä tuu takas pliis, kerää luusi siis.

Oon taas ryypänny. Ei mikään yllärijuttu. Dokatessa sattumalta päädyin Pörröpään luokse yöksi, sillä on ihan helvetin mahtava kämppä nykyisin. En ookaan tässä uusimmassa kämpässä käynyt, kas kun se on heilastellut sen ajan kun se on tuossa asunu, ja yrittäny vissiin olla kunnolla muiden naisten kanssa jottei oman kanssa tulisi kränää. Tai mistä minä tiiän, nyt se kuitenkin ite mut mukaansa pyysi, kun lähettiin Kirjailijan luota jatkoilta hiipiin valoisaan kesäaamuun. Juotiin siideriä, poltettiin hatsia, turistiin niitä näitä ja voi sitä murua kuinka sitä jännitti olla mun seurassa, kun ei olla pitkään aikaan oltu kahdestaan ja kun edelleen joku kipinä siinä välillä lyö tahtia tapaamisiin niin selvästi että siitä voi melkeen ottaa kädellä kiinni ja pistää taskuun talteen. Joten samaan sänkyynhän sitä mentiin, sylikkäin ja silitellen ja toisen hengitystä kuunnellen ja arvatahan sen saattaa miten siinä käy - sammuttiin totta kai. Aamulla töissä oli vähintäänkin lupsakka olo, etten sanoisi, menee aika kierroksille ku juopottelee aamuun saakka ja nukkuu miten sattuu muutaman tunnin ja sitten skulaa päivän bentsopöhinässä. Pienessä vaan, jottei iske alkoholimasennus, emmä töissäni ny sentään missään kuoseissa ole.

Kirjailijan kanssakin on tullu aika paljon tinailtua, mutta nyt Kirjailija ja Jänö on riidoissa ja oon siitä murheellinen. Mä en tajuu tollasii ihme pullisteluriitoja, jossa varsinaisesti ei oo mitään muuta kun jääräpäistä ylpeyttä jaksaa olla loukkaantunu jostakin toisen hölmöilyistä. Joo, ihmiset sanoo toisilleen pahasti etenkin päissään, ja Kirjailija oli vissiin avautunu verkossa (mitä mä sanoin siitä tekniikan kehityksen tuottamasta luvattoman helposta yhteydenpidosta via kännykät ja tietokoneet...) Jänön asenteesta ja tavasta olla ja kuka tietää mistä hitosta, josta Jänö toki fiksuna ja filmaattisena veti herneet nenään lyöden välit poikki. Minkälaisten teinipoikien kanssa mä oikeen pyörin? Ja toikin koko pöljä tappelu kai sai alkunsa vaan siitä, kun Jänö ei tullu vuosisadan bileisiin, jotka mulla oli kunnia järjestää.

Ei sillä, kiva olis ollu jos olis tullu meinaan oli sellaset kekkerit että oksat ja männynkävyt tieltä pois. Mut että siitä nyt silti tarttee riitaa kehittää kenenkään kanssa, niin sitä en tajuu. Oon ite ylipäätään kehno tappelija, mulla ei riitä kärsivällisyys niin paljoo että saisin riideltyy edes kesken riidan kovin kauaa kovin kunnolla, alan yleensä hihittään ku lähen jollekin metatasoille koko touhussa tsiigaileen itteeni ulkopuolelta irti tunteista ja tunnelmista, niin eihä siitä sitten mitää tuu. Saati sitten, että jotain vihanpitoo pystysin jaksaisin saati haluisin ylläpitää päiviä tai viikkoja, hitto vie kuukausia, niinku ton skenen kundit tekee. Kirjailijaki aikanaan piti jotain ihme vihanpitoo mua kohtaan jonku vuoden, haloo onks valoo ja miks vitussa?

Että näin se elämä taas virtaa ja pulppuaa suonissa ja mielessä, mielen vieressä kropassa koko hela hoidossa, että miten sitä ees vois olla vihanen kellekään kun kaikki on niin kovin ihania ja kauniita ja mahtavaa seuraakin. Jalat syyhyää päästä radalle ja paikkoihin, ihmisten koteihin kapakoihin ja jonnekin jännittävään, bileisiin ja syleihin ja loputoman pitkiin valoisiin öihin.

Määki määki mää!

Mää kanssa kun en oo koskaan tällasta tehnynnä! Joku on joskus tätäki paskaa lukenu, joten nytten teen!

NYT:
1. Onko isäsi nyt kotona?  Jaa hä? Ei oo isää.
2. Onko sinulla panta nyt päässäsi?  Vanne mulla päätä kiristää.
3. Kuunteletko nyt musiikkia?  Emmä, oon töissä.
4. Paistaako ulkona nyt aurinko? Voikohan se paistaa näin aamulla? Kai se vois, muttei paista, joku tollanen puolipilvisyys näyttäs olevan.
5. Onko sinulla hiukset auki nyt? Pistin ponnarille.

SITÄ & TÄTÄ:
1. Oletko väsynyt?  Jeppis, mut en vielä nii paljon, ku mitä tiiän olevani muutamien tuntien päästä.
2. Mitä luulet että tarkoittaa sana 'mañana'?  Huomista espanjaksi. Luin sitä joskus alkeet, oli kivaa ja helppo kieli (kai).
3. Koska leikkasit viimeksi kyntesi?  Hmmmmm en tiiä. Vähän klipsin ennen lakkaamista varmaan muutama päivä sitten.
4. Saatko jalan takakautta päähän?  Mää en tajua mitä tää tarkottaa. Takakautta? Jaa että venyttäen? No oon jäykkä ku seiväs ja paskana joka paikasta, vitut minä mitään saa minnekään.
5. Pureskeletko kynsiäsi?  Ny kyllä mä vähän, hyihyi minua.

TULEVAISUUS:
1. Mitä teet tänään?  Töitä (hähä en kerro millasii), toivottavasti syön pitkän lounaan, aattelen ja murehdin.
2. Tuleeko sinusta lattiamuurari?  Mikä helvetti?
3. Vaiko leipuri?  No ei tasan, vaikka leipoilen sillon tällön, vaikken ite haluukaan sitten kuitenkaa syyä niitä leipomuksia.
4. Oletko ikinä haaveillut lentäjän urasta? No joskus ihan palkan takia, ja kun haaveilin lentoemojen panemisesta.

TÄNÄÄN:
1. Oletko jutellut tänään tytölle/pojalle johon olet ihastunut? No oon kai joo, useemmallekin.
2. Oletko tajunnut tänään jotain uutta? Mä en tajuu koskaan mitään, oon vajaa.
3. Oletko kaivannut tänään jotakin? Niitä tyttöjä/poikia, johon oon ihastunu. Tainno jos ollaan rehellisiä, niin kaipaan seksiä joko niiden tai vaikka jonkun tuntemattoman kanssa.

VIIMEISIN HENKILÖ:
1 .. joka makasi sängyssäsi? Kissa(t)? Onko se henkilö, mun mielestä vähän on. Ite makasin ihan muussa, kun omassa sängyssäni.
2 .. joka sai sinut itkemään? Minä itse, ryvin eli rypesin eli kieriskelin oikeen tujusti itsesäälissä.
3 .. jonka kanssa menit viimeksi syömään? Olisko äitee, vai kävinköhä välissä jonku muunki kanssa. Tainno lounaalla olin työkavereitten kanssa myös.
4 .. jonka kanssa menit shoppailemaan? Mää en kyllä shoppaile, kauheinta paskaa mitä maailmassa on. Ohimennen jotain joskus ostan, joten varmaan Heila oli messissä ku ostin jonku kynsilakan.
5 .. kenen kanssa olit suihkussa? Itteni. Ja Heilan joskus sata vuotta sitten.
6 .. joka sai sinut nauramaan? Hassu pehmolelu Heilan sylissä.
7 .. joka sanoi sinulle rakastan sinua? Heilahan se varmasti.
8 .. joka laittoi sinulle viestiä keskellä yötä? Hmmmm Jänö tai Heila tai M tai PJ.

YLEISTÄ:
1. Lempipaikka? Zandvoort ihan saletisti. Se meri ja äärettömyys. Varmaan mikä vaan muukin pohjoisen ääretön merenranta.
2. Tatuointeja? Hyi, ne on rumia. Jotenki tosi white trash.
3. Mitä pelkäät eniten tällä hetkellä? Hiipumista, tyytymistä, uskaltamattomuutta muutokseen.
4. Kenestä pidät? Ihanista ystävistäni, mukavista tutuistani, kissoista.
5. Pitääkö kukaan sinusta? Sillon ku menee hyvin niin tuntuu että monikin (koska miks ne muuten mun seurassa ikinä ois), sillon ku menee depression kautta niin luulen, että samat ihanat vihaa mua (ja että ne on mun seurassa säälistä tai kun eivät kehtaa sanoa että painusin helvettiin). Mut kai oikeestikin on ihmisii, jotka musta pitää, kyllä mä sen jo melki uskon.
6. Tykkäätkö olla ihmisten kanssa?  Todellakin, pelkään yksinäisyyttä.
7. Laulu joka soi päässäsi tällä hetkellä?  Kun aloin miettii, ni meni sekamelskaksi. Ehkä Rintintin.
8. Oletko ollut radiossa/tv:ssä? Itse asiassa monta kertaa, molemmissa.
9. Oletko ikinä pitänyt henkilöstä joka on kohdellut sinua huonosti? No mitä sekin tarkottaa. Varmasti joo huonosti on kohdeltu puolin ja toisin, mikä jeesus se minä muka oon.
10. Mikä laulu muistuttaa sinua ihastuksestasi?Kenestäkä niistä? Ei oo tällä hetkellä mitään leimallista esim. Jänöön tai Heilaan tai keneenkään muuhunkaa ihasteluun. Vanhoihin on jotakin.
11. Mitä sinulla on päälläsi tällä hetkellä?  Ihanat oranssit kengät, sukkikset, hame, lemppari-paita, palestiinahuivi ja musta joku avonainen nappipaita.
12. Nimeä kolme asiaa jotka teet päivittäin?  Ahdistun, mut en muista oo varma. Yleensä syön ja oon hereillä kans.
13. Paljonko sinulla on rahaa tällä hetkellä? Aika naheesti, mut ihan jees siihen nähden kuin paljon oon tuhlannu viime viikolla.
14. Onko sinulla sukat jalassa? Sukkahousut.

VIIMEISET:
1. Viimeinen juomasi juoma? Vissyä, sitä ennen siideriä.
2. Viimeinen lukemasi koulukirja? Mikä hitto? Ei todellakaan mitää käsitystä, luetaanko koulukirjoja silleen kokonaan, ku eikö niitä katella kappaleittain? Yliopisto kun ei oo todellakaan mikään koulu, joten varmaan sitten siis lukiossa oon viimeks ollu koulukirjojen kanssa, eli hmmmm olisko sitten joku reaaliaineiden kirja.
3. Viimeinen ostamasi asia? Vissy.
4. Viimeinen katsomasi elokuva? Prometheus.

OLETKO KOSKAAN:
1. Käynyt Euroopan ulkopuolella? Ihan snadisti.
2. Mitä kaverit merkitsevät sinulle?  Kaverit on kamalan tärkeitä, niistä täytyy pitää kiinni. Ilman kavereita vajoaisin varmaan kaulaani myöten masennuksen suohon, eli merkitys on paitsi hupi ja viihde, myös turva ja läheisyys.
3. Kuunteletko nyt jotain kappaletta? Päänsisäsiä jollotuksia.
4. Oletko koskaan menettänyt ketään, jota et voi saada koskaan takaisin?  Mitä sekin sitten tarkoittaa, takasin millä tavalla? Oon kadottanu monia ihmisiä ihan yhteyttäpitämättömyyttäni ja se kaduttaa. Olen eronnut, en saa takasin niitä suhteita mitenkään. Sanoisin, että oon menettäny tilanteita ja ihmissuhteita.
6. Lempikarkkisi? Apa-nami.
7. Kaakaota? En tahdo, makiaa.
8. Paljon sinulla menee rahaa kerralla kun olet shoppailemassa? En shoppaile, se on kauheeta paskaa. Jos ja kun ostan jotain, niin rahaa voi mennä kerralla 1-200e
9. Käytkö salilla? No e.
10. Oletko koskaan meinannut kuolla? Meinannut ja meinannut, oon yrittänyt kuolla.
11. Onko suvussanne ketään julkkista tai rikasta ihmistä? Eipä taida olla.
12. Kuinka monta autoa perheelläsi on parhaimmillaan ollut samaan aikaan ? Mistä minä tietäsin, veikkaan että kaksi.
13. Kuka lähetti sinulle tekstiviestin viimeksi?  Ulkomaalainen tuttu.
14. Haluaisiko kukaan muu olla sinä? En usko, vaikka oonki aika menevä ja ihana.

Alkukesän raskaus

Ei luojan kiitos sentään mikään uuden elämän synnyttämiseen liittyvä raskaus, sehän tästä elämästä vielä puuttuiskin. Ratkiriemukasta oliskin.

Kevääseen ja kesään liittyy kuitenkin uuden elämän mahdollisuus monella muullakin tapaa, koska pääsykokeiden kautta erilaiset urat ja opintopolut aktualisoituu hiljalleen ihmismassoille. Ja mä huomaan aina, kuinka mun kuolemansyntini on kateus, ikinä irtipäästämätön katkeruus omista valinnoistani tai niiden tekemättä jättämisestä ja kateus kaikkia rohkeita ihania kauniita uskaltavia ihmisiä kohtaan, jotka haaveilee ja unelmoi ja uskaltaa pyrkiä kohti niitä unelmiaan ilman sitä latistavaa ja käpertävää häpeää ja uskonpuutetta, joka toisilta syö uskalluksen ennen kun sitä on edes syntyny.

Tänäkin vuonna ihmiset on päässeet niihin kouluihin, joihin minäkin olisin halunnut. Tänäkin vuonna ihmiset on pyrkineet ja epäonnistuneet niihin pääsemisessä. Tänäkin vuonna ihmiset haluaa, pyrkii, pääsee tai on pääsemättä niihinkin kouluihin, yliopistoihin, joihin minä olen päässyt ja joita minä en ole pitänyt minään, ja tänäkin vuonna ihmiset valmistuu niistä iloisina, onnellisina ja ylpeinä saavutuksistaan, ja mitä mä tunnen. Pettymystä, häpeää, masennusta, riittämättömyyttä ja ennen kaikkea, eniten ja kipeiten, samantekevyyden tyhjyyttä ja vihaa itseeni kohtaan. Miksi mikään ei tuota mulle mielihyvää, ja miks sellaset asiat, jotka vois sitä tuottaakin, mä suljen pois jo ennen kun ees kokeilen niitä, miks mä pelkään niissä epäonnistumista niin rajusti, etten mä edes yritä.

Ja sitten sitä ei enää jää jäljelle muuta tehtävää, kun kahdehtia vierestä kun toiset saa sellaisen elämän (mahdollisuuden siihen elämään, opinpolun ja tien jota pitkin kulkea, eihän kenellekään tarjottimella valmista tule, ota tästä ja nauti, kulje kohti vehreitä oksia ja valoa), josta itsekin haaveilin silloin kun vielä haaveilin mistään.

Enää mä haaveilen vapaapäivistä, päihteistä, satunnaisesta seksistä ja mahdollisuudesta olla mahdollisimman kaukana musta itsestäni. Koska mä en pidä itsestäni enkä mä pidä siitä, mitä mä olen ja mihin mä olen itse itseni sulkenut. Ja musta tuntuu, että elämä näyttäytyy edessä vaan synkkänä sotkuna, jossa mikään majakka ei hohda kutsuvaa valoa antaen suuntaansa mulle, jossa mun on pakko rämpiä kahlata sählätä ponnettomasti eestaas ei-minnekään mihinkään jollei korkeintaan aina vaan syvemmälle siihen suohon jota Aikuisuudeksi kutsutaan, ja joka ei tunnu pitävän sisällään mitään, mitä mä haluaisin, eikä siihen syytä ole kessään muussa kun mussa itsessäni ja siinä, etten mä ikinä tehny mitään mitä mä halusin enkä siksi enää edes tiedä mitä haluta.

Viskiä, jatkoja ja muutama huomio

Jänö sammahti jo joskus kolmelta, se nukku vuoroin pää mun, vuoroin Heilan sylissä. Silittelin sen tukkaa ja niskaa, pehmoista ja sileää ja mietin kuinka paljon tekeekään mieli toiseen koskea, kuinka kiva olis painaa kasvot sen niskaan ja vaan olla. Kun se otti kädestä kiinni ja silitti takasin, tuntui että sydän pakahtuu samalla tavalla kun se teki tollasista jutuista joskus kun ikää oli viistoista ja elämän paino tuntu välillä suorastaan pakottavalta voimalta. Ei kai sitä ihminen koskaan varsinaisesti kasva sillä tavalla mihinkään, etteikö ne samat tunteet ja fiilikset edelleen olis olemassa, ihminen vaan vanhetessaan unohtaa ja turtuu, ja yrittää vakuuttaa itelleen että se on sitä viisastumista. Tyhmenemiseks sanoisin minä, niin monia sosiaalisia koodeja opittavaksi ja ihan turhaan noudatettavaksi.

Aamulla me katottiin Heilan ja T:n kassa hippi ja armeijakundi erämetässä -ohjelmaa. Lepposin krapulapäivä pitkään aikaan, juotiin lonkeroo ja syötiin salmiakkii ja tsiigattiin äijien tempoilua viidakossa metässä aavikolla hangessa. Sitten piti lähtee kotiin ja petiin ja nukkuun, että tänään selviäis taas töissä ja aivot ei olis ihan juustoviipaleina. Venähti vähän pitkäksi nimittäin koko viikonloppu taas, pidin vapaata jo torstaista joten hillumistahan se sitten oli, itkin lujaa ulos ahdistusta ja masennusta, pettymystä valmistumiseen ja elämääni, surkeuttani ja suruani kaikesta saamattomuudesta, osaamattomuudesta ja alisuorittamisesta ja vedin siinä ohessa tilin saldon vissiin miinuksella (en uskalla kattoo onko näin, toivon saavani velkoja takasin ja näin kattavani alkukuun ennen rahapäivää). Hyvä viski houkutteli jatkamaan ja jatkamaan, ja kun siihen yhdistyi se Jänön läsnäolo, niin eihän siinä voinu kun mennä sinne T:lle jakoille ja jäädän kun ei ollu syytä lähteä poiskaan.

Ja mä tykkäisin että elämä vois olla noin vaan, ettei tarvii lähtee jossei haluu muttei tarte jäädäkään, ja että oleminen ois sellasta pakottamatonta ja hyvän tuntusta. Kun niin helvetin harvoin tuntuu hyvältä, kun aina yrittää elää jotakin muuta hetkee kun sitä mikä on käsillä, kun mennyt ja tuleva sotkeutuu ajatuksiin ja kiertää mielen ja kropan solmulle niin, ettei tuu mitään siitä kuuluisasta nykyhetkestä nauttimisesta, jollei nyt sitten oo kujalla ja mutkalla itteensä pakenemassa.

Kun pääsiskin itteensä pakoon. Taidan rauhottua kera rauhottavien kuitenkin, ettei ois liian haikeeta ja vaikeeta tää oleminen.

Depressio

Depressio se hiipi kimppuun sitten taas. Tuntuu, että tää olo on kestäny kuukausia, ehkä vuosia, vaikka vilkasu kalenteriin todentaa, ettei kyseessä oikeasti voi olla kun päiviä, ei edes viikkoja. Kaikki näyttää harmaalta ja tympeältä, eikä mikään innosta, hymyilytä tai tuota mitään tyydytystä. Aamulla itkettää herätä, illalla itketää ajatella seuraavaa päivää, päivisin pilvet liikkuu liian hitaasti.

Kenenkään kanssa ei oo hyvä olla. Mulla ei oo mitään sanottavaa, mä en halua kertoa kuulumisiani - ei mulle kuulu mitään, mulle kuuluu ihan hyvää kiitos, ihan sitä normaalia, eipä ihmeempää - enkä mä halua jutella sen enempää itestäni. Mutten mä halua kuulla kenenkään muittenkaan kuulumisia - ai kävit siellä, no vau, kerro lisää, no miten se nyt silleen teki voi vitsi, no hieno juttu tosi kiinnostavaa ahaa aivan. Mutta niin on helpoin olla ihmisten kanssa, kertokoon kuulumisiaan ne, joille jotakin kuuluu ja minä hymyilen ja nyökkään, yritän kuunnella (mutten kuule mitään) ja ehkä kommentoidakin, vaikka yksinäisiin lauseisiin ne kommentit kuitenkin jää koska en saa mistään kiinni niin paljoa, että saisin sidottua lauseet virkkeiksi ja virkkeet keskusteluiksi.

Enkä minä jaksa toisaalta osallistua mihinkään keskusteluihinkaan. Kaikki aiheet inhottaa ja ahistaa, emmä halua puhua en opinnoista en jatkotutkimuksesta tai töistä, en tieteestä taiteesta maailmasta enkä varsinkaan politiikasta. Mä en jaksa, en halua, mun päässä on vaan tyhjää limaa joka liikkuu helvetin hitaasti paikasta toiseen eikä tuo mukanaan mitään muuta ajatusta kun voi kumpa olisin kuollut.

Mua ei huvita, mä en haluu nousta ylös mutten mä halua maata sängyssäkään, mä en halua lähtee kotoa pois mutta kun en minä halua olla kotonakaan, ei töissä, en kenenkään luona kylässä, en puistossa enkä kapakassa. Missään ei ole hyvä.

Ja mun on niin vaikea uskoo, että huomenna vois olla parempi päivä.

Harmituksia

Murmeli sai kanssa G:n jätettyä, ja sai paremman arvosanan. Vittu mitä paskaa, sanon, ja vituttaa että harmittaa tämäkin asia vielä. Haluisin unohtaa koko roskan, mutta kaikenlaiset epäonnistumiset on juuri niitä, jotka jää pahimmillaan lopun iäksi mieleen noustakseen sieltä aina välillä piikittämään, aiheuttamaan epätoivoa, häpeää ja tympeetä oloa. Tympäsee nytkin, rouskasin rauhottavan jotta työpäivä sujuisi sentään jotenkin muuten kun harmittaessa.

Maanataina käväsin taas kapakassa, Vee oli maisemissa. Sitä harvoin näkyy, kai sekin yrittää olla välillä ihmisiksi. Hitto kun sekin olis panettanut, tää on varmaan tää kevät joka saa hormonit hyrrään ja ajatuksen kiertään kehää lähinnä seksissä. Joskus ollaankin Veen kanssa kyllä sitä seksiä harrastettukin, muutamia kertoja varmaankin, jos nyt oikein muistan. Muistaakseni aina jossain sohvilla ja lattioilla, kerran vaan meitsin pedissä kun raahasin sen kotiani jonakin kesänä. Pariksi yöksi se nyt jäi meille himmaamaan sohvalle, lötköttelin sitten sen sylissä Heilan kiskoessa Kirjailijan kanssa kaljaa. Eipä se sylissä makoilu tietenkään hyrrääviä himoja laannuttanu, mutta tietäähän sen, että luonteeltaan sais olla aika ketku, että kaverinsa tyttöystävää panis sen kotona muitten lähdettyä kapakkaan. Ehkä sitä ketkuutta olis saanu ylös kaivettuakin jollei tilanne olis pitäny sisällään liian vähäistä päihteen juomista. Näin ollen painuin ite toiseen huoneeseen nukkuun ja jätin Veen sohvalle makaamaan.

Koko vitun elämä tuntuu taas muutenkin olevan sekasta. Ei sillä, mulla on ollu hyvä mieli ja nauravainen suu, vilkkuvat silmät ja keinuvat lanteet taas jo monta viikkoa (ainakin kaksi), mitä nyt sitten joku akateeminen paska masentaa mielen hetkeksi ja kemiallinen paska sen sieltä nostaa, mutta jotenkin asiat kuitenkin myös junnaa ja kiertää kehää. Sekin liittyy siihen seksiin, kun tekis mieli niin helvetisti panna kaikkia muita paitti Heilaa. Heilaakin, miksipä ei, mutta kun se on niin tuttu ja koko juttu on niin sitä niin niin just sitä yhdessä olemista ja rutiineja ja asumista ja siivoomista ja äh. Kroppa sanoo että stoppi tälle nyt ja uusille laitumille, sydän ei tiiä mitä se sanois ja pää puolestaan jahkaa ja vehtaa eikä osaa tehdä mitään päätöstä.

Haluisin erota, en haluis erota. Haluisin, en, haluisin, en.

Mä haluisin rokkenrollii ja päihteitä, irtosuhteita ja kesäsateita, reissaamista ja unohduksen.

Naiset ja rentut

Näin Pörröpäätä pitkästä aikaa kapakissa, se oli aika soseessa. Vissiin dokaillu koko kevään putkeen (sekin), kun jutut alko olla aika levottomia ja ulkonäkö hivenen kärsineen näkönen. Hoikkana ja somanahan se pysyy aina  näköjään, toiset ne ei turpoo ei liho ei levähdä vaikka ruokavalio kuinka koostuisi bissestä ja viinasta ja sitten taas bissestä. Ehkä siinä se salaisuus onkin, tosijuoppo ei enää edes syö.

No joo, Heila ja Maisteri oli messissä mukana, sekä joku satunnainen opiskelijasankarisakki, jotka puhu Oikeita Asioita ja Vakavia Asioita. Mä en jaksa puhua niitä tai noita, oma pää askaroi päihteiden ja seksin ja manian kimpussa, jollon asiat tuntuu niin varman selviltä, etten ees jaksa lähteä mihinkään keskusteluun vuohenpää-gotiikasta tai kokoomusnuorista. Vittu mä vihaan kokoomusnuoria, muttei siitä sen enempää.

Kuitenkin siis Pörröpää saapasteli kanssa sisään tuhannen seilissä, tervehti mua kertomalla kuinka kiva on katella pitkästä aikaa mun tissejä ja halimalla vähän. Onnitteli tietty, ollaanhan sitä nyt Akateemisia Aikuisia (minä, ei se) ja ihan töissä vielä siihen päällekin, sopiihan sitä juhlistaa vähän vetämällä vintti pimeeks. Vintti sillä pimeni joo, ja sen tyttöystävä sitten nappas sen kotimatkallaan mukaan ja vei petiinsä.

Sitä sitten Heila ja Maisteri jäi ihmetteelen, että miten silläkin sekopää-juopolla aina vaan voi olla niin fiksuja naisia. Pörröpää ei tietääkseni varmaan ööö ehkä ikinä oo heilastellu muita kun akateemisia naisia, aina sillä on ollu joku tohtorin alku tai nippanappa maisteri kierroksessa, ja aina se on ite lähinnä ryypänny, lukenu, hiisannu, välillä käyny vähän töissä ja sitten taas sama ralli alusta. Sen naiset taas hoitaa opintojaan tai jatko-opintojaan, on virkamiehiä tai muita Aikuisia. Onhan se ehkä vähän erikoinen kuvio joo. Mut Pörröpäässä on joku juttu, ei sitä oikein pysty sanallistaan, että mikä se on, mutta toki sen mukaan iteki lähteneenä tasan sen huomaan ja tiiän. Ehkä sitä muut miehet ei nii haistakaan, vaan se on joku naisten oma homma. Että siinä se juoppo sekoilee, ja taas sen seuraan lähti joku älykäs ja kiva nainen, vaikka vieressä älykkäät ja kivat kundit on vähän hillitymmin.

Mikälie renttugeeni siinä sitten herää, että sen mukaan haluaa lähteä. Toisaalta vähemmän turvallisia kohteltajia noi muutkin (ehkä opiskelijasankareita lukuun ottamatta) oli, ettei se nyt mikään laatikon vaarallisin tai terävinkään veitti ole se Pörris. En tiä niin, mut sen mä kyllä vieläkin muistakin, kuinka lohduttoman kauniin pysähtynyttä oli juoda sitä keppanaa sen kanssa aamusin sillä vihreellä sohvalla tuijottaen ikkunaa, tupakoiden ja jutellen. Ja paljon mahdollista olis, että lähtisinkin sen messiin, jollei sillä olisi sitä tyttöystävää olemassa.

Nuoruus

Mua rassaa aika paljon, kun porukka käy sellasia "sillon kun minä olin nuori niin sitä ja tätä ja ei ainakaan tota" -keskusteluja. Etenkin ärsyttää, jos niitä käy nippanappa parikymppinen ihminen. Ei sillä, etteikö asiat olisi voinu olla kovinkin eri tavalla sellaisenkin tapauksen nuoruudessa, eikä silläkään, että 80-vuotiaan nuoruuslätinä olisi välttämättä yhtään sen miellyttävämpää kuultavaa. Pikemminkin siksi, että eikö hyvänen aika edes niin nuori muista, kuinka vitun rasittavaa oli nuorena - lapsena, teininä, mitä näitä on - kuunnella sitä "voivoi sillon kun minä olin nuori nii kyllä oli rankkaa elämä, kivireki selässä oli kouluun hiihdettävä kesät ja talvet ja sudet vaan ulvo koulupolun varrella, että älä sinä pullamössö-sukupolven lapsi kuule valita ollenkaan kun aina oot niin helpolla kaikesta päässy".

Mä en aatellu unohtaa, että murheensa ja haasteensa kullakin eläjällä. Vaikka iteki joskus kaipaan 90-lukua ja pelkään tekniikkaa ja läppäilen menemään kuinka mikäkin on muuttunut siitä kun MINÄ olin NUORI, niin hyvänen aika, ihan saatanan sama se, millasen varustuksen kanssa elää, koska ei ne ihmisen murheet siitä vähene. Mitä sitten, että meikäläisen lapsuudessa ei ees ollu kännyköitä ja nykysin niitä on jo vissiin vauvoilla, niinhän se tekniikka kehittyy ja maailma muuttuu. Ennen kaikkea on röyhkeetä olettaa, että kaikki muut pääsee jotenkin helpommalla ja kivammalla elämästä kun mitä ite (tai korkeintaan ittee vanhemmat ja oma sukupolvi), ja sitä pitäisi sitten suureen ääneen meltota kuinka niin kovin rankkaa ja kamalaa oli ja nykynuorisolla sitten puolestaan on niin kovin helppoo ja ihanaa ja ne roistot ei sitäkään osaa arvostaa.

Meikän mielestä parempi vaan, jos jatkuvasti asiat olis helpompia ja kivempia. Mitä se keneltäkään on pois, jos joku toinen pääsee helpommalla? Hyvä vaan. Tosin en hetkeekään siihen usko, paskat se mun nuoruus niin kummallisen ihanaa ollu ja paskat se sitä nytkään kenellekään on, oli sitten kännykkä ja intternetti ja taksiautoja tai ei. Muutenkin ihmeellistä tuijotella menneisyyteen ja verrata sitä johonkin toiseen ikäpolveen, ja repiä siitä harmia itelleen. Naamat kohti tulevaisuutta ja nupit kaakkoon, niin unohtuu se turha jupina!

Tulevaa ja menevää

Fiilis on vähäsen parantunu. Harmittaa edelleen, muttei ihan 24/7 sentään, lisäks ens viikolla alkaa yksi pidempikestonen duuniprojekti, joka varmaan vienee tehokkaasti muut aatokset pois. Pitänee siis alkaa myös hiljalleen loiventamaan tätä juopottelua, jotta siirtymä uuteen arkeen ei tuu liian rytinällä. Onhan tässä sentään vappu välissä, ehtiihän siinä vielä kilisteleen lasia ja rilluttelemaan.

Jotenkin kyllä vähän huolestuttaa arkityöviikkoon siirtyminen. Oon jo vuosikausia tehny pääsääntösesti keikka- ja viikonlopputöitä, jollon viikot on ollu mukavan sekavia. Mitä ihmettä teen vapailla viikonlopuilla? Vihaan kapakoita viikonloppusin, sillon liikenteessä on kaikenlaiset amatööritinaajat, bodari-amikset, pissa-Pirkot ja muut ns. tavan tallaajat, joiden kanssa en a) koe mitään yhteyttä b) halua olla samassa tilassa ja c) vituttaa olla tukkimassa joka paikkaa. Viikonloppusin baareissa on melusta, kallista ja saatanasti sakkia, mä en viihdy. Mieluumin oon töissä saamassa parempaa liksaa ja lepuuttamassa hermoja, jotta voi vilahtaa takasin tissuttelemaan kunhan sunnuntai kolahtaa kalenteriin ja peruskansalaiset alkaa työviikkonsa.

Näin ollen pelottaa, että miten sopeudun. Työaika tossa projektissa on tosin on joustava, eikä työviikkokaan oo liian pitkä, joten voisin kuvitella, että jonkin verran tunteja vois tehä sisään ja tällä tavalla ostaa itelleen pitkiä aamuja ja/tai lyhyitä päiviä. Silti muutos entiseen on melkonen. Mahdanko olla sellaseen valmis etenkin, kun kulunut kevät on monella tapaa ollu ehkä koko elämäni paras kaikkine graduahdistuksineen ja rahahuolineenkin.

Jotten nyt liian valkokaulusihmiseksi olis muuttunu, niin pistin kuitenkin eilen bailaten duunitilannettani. Peruskapakkiin iskettiin vasta illalla, perusjengin kanssa ei juurikaan juteltu, mutta Jänönen yllättäen halus ite lähtee mun ja Heilan kanssa ryyppäämään (koska ollaan niin pirun ihania) joten oltiin sen seurassa pilkkuun saakka ruukun äärellä. Heila tosin ihme kyllä lähti omaehtoisesti kotia aiemmin, ja voi hitto kun syyhytti käydä käsiks Jänöön. Kuitenkin oon tuumannu viisaimmaks antaa tän homman edetä sellasella painolla, ettei rupee omaa päätä ahistaan liikaa, ja toisaalta ettei ite käy roikkuvan rasittavaks. Kiinnostus kummasti kantaa pidemmälle, jollei kiirehdi tai yritä mitään väkisin.

Kiva kuitenkin oli jutella Jänön kanssa kahdestaan, esiliinana tosin seurassa oli jonkun verran aiheesta tietävä ystäväni M, joten eipä siinä nyt mitään niin kauheasti ois voinukaan tapahtua. Perinteinen itseni olin kuitenkin siinä mielessä, että ei dokausreissua joilla en tavalla tai toisella telois itteeni. Tällä kertaa teloin kohtuullisen kovasti sillä perinteisellä tavalla, eli heitin lipat ja polvi aukes.

Nyt siinä polvessa on pillun näkönen haava, kyllä ilahduttaa.

Tokkuraa

Dokaaminen kehittyi masikseen dokaamiseksi. Petyin niin rankan kautta saamaani arvosanaan, että koko maisterius tuntuu häpeällisen paskalta paskapaskapaska epä-saavutukselta. Aattelin heittää painosta tulleen työn roskiin, kun pakkohan se on kuitenkin hakea, eihän se painaminen ilmasta ole, eikä sitä perintään nyt ainakaan halua päästää. Joten hoidan pahaa mieltäni kuten aikuinen ikään, eli pyrin olemaan aamusta iltaan kännissä. Ja koska olen samalla työssäkäyvä, tosi mega-aikuinen ihminen, hoidan krapulan lisäämää ahdistuspaskaani rouskimalla rauhottavia kun namusia ikään.

Mikä siinä on, että sitä voikin olla näin pettyny itteensä? Kun ajan pyörällä, toivon että ajasin päin seinää. Kun kävelen rappusia, toivon, että luikastun ja kaadun päälleni. Kun kävelen sillan yli, toivon, että ehkä kompastun kaiteen yli ja tipahan kivikovaan asfaltiin.

Nytten istun kuitenkin töissä ja tuijotan tyhjin katsein kattoon ja välillä vähän seinäänkin, mutta toki hoidan asiakaspalvelijan iloisen hymyn heti tarvittaessa huulilleni jos joku tosta ovesta vahingossa sisälle kävele.

Perkele kun itkettää oma paskuus niin helvetisti.

Biljardia

Juopoittelu se vain jatkui sitten kuitenkin. Kävin perjantaina vähän uimassa ja duunissakin piipahtamassa, ja perjantaihan oli tietty myös rahapäivä, joten lähdin sitten kapakkiin. Päädyttiin lopulta Kirjailijan luokse juomaan viiniä ja polttaan tupakkia. Kusipääksihän sitä joskus tässä tituleerasin, no on se edelleen vissiinki aika ehdoton jossain asioissa, mutta muuttunu melko kovasti niistä ajoista kun meillä tosissaan palo toisiimme kiinni. Niin kun se ite asian selittää: "Tajusin, ettei kaikki muut ihmiset ookaan idiootteja". Kohtuullinen lähtökohta elämiseen, sano.

No Kirjailijalle kutsuin myös Jänön, joka aika yllätykseksi tulikin paikalle kyllä, ja houkutti koko koplan pelaamaan bilistä (mikä siinä on, että sitä bilistä tarvii pelata jos sellanen pöytä on ravintolassa) lähimpään vähemmän meluseen juottolaan. Oli siellä kyllä melusta, ja pelashan ne kundit sitten bilistä antaumuksella - ite keskityin läpsiin niitä pakaroille aina kun sattuivat mun cheerleader-puolelle pöytää. Ihme kohellusta kyllä, Kirjailija voitti kaikki, Jänö oli hyvällä tuulella, Heila sekoili pallojen kanssa ja vanha ystävämme PJ selitti päissään kuinka kiva ois vielä ees kerran panna mua. Herkkää.

Mut varsinaisesti kivaa oli tavata siinä tiskillä sellanen vanha herrasmies, Mau, joka tarjosi viskin ja jutteli mun miesongelmista. Pitäs seurata sydäntään, se sano, kun haikeena kattelin poistuvan Jänön selkää. Pitäis ja pitäis, helppo se on sanoa ja tietää, mutta kun mä en tiedä mitä se sydän sanoo. Se sanoo tänään sitä ja huomenna tätä ja viikon päästä vire on taas jo erilainen, eikä oo mitään takeita tai rotia siitä, että sen suoltama soopa on ollenkaan ees tarkotettu mun korville. Kunhan hakkailee keskenään. Seuraa sydäntäsi. Seuraisin, mutta entä, kun se vetään kahteen tai useampaankin suuntaan? Enkä nyt meinaa mitään miesjuttuja pelkästään, vaan ylipätään koko elämää kaikkine osa-alueineen. Jos jossakin mun taipumus masennukseen näkyy, niin se näkyy siinä, että mä en osaa tehdä valintoja ja päätöksiä. Mä lykkään ja lykkään ja pelkään ja jahkaan ja ootan jotain merkkiä, ja lopulta tilanteet menee ohi tai jotakin vaan tapahtuu itellään. En oo mielestäni päättäny kauppaostoksia kummempia asioita sitten sen, kun muutin yksikseni asuun yläasteen jälkeen. Se jos joku oli päätös.

Kuitenki, Mau oli ihanan charmantti ja symppis, vaikkei mun sydämestä siinä sitten tolkkua kimpassa saatukaan. Painuttiin Heila ja minä nukkumaan Kirjailijalle, josta herättiin aamulla sopivasti ysiksi hakeen kaupasta lisää bissee, jonka voimalla kävästiin yksillä messuilla ikään kun lähiömatkailuna ja päädyttiin lopulta sitten Jänön työpaikalle koheltamaan. Oli lepposaa ja ehkä hauskimpia päiviä miesmuistiin. Jopa jurottamaan taipuva Jänönen oli hyvällä tuulella vaikka me kolme muuta oltiin niin saatanan soseessa, ja vaikka edellisenä yönä lähetin sille jokseenkin "yyh tekis sua mieli" -tyyppisen viestin. Itelleni järkeilin niin, että jos mä saisin sellasen viestin, ja vaikkei kiinnostaiskaan, nii hitto kyllähä itsetunto kohoais. Ehkä kohos silläkin, koska se oli lepposa ja nauravainen ja hauskaa piisas.

Ihme teinimeininkiä, vaikkei teineissä mitään vikaa ookaan, ja voi olla ettei teinit ainakaan nykysin kaada kuppia tämmöseen tahtiin. Vituttaa kaikki tekstiviestit ja puhelimet ja sosiaalinen media, kun niiden kautta on niin luvattoman helppo yrittää säätää eri ihmisten kanssa. Mä kaipaan 90-lukua, mä kaipaan sitä että oikeesti nähdään ja kohdataan, eikä länkytetä virtuaalisesti tai puhelimen tekstikentän kautta toiselle. Mut sorruin nyt sitten päissäni siihen, eikä siitä tainnu seurata sellasta katumuksen aaltoa kun pahimmillaan vois.

Järjen hiventähän ei tässä taas ollu, mutta olihan hauskaa kuitenkin. Lähen uimaan karistamaan oluthampaan kolotusta mielestäni.