Lomasta meni 90% niin ahdistuneena ja itkuisena, ettei mikään ollut mitään. Viimeisinä päivinä toivuin niin, etten enää jaksanut saapastella työterveyteen heti ensimmäisenä masentavana maanantaina. Olisi varmaan pitänyt. Pitäisi varmaan. Aina pitäisi ja pitäisi ja pitäisi.
Välillä epäilen että kaikki on jotakin pitkittynyttä PMS:ää, että kuukauteen mahtuu muutama päivä jolloin jollakin tavalla on edes etäisesti ok ja kaikki muut ovat sitten joko fyysistä tai henkistä tai fyysistä ja henkistä pahoinvointia. Liikaa ja liian vähän.
Tunnen olevani koko ajan niin irrallaan. Kävelin pitkin merenrantaa tunti toisensa perään ja istui markiisin alla lukemassa Sylvia Plathia ja poltin tupakan ja toisenkin ja sama ankeus sulkee syliinsä olin sitten täällä tai toisaalla. Tunnit vierivät. Googlettelen ohjeita miten innostua elämästä, mitä tehdä jos kaikki tuntuu tylsältä, mistä näköaloja. Kämppäkaveri lukee eksistentiaalifilosofiaa ja ryyppää kun ei muutakaan viitsi, itse en viitsi edes ryypätä.
Samaan aikaan teen niin vitusti kaikkea että mikä perkele siinä on kun ei onnenapilaa silti löydy, olen opiskellut uutta ja tutkinut vanhaa ja vaihtanut työtä ja raatanut ja levännyt ja harrastanut ja avustanut ja kutonut sukkaa ja leikannut hiukset ja matkustanut muualle ja tutustunut uusiin ihmisiin ja testannut huumeita ja testannut selvyyttä ja nukkunut hyvin ja jumpannut ja tanssinut ja syönyt terveellisesti ja hotkinut hampurilaisia ja halannut puita ja silittänyt kissaa eikä syke tunnu silti laantuvan eikä mielekkyys tuonkaan kiven alla piileskelevän.
Yh hyi yäk kaikkea.
