Jotain uutta, jotain vanhaa

Mieliala on kohentunut aimo harppauksin. En enää edes muista, millaista oli syksyllä ja mikä ihme silloin saattoi itkettää joka päivä, en todellakaan muista että olisin ollut ahdistunut mutta tiedän sen monien jättämieni tekstuaalisten vihjeiden perusteella. Tämä yllättää minut joka kerta, miten voi olla että muistan itsestäni ja omasta elämästäni lopulta niin kovin vähän -- paikkoja, tapahtumia, ohi vilahtavia välähdyksiä minusta ja muista jossain jotenkin, mutta hyvin vähän muistoja tunteista, fiiliksistä ja oivalluksista. Ehkä todellakin olen niin irti tunnetasostani, että suunnistan itsessäni ilman kompassia tai karttaa enkä saa punottua reiteistäni näkyviä teitä.

Nyt kun voin paremmin ja elämä on taas voimakkaampaa ja värikkäämpää, jaksan olla myös armollisempi ja hyväksyvämpi sekä itselleni että muille. Tänään on 40 päivä alkoholitta, taidan jatkaa vielä ensi vuodenkin puolelle, ehkä se tekee hyvää ja säästää minut kevään masennukselta, ja jos ei muuta niin onhan se ainakin jotain uutta. Ja jos alkaa janottaa, niin sitten juon, en jaksa pingottaa ja koettaa säädellä elämääni, olen niin suunnitelmaton ja järjestelemätön ettei pinnani kestä pitkään enkä tiedä haluanko edes kehittää sitä aluetta itsessäni ainakaan juuri nyt. Olkoon sitten kärsimätöntä ja nopeatempoista.

Jotkut asiat ovat jo kaukana takana mutta toiset ne vaan pysyy, eilen baarissa K:n ja sen veljen kanssa jaksoin ihmetellä itsekseni miten aina vaan ja aina uudestaan minä hukun niihin silmiin ja miten joka kerta kun se vain käveleekin samaan tilaan minun kanssani tunnen minä tulleeni kotiin. Sydän laulaa ja hyrisee, minun on lämmin olla, kun se vain on siinä vieressä on minulla kaikki ja kaiken jälkeenkin tunnen ylisepursuavaa hellyyttä sitä kohtaan. Olen avuton tämän rakkauden edessä koska se on niin kaikenkattava ja anteeksiantava, tee mitä vain minä olen tässä minä en jätä sinua koskaan. Ei kai muuta voi tehdä, kulukoon aika ja tehköön taikojaan, ehkä tämä joskus loppuu ja olenhan minä saanut vähennettyä sen näkemistä (mikä muuten tekee kipeää, kaihertaa ja painaa etten ole sen vieressä, haluaisin nähdä sitä joka päivä joka hetki jakaa kaiken sen kanssa mutta minkäs teet kun ei niin ei, eikö, sanokaa että olen oikeassa ja että näin on toimittava, hiljaa vierottauduttava unohdettava päästettävä irti vaikka kuinka kipeää tekisikin, sanokaa että joskus sitten on helpompaa ja suupielissä leikkii surumielinen hymynkare muistojen pyöriessä päässä, sanokaa että tästäkin tulee yksi niistä tunteista jotka unohdan ja joita koetan jäljittää tekstimarkkeerausten perusteella, sillä tällä hetkellä tämä on edelleen vahvin tunne jota olen ehkä ikinä tuntenut) ja olkoon tässäkin armoa mukana, päivä kerrallaan ilman suunnitelmaa huomisesta.

Ja silti toivon niin lujaa kuin vain kehtaan kaiken tyynen luovuttaneen pintani alla että jospa, voi jospa, voi kiltti maailma taivas jumala universumi, minä en mitään muuta en ikinä en koskaan enää jos vain. How sad is that.

Tunnelma nousussa

Se on joulukuu joka tuolla on meneillään, hormonikapistus kaivettiin sisältäni pois ja maailmaa peittänyt harmaa sukkamainen säkki lähti samalla ronkinnalla jonnekin huishais. Olen nukkunut yöni hyvin, ollut jo pari viikkoa juomatta, keskittynyt hyvinvointiini ja töihini ja vähän kai ihmissuhteisiinikin (K meinaa taas vaipua alakuloon, sen seurassa on niin raskasta että se imee mun hyvinvointini pitkällä pillillä sisäänsä ja jättää jälkeensä ärtymistä ja kiukkua, miksi sinä jumalauta levität ympärillesi tuota pahoinvointia ja ahmaiset muidenkin jaksamisen synkkiin keitoksiisi kun eihän se sinua edes auta, missään ei taas näy valoa ei vapahdusta ja elämä luisuu tuttua alamäkeä roskapöntön pohjalle jätemassan keskelle mä tungen kohta väkisin sun kurkusta niitä sieniä alas jollei toi muuten lopu) ja elämässä on ehkä jotain valoa tai jos ei sitä niin ainakin ihan miellyttävää arkista aherrusta pupellusta.

Naapuri otti yhteyttä, se on taas sinkku tai ainakin yksineläjä ja haluaa nähdä, vastasin että sopiihan se ja kattellaan. En ole varma miten asiaan suhtautua, juttelin aiheesta myös Tavallisen Miehen kanssa koska eipä tässä ole mitään syytä olla epärehellinen ja nurkissa lurkkija, eihän se tietenkään innosta kiljuen riemastunut ajatuksesta muttei se kieltääkään voi joten saanen tehdä mitä parhaaksi katson. Vitun Naapuri, mitä se nyt taas on vailla pohdiskelin ex-Heilaa uimahallissa nähdessäni ja Heilaa nauratti että no mitäkähän luulet häh, hänellä on kyllä vankka veikkaus ja jos hommat menee tuttujen kaavojen mukaan nii eiköhän se vielä tämän vuoden puolella pyydä minut petiinsä.

Naapurihan se jo vuosia sitten painotti kuinka ei halua suhdetta kanssani eikä tästä sellaista tule, koen jonkinlaista hivelevää kutkutusta siitä, että se on kuitenkin nimenomaan se, joka tässä on lopulta minun perässäni jolkotellut ja luulen, että se tässä sitä osittain kiehtookin, sen päähän ei mahdu etten minä olekaan ravannut sen perässä ottanut yhteyttä toivonut näkemistä halunnut tekemistä. Miksi olisin, Naapuri on kiva ja viihdyn kyllä sen seurassa, muttei mulla ole mitään tarvetta roikkua siinä kiinni, minulla on oma elämä ja omat asiat ja omat murheet ja ehkä se onkin sille sitten vierasta, joku itsenäisyys ja omaehtoisuus joka sitä samalla houkuttaa puoleensa. Tai sitten oon vaan niin hyvin sen kanssa yksiin sopiva petikumppani ettei se siksi saa musta tarpeekseen. Seksipeto, räyh mur.

Suuri Onnen Vuosi koki hormonaalisen kolauksen taantuakseen onnettomaksi syksyksi, mutta mä luulen että nyt alkaa kuulkaa taas iso moottori kumeasti murista ja kehrätä!

Yksinäistä valoa

Aina vaan sataa ja on pimeää, ja aina vain tunnun odottavan jotakin. Ex-Heila koki jonkin suuren valaistumisen ja tajusi yhtäkkiä todellisuuden rakenteen, sen juttuja on jännittävä kuunnella ja uskon aidosti, että se on päässyt jonkun suuren jäljille, ja kunhan se saa jäsennettyä oivalluksena sanoiksi ja virkkeiksi on tavoitteena vallankumous ja maailman muuttaminen ja nämä ovat tavoitteita, jotka voin helposti allekirjoittaa. Ehkä vallankumous onkin se, jota olen odottanut koko elämäni, hyvä jos joku ottaa ohjat käsiinsä ja näyttää tien niin itse voi kulkea siinä rinnalla. Johtopaikat ovat tuulisia ja yksinäisiä, ja yksinäisyys repii välillä rintaan niin lujasti, että keuhkot tuntuvat painuvan kasaan ja maailmasta katoavan mieli, mitä väliä on millään kun edessä on kuitenkin vain tyhjää sykyttävä sydän illan päätteksi.

Kaipaan rakkautta, eikä tunnu riittävän että saan sitä sellaiselta ihmiseltä jota en itse rakasta takaisin sillä tavalla kuin haluaisin. Haluan, että se rakkaus tuntuu, olen saanut maistaa jostain sellaisesta palasia silloin tällöin elämässäni eli kokemusasiantuntijuuden syvällä ymmärryksellä pitäydyn käsityksessä, että sellaista on olemassa. Tuntuu absurdilla, kun lehdissä lätistään nykynaisten liian korkeista kriteereistä kumppaneille, en kerta kaikkiaan käsitä mistä niissä edes puhutaan. Kriteerit, mitkä helvetin kriteerit, itselleni ei ole mitään väliä iällä värillä ammatilla tuloilla sukupuolella asuinpaikalla yhtään millään muulla kuin rakkaudella, ja se puolestaan tuntuu joko syttyvän tai olevan syttymättä melko omalakisesti omista toiveista huolimatta.Ympärillä mennään naimisiin, muutetaan toisiin maihin rakkaiden perässä, tehdään lapsia ostetaan asuntoja rakennetaan koteja, ja minusta tuntuu kauhean varmasti siltä, ettei mikään näistä asioita tule koskettamaan minua. Minä olen se, joka ei pääse naimisiin, ei vanhene kenenkään kanssa eikä ikinä elämässään ole sidoksissa mihinkään. Se liittyy tietysti tähän ikään, nythän niitä ruuhkavuosirumpuja paukutellaan nurkalla jos toisellakin, ja kaikkien pariskuntien ja perhekuntien keskellä yksinäisyys tuntuu hyvin konkreettiselta, eikä ole oikein ketään, jonka kanssa aiheesta puhua. No K on toki sinkku, mutta ymmärrettävästi siitä ei ole kauheasti lohduksi.

Eikä elämän mielekkyyttä voi tietenkään toisen ihmisen muotoon sitoa. Silti kaipaan niin pirusti rakkautta ja rakastamista, vastavuoroista vuorovaikutusta, sinä minua minä sinua, sielujen sympatiaa ja yhteisymmärrystä, että kaikki sen rinnalla on vähän sijaistoiminnon kaltaista ajantappamista. Ehkä se on tässä se kuuluisa biologinen kello, ei niinkään sisäinen tarve lisääntyä vaan ulkoinen paine olla jäämättä lehdelle soittelemaan. Koko yhteiskuntahan perustuu perheyksiköille, kaupassakin on kalliimpaa asioida yksinäisenä asumisesta puhumattakaan.

Ehkä tämä helpottaa kunhan tämä vuosikymmen tulee lusittua. Loppuu naimauutiset lähipiiristä ja alkaa erokierre perkele.

Lukuloma

Pihalla on märkää ja harmaata, todellinen sielumaisema tien pientareella. Olen sairaslomalla ja miten tämä aika kuluukaa niin nopeasti, makoilen viltin alla lueskelemassa enkä tajua lukemastani sanaakaan eikä oikeastaan kiinnostakaan mutta sisu ei anna periksi jättää kirjaa kesken. Haaveilen jo seuraavasta niin kuin monesti kaiken kanssa, syödessäkin elän jo seuraavassa ateriassa ja joko murehdin tai makustelen sitä kaipaavasti, tämä hetki ei riitä vangitsemaan huomiotani.

Itkeminen on laantunut, voi olla että sairasloma helpotti ainakin tämän viikon ja perinteinen maanantain pakokauhuahdistus jäi sen takia kokematta. Voi myös olla, etten vain muista miltä tuntui eilen, toissapäivänä, viikko sitten. Tämä hetki valtaa menneen ja tulevan eikä siltikään vangitse mielenkiintoani ja saa minua tarttumaan siihen kuuluisaan hetkeen. K:n suosikkikapakan kantaväestöstä kolme kertoi saman illan aikana kuinka hyvin sovimme yhteen, missä tapasimme miksemme ole yhdessä olemmeko yhdessä pitäkää toisistanne kiinni pidä tuosta naisesta kiinni. Niinpä niin. Join murheisiini viskiä ja ginger alea, triplana siitä tulee parempaa, mutta ei alkoholi enää jostain syystä toimi niin kuin toivon sen toimivan. Ne raitistuneet, jotka eivät ole raitistuneet jumalien tai pakkojen edessä, puhuvat usein kyltääntymisestä, kyllästymisestä, se jokin jää juodessa saavuttamatta ja alkaa tuntua siltä että tämä on nähty, ei huvita enää. Onko niin käymässä minulle, viimeiseen vuoteen ei juopottelu ole tuntunut samalta ja tipattomat suunnitelmat kärkkyvät mielessä koko ajan lähempänä, haluaisin siirtyä johonkin muuhun mutten tiedä mihin. Annan itselleni aikaa.

Tavallinen Mies rakastaa ja halaa, huomenna vien sen porealtaaseen ja suutelen suulle hyvän yön toivotuksen, oma sydän vieressä huokailee ja punnitsee tilannetta: onko sittenkin tyydyttävä ja unohdettava ja otettava vastaan se mitä saa vaikkei se olekaan sitä mitä halusi tai kuvitteli haluavansa, vai tekeekö siinä karhunpalveluksen itselleen ja toiselle, vielä pahemman petoksen. Haluaisin innostua jostakin, haluaisin lukea kirjaa ja upota toisiin maailmoihin, sen sijaan lasken sivuja ja odotan että tämä jo loppuisi ja seuraava alkaisi.

Virta pois

Tuntuu niin kuin kaikki elämä ja energia olis valunu musta pois sormenpäiden kautta, en jaksa enää edes itkeä enkä oikein puhua kenellekään, en pysty näkemään mitään hyötyä saavutettavaa helpotusta pelastusta, joten sanat juuttuvat kurkkuu ennen kuin ne edes ovat muotoutuneet kunnolla, tympäännyn omiin asioihini ennen kuin ne muodostuvat ajatuksiksi joita voisi toisille jakaa joten en jaa mitään enkä sano mitään, kotona jaksan lähinnä maata ja olla murheellinen mutta kyyneleet pysyvät sentään poissa.

Se mies ei rakasta minua ja siksi se nyt paremmin voidessaan viimein ymmärtää pitää etäisyyttä ja voi miten pohjattoman surulliseksi se minut tekee.

Tarvitsen asioihin merkityksiä tai muutoin tämä valuu jälleen siihen synkkään säkkiin jossa kaikki on yhdentekevän turhaa. Ehkä onni löytyy rutiineista ja tekemisestä ajattelen taas kerran ja teen suunnitelmia Uuden Elämän suhteen, maanantaina aloitan ja keskitän nämä vähäiset energiani ainoastaan töihin ja liikuntaan, en uhraa ajatustakaan murheilleni ja epämukavalle ololleni, annan ajan vain kulua ja olen ajattelematta yhtään mitään.

Kissa naukuu keittiön ovella ja mua oksettaa niin lujaa kaikki että haluaisin vaan nousta junaan ja paeta tosi kauas pois täältä kaikkea.

Minne mennä

Mä en tiedä onko tää paras aika ja paikka sanoa tätä ja mä mietin että älä pliis älä sano sitä mitä mä arvaan sun sanovan mutta mä rakastan sua. Kabuum. Siitä on aikaa kun joku on viimeksi sanonut noin, äitiä ei nyt näihin laskuihin oteta mukaan, ja mä sanon että voi ei ja oon sille rehellinen taas kerran, mä en pysty vastaan näihin tunteisiin koska K, koska se vitun K aina vaan ja se ymmärtää, ottaa syliin ja sanoo ettei se pakota mua mihinkään eikä vaadi mitään mutta haluaa että mä tiedän ja mä hyydyn siihen syliin, jään vielä yhdeksi yöksi kun en jaksa lähteä poiskaan lämpimästä.

Ja mun on niin vitun vaikee sanoa mitä mä haluan ja sisäistää, että elämä jatkuu kuluu venyy vanuu tässä juuri tällä hetkellä vaikka mä jumittaisin lopun ikäni saamatta jäänyttä Suurta Tarinaani, mä en oo nähny K:a viikkoon ja mitä kauemmin menisi niin sitä kauemmas se varmasti mun mielestä lähtisi, katoaisi pois ja haalistuisi jonnekin.

Mitä jos vaan antaisin periksi, muuttaisin Tavallisen Miehen elämään ja painaisin oven kiinni perässäni, riisuisin kengät takit palttoonnapit, asettuisin taloksi?

Kesä kuihtuu pois

When I Need You I just Close My Eyes and I'm With You soi radiossa ja mulle kertyy kyyneliä silmiin siitäkin, alan olla uupunut tähän aina vain jatkuvaan sentimentaaliseen yliherkkään oloon jossa ne kyyneleet puskee esiin pienimmästäkin, kyllä tässä kova ja kylmä kuori karisisi jos joku näkisi kuinka vollaan sunnuntaina sohvalla pehmolelu sylissä kun jälleen kerran kaikki koskee mun sielun kieliä liian raskain ottein. Kämppis lähtee heittään jotain kaveriansa lähikuntaan ja minä jään odottamaan Tavallista Miestä joka on jossain vaiheessa tulossa tänne matkalla jo, en hennonut kieltää kun se intoili että tulee tänne yöksi ja heittää mut aamulla töihin toiseen kaupunkiin, ottaa lomaa töistä sitä varten että saa olla mun kanssa muutaman päivän mun työmatkalla ja koko ajan mä tiedän että näiden muutaman päivän jälkeen mun on kai sitten viimeinkin pakko lopettaa tämä, jättää se ja pistää piste tälle suhteelle, lopettaa leikkimästä jotain sellasta joka ei oo enää hetkeen tuntunut samalla tavalla hauskalta kun keväällä jolloin silloikin tiesin ettei tästä tule mitään tämän kummempaa, miten voisikaan tulla kun sydän haluaa ihan muuta eikä lakkaa haluamasta vaikka kuinka koetan sovittautua toisen syliin ja käsivarsille ja siinä kai se ongelma onkin, yritän etsiä toisia käsivarsia vaikka nämä omanihan minun pitäisi saada avoimeksi jollekulle toiselle, oma sylini ja sydämeni kääntää vastaanottavaiseksi lämpimäksi kutsuvaksi ja sitäpä en saa tehtyä.

Sitä sanotaan että pitää kuunnella sydäntään, se vie oikeaan. Entä kaikki sydäntään kuunnelleet väkivaltaisissa hyväksikäyttävissä tuhoisissa kamalissa suhteissa vuosikaudet kymmenet ihmiselämät lusineet, mikä tae on siitä että sydämen seuraaminen tuo elämään muuta kuin sellaista kärsimystä, jonka joskus myöhemmin toivoisi voivansa pyyhkiä pois, toivoisi kuunnelleensa järkeä ja ystäviä ja kaikkia niitä merkkejä jotka huusivat ettei tuohon junaan pidä nousta ja johon silti nousi sydän takoen.

Ei huvittaisi muttei tätä puolestanikaan kukaan muu tee.

Hormonaalinen masennus

Ei tullut onnea ja autuutta alkoholitta vaan ei tullut alkoholin kanssakaan. Tämä epätoivon kyntäminen käy niin työstä, että joka päivä on paha päivä ja joka hetki on kurja hetki. Tuntuu että hetkinen sanoi putkonen ja siirsi huomionsa mahdollisiin synkeisiin olosuhteisiin vaikuttaviin tekijöihin: mikä on muuttunut siitä kun viimeksi oli hyvä olla keväällä kakstuhattakuustoista, mikä voi rassata ja lannistaa näin pahasti, miten tätä alakuloa kestää ja kestää kuukaudesta toiseen. No lääkärithän on sitä mieltä että ehei ei, ei se vaan voi vaikuttaa, vaan päivänä menneenä törmäsin tanskalaiseen tutkimukseen, joka vahvasti indikoi että no totta helvetissä vaikuttaa tässä ei ole kahta sanaa: hormonaalisella ehkäisyllä on vakava ja suora linkki masennukseen.

Tuskailin sitä ehkäisyasiaa Tavallisen Miehen suhteen silloin keväällä ja päädyin sitten vasten parempaa tietotaitokokemustani kokeilemaan hormonikierukkaa. Tässä sitä nyt sitten ollaan. Puhuin asiasta gynekologille viimekäynnillä, että mä en jaksa kun oon näin onneton vaikkei mikään muu mun elämässä ole merkittävästi muuttunut, mutta tietenkin hän toisti papukaijana sen minkä nuoresta lähtien olen tuhansien ja tuhansien muiden naisten tavoin saanut kuulla: kuvitelmiasi ovat vain moiset, ei vaan voi vaikuttaa mielialaan nämä. Noh, sen verran vanha olen minä, että silloin nuorena tyttönä ihan samaa laulua laulettiin e-pillereistä ja nykyisinhän laulu on sen verran muuttunut, ettei niitä tietääkseni enää suositellakaan noin vaan eikä ainakaan masennustaustaisille, nykyään suositellaan näitä paikallisempia hormonikapistuksia. Kiinnostavaahan on toki varsinkin se, kuinka monen nuoren ja vähän vanhemmankin naisen masennus on itse asiassa taustaltaan hormonaalisen ehkäisyn mukanansa tuomaa, asiathan kun katsokaas normalisoituvat hirveän nopeasti ja kaikenlainen neitien alakuloisuus tavataan muutenkin pistää hormonien piikkiin, peeämässää ja kivuliaita vittuja ne muijat aina märisemässä millon mitäkin vaivaa. Entäpä jos se märinä ja paha olo onkin kaiken sen ylimääräsen hormonipaskan mukanaan tuomaa mitä meidän kehoihin tungetaan pahimmillaan teineistä saakka? Saatana.

Koska olen kuitenkin maallikko mitä lääketieteeseen tulee, en missään nimessä koeta yleistää tai ottaa niskaani mitään hormonaalisen ehkäisyn vastustajan viittaa, mikä sopii yhdelle ei välttämättä sovi toiselle ja jokainen pitäköön omaa kehoaan juuri sellaisena koealustana kuin tahtoo. Tämä on omaa taustaani ja kokemustani lopputtomassa masennuksen suossa kellumisesta, ja aikanaan minulle vapauttavan vavisuttava kokemus siitä suosta pois oli hormonaalisen ehkäisyn lopettaminen. Maailma ikään kuin avautui äkkiä monivärisemmäksi monisyisemmäksi mahdollisuuksia tarjoavaksi kiinnostavaksi paikaksi kaiken sen harmaan kauheuden jälkeen jossa tarvoin vuodesta toiseen ja jossa tarvoin kyllä varmasti muutenkin kuin hormonilääkkeiden takia. Kuitenkin tunnen itseni nyt tyhmäksi kun löin pääni jälleen samaan seinään, miksi voi miksi aloin leikkiä asialla, jonka kohdalla varoituskellot soi päässä ja lujaa, jonka tiedän itselleni vaaralliseksi, miksi uskoin lääkäriä joka päätään puistellen taas kertoi kuinka ei ei ei, ehei, ei näissä mitään vaaraa ole. Ja auktoriteetin edessä suostuin sitten kompromissiin: odotan vielä marraskuun loppuun saakka josko sivuoireet tasaantuvat, sen jälkeen ronkin sen kapistuksen vaikka henkarilla itse sisältäni pois ja lupaan vannon pyhästi kautta kiven ja kannon että enää ikipäivänä koskaan ei mitään hormonilääkitystä minulle piste. Jos valittavana on henkinen tuska vastaan fyysiset kivut on valinta minulle helppo, ja jokaiikalle sanon että masennus on tauti jota en toivo pahimmallekaan paskiaiselle pallomme päällä.

Heille joita aihe kiinnostaa ja joilla aivokapasiteetti piisaa tutkimustekstin lukemiseen:
http://archpsyc.jamanetwork.com/article.aspx?articleid=2552796

Maanantaiaamuna

On sillälailla vaikeaa etten oikein ymmärrä millälailla. Minä selitän, kirjaan ylös: kun luen kirjaa, jossa joku rakastaa toista, auttaa tukee ymmärtää kuuntelee, alan itkeä. Kun luen kolumnin kumppanuudesta, alan itkeä. Kun vietän päivän K:n kanssa ja tulen illalla kotiin, alan itkeä. Sänkyyn mennessäni ja unta odotellessani alan itkeä. Tässä istuessani alan itkeä ja kyyneleet ovat pienen mielenliikutuksen takana ihan koko ajan odottamassa eikä mielialani ole kai edes säännöllisen surullinen, ne kyyneleet vain ovat siellä ja valuvat poskille vähäisimmästäkin merkistä, minä en voi käsitellä katsoa lukea ajatella koskettaa tuntea yhtään mitään ilman että kaikki kiertyy oman pettymykseni ympärille ja purkautuu itkuna. Kaikki tuntuu liippaavan liian läheltä. Eikä se itku lopu, ei auta itkeä itkemästä päästyään kun sama itku jatkuu kuitenkin uudelleen tauon jälkeen, nämä kyyneleet ovat valuneet viime syksystä lähtien tai jo keväästä varmaan, ensimmäisestä torjunnasta alkaen ja ne eivät lakkaa vaikka tästä ei tule mitään romanttista suhdetta kai nyt jossain vaiheessa sen jo tajusit. Miksi en tajua miksi jumalauta en tajua ja lopeta tätä, eiväthän ne kyyneleet voi loppua ennen kuin tarinan antaa loppua.

Yritän kaivautua ongelman ytimeen ja miettiä miten tämän ratkaisisi, minä olen asioiden ratkoja ja kuntoonlaittaja ja hyvä juuri siinä, olen realistinen toimeenpanija ja pystyn erittelemään tilanteeni pala kerrallaan ja senkin takia tämä on niin tavattoman outoa, ei ole minun tapaistani jäädä näin pahasti kiipeliin. Enkä pääse tässä muihin tuloksiin kuin välien katkaisemiseen, en löydä sitä ulospääsyä iltaisista kyynelmeristä niin että ystävyys säilyisi mielenrauhan ohella, että pystyisin ylipäätään ystävyyteen. Joko tai. Sydän huutaa vastaan lujaa, ensinnäkin K on elämäni ainutlaatuisin tapaus, täysin vertaansa vailla oleva kohtaaminen, jotain niin minua että siitä luopuminen tuntuu fyysisenä tuskana oman rajaan sahaamisena. Toisenakin K:n on aina kaikki hylännyt viimeistään siinä vaiheessa kun se alkaa päästä hiljalleen jaloilleen saada elämäänsä raiteilleen asioita järjestykseen, minä en halua olla niin kuin ne muut ja väistyä takavasemmalle nyt kun masennus aivan oikeasti todellakin hellittää happi kulkee on tilaa hengittää. Tuntuu inhottavalta ajatella olevansa sellainen ihminen joka tässä vaiheessa lähtisi läiskimään. Tähän väliin järki kertoo ettei sellaista sopivaa aikaa moisille teoille tietenkään ole olemassakaan, mitä minä kuvittelen, että tulee muka joku hetki pim jolloin valokyltit syttyvät ja fanfaarit soivat ja koko maailma huutaa että nyt, nyt kannat vastuun omasta hyvinvoinnistasi ole hyvä anna mennä. Sellaista odotellessa vuodet vierivät ja katastrofi lähenee vääjäämättä ja järki muistuttaa, että vaikka hän olisi minulle ainoa maailmassa en minä ole sitä hänelle, tässä odottamalla jumittamalla petaan itselleni vain petiä lattialle, ei tule koskaan kutsua sänkyyn ja viereen ja lopulta sinne petiin kipuaa joku muu, sitäkö haluan olla vierestä katsomassa ja sekö on sitten helpompi kohta repäistä itsensä irti.

En tiedä olenko elämässäni ikinä kaivannut niin kipeästi neuvoja ja apua kuin nyt. Vertaistukea, jotain mihin suhteuttaa ja peilata tätä tunnemyräkkää, kompassia jonka avulla suunnistaa, tienviittaa valomerkkiä mitä vaan lippusalkoa jonka ottaa kiintopisteeksi jotain potkua persuksille että selviän ja tietäisin mitä tehdä, ja että saisin voimaa myös tehdä sellaiset ratkaisut jotka auttaisivat minua, mielenlujuutta ja sinnikkyyttä jolla selvitä ja jonkun viisaan gurun kertomaan onko se sydän vai järki jota pitikään kuunnella. Haluaisin jonkun kertomaan omasta kokemuksestaan, Suuresta Rakkaudesta, Pettymyksestä ja Selviämisestä, haluaisin tietää olenko yksittäinen hullu vai onko muitakin, jotka ovat kokeneet näin syväluotaavan rajun yksipuolisen rakkauden. Haluaisin tietää onko tähän kompromisseja, vai onko tosiaan niin, että ainoa ratkaisu on se epämiellyttävä vastenmielinen kauhea lopullinen: poissa silmistä ei ehkä ole poissa sydämestä mutta ainakin vapautus päivittäisestä kärsimyksestä.

29. päivä alkoholitta, missä se onni ja autuus ja helpompi elämä?

Mitä sun pitäisi tehdä

K saattaa mut illalla kotiin päinvastaiseen suuntaan kuin minne itse on menossa, ei oo kiire ei tässä mitään, pysähdytään tupakalle puistoon ja kadulle ja rapun eteen niin että ilta pitkittyy, jutellaan illan kokemuksista ja se kertoo puhuneensa läheistensä kanssa avanneensa solmujaan, viimeinkin se kai oivaltaa mikä helpotus on olla rehellinen, kuinka helppoa oikeastaan on kun sanoo asiat suoraan.

Jos kohta kaikki meistä eivät usko sittenkään sanoja, tässä olen ja jumitan ja ihmettelen, minä en saattele kotiin koskaan ketään enkä ainakaan vain kavereita, en ainakaan yöllä väärään suuntaan poispäin kodista ja pedistä ja villasukista jotka odottaa lattialla mytyssä että pukisin ne jalkaan, pitää neuloa varmaan uudet ja lisää ja hanskatkin. Yhtenä syksynä istuin päivittäin koulun jälkeen tuntitolkulla sängyllä ja neuloin neulomasta päästyäni tumppuja ja sukkia enkä ajatellut mitään koskaan. Kun istun linja-autossa tai junassa haluan vain katsella ikkunasta ulos ja olla ajattelematta mitään yhtään mitään, liikkuva kulkupeli tuo turvallisen vaihtoehdottoman olon jossa ei tarvitse eikä voi eikä saa, enkä halua rikkoa sitä lohdullisuutta edes lukemalla, tuijotan vain vaihtuvia maisemia ihmisiä taloja autoja ja tunnen loputonta haikeutta ja surua kaiken puolesta.

Linja-autojen ja rakkauden
perässä voi juosta
tai odottaa
seuraavaa

Kuivilla

Kahdeksastoista päivä juomatta. Onko se paljon vai vähän? Aika tuntuu liikkuvan niin hitaasti ja tympeästi, ettei yhdessäkään päivässä ole mitään värejä ja pintaan nousevat ilonhetket jäävät väkinäisen lyhyiksi purskahduksiksi joista ei ole kantamaan seuraavaan päivään saakka, joka aamu sama savotta sama tyhjyys sama merkityksettömyys edessä. Ei minulla ole paha olla mutta ei ole hyväkään, on juuri sellainen rasittavan hiertävä kymmenen kuppia kahvia silti haukottelen mikään ei mua kiinnosta -olo. Eikä odotushorisontissa ole mitään.

Oman lisänsä tuo edelleen silmäluomien takana väijyvät kyyneleet ja mielenliikutus kun vain erehdynkin ajattelemaan K:a. Syötin sille psilosybiiniä ja se teki taikojaan, mies on silminnähden paremmassa kunnossa ja se paniikinomaisen ahdistuksen vyyhti purkautui pois jonkun positiivisemman ja elämänuskoisemman otteen tieltä. Kaikki tämä on hyvä ja toivon asioiden viimein järjestyvän, masennuksen viimein höllentävän otettaan siitä ihmisestä, toivon kaikkea hyvää ja kaunista. Ei niin salaa toivon tietenkin myös, että jospa se viimein, jos se nyt viimein havahtuisi minun olemassaolooni, jospa se viimein näkisi mitä sillä tässä olisi, ja tällaisen toivominen on niin kauheaa takapakkia koko tässä elämässäni että itken sitäkin, itken heikkouttani ja typerää sydäntäni joka ei lakkaa odottamasta toivomasta kestämästä kärsimästä.

Kun Tavallinen Mies painautuu minuun ottaa syliin työntyy sisään ajattelen K:n käsiä, ja toivon niin sydäntäsärkevän lujaa että ne olisivatkin sen kädet jotka kulkevat vartalollani ja sen suu joka hamuaa kaulaa niskaa huulia, haluaisin painaa pääni sen olkaa vasten ottaa kädestä kiinni ja kertoa kuinka sitä rakastan aina vaan niin lujaa että huimaa, yksi sana niin olen sinun vaikka ikuisesti. Tunnen syyllisyyttä ajatuksistani, eihän niitä voi Tavalliselle kertoa ei tietenkään ja niinpä olen kovin yksin ajatuksieni kanssa enkä saa itseäni aina täysillä pakotettua mukaan, en saa sanottua sille niitä helliä sanoja joita se tarvitsisi ja ansaitsisikin, vaikenen kun se kertoo kuinka se minusta tykkää kuinka se minua haluaa, vaikenen ja käännän sängyssä selän. Taidan olla idiootti ja hukata mahdollisuuteni onneen jumittamalla tragediaani tunnista päivästä vuodesta toiseen.

Kahdeksastoista päivä juomatta. Huomenna voi jo olla paremmin.

Tyhjäkäyntiä

Loma tuli, oli, meni. Työt jatkuvat. Ajattelin kirjoittaa jälleen työhakemuksen toisiin tehtäviin, on hyvä pysyä vireänä maailman kanssa ja kuulostella edes leikisti muita mahdollisuuksia vaikka todellisuudessa olenkin liian raukka tekemään mitään ennen kuin on pakko ja selkä seinää vasten, turvallisessa tilanteessani leikittelen ajatuksella että tilaisuuksia satelisi syliini sen kun parhaat päältä poimisi.

Tehtäviä asioita on vino pino, minä tuijotan ulos ikkunasta ja ajattelen, että saan olla toimeton ja tyhjää täynnä vielä tämän viikon, sen jälkeen raksitan joka päivä yhden ruudun tehtävälistaltani pois. Toimettomuuteni on oikeastaan huijausta sillä niitä rakseja olen jo vedellyt lukuisia, mutta aivo väittää minun silti olevan tyhjäntoimittaja laiskaperse hyödytön ja saamaton vätys joka välttelee ja pakoilee paitsi töitä myös opintoja ja ratkaisuja ja repäisyjään, kovaa on itsesoimaus oli siihen syytä tai ei. Ikuinen riittämättömyyden tunne vaivaa ja olen osittain hukassa itseltäni, kielellinen ilmaisuni on tukossa ja lukossa ja tartun löysin ottein paitsi itseeni myös toisiin, olen tuulessa heilahteleva viiri talon katolla liepottamassa.

Olen juomatta, lasken päiviä ja toivon jonkun onnen olevan oven takana hetkenä minä hyvänsä, tiedän tämän tekevän minulle hyvää mutta toivon tapani mukaan sen hyvän tulevan luokseni hiukkasen nopeammin ja hiukkasen näkyvämmin jotta jaksaisin jatkaa, olen niin malttamaton palkintojen perään etten saa punottua pitkäjänteistä kudosta elämääni ja sen takia tuuli minua viekin mukanaan. Ehkä huomenna, aina on se huominen jolloin minä sitä ja minä tätä ja jossei huomenna niin onhan päivä vielä sittenkin.

Uimahallin saunassa hengittän kuumaa ilmaa ja mietin, että minulla on ihan hyvä elämä -- minulla on hyvä työ, hyvät ystävä, hyvä asunto, hyvä kämppis, hyvät kissat, hyvä mies, hyvät harrastukset ja hassu mieli, mikä määrä hyvää minulla pitäisi olla jotta loputon surumielisyyteni viimeinkin kuluisi loppuun antaen tilaa nautinnolle ja onnelle, ei voi olla niin että sadesää on ainoa iloni.

Uuvuttavaa matalakiitoa jo niin pitkän aikaa, loppuisi jo ja tulisi parempaa tilalle.

Akkuja lataamassa

Levottomuus vaivaa. Käperryn Tavallisen Miehen kainaloon mutten pysy siinä varttia, puoltatuntia kauempaa kun jo tahdon kauemmas, johonkin muualle ja pihalle ja ehkä toiseen kaupunkiin olemaan itsekseni tai näkemään K:a ja sinne päästyäni minulla onkin jo ikävä eikä sielläkään ole hyvä. Missään ei tunnu olevan hyvä ja levottomuuteni on paisunut juuri sellaiseksi jahkaavaksi päättömäksi olemiseksi mitä inhoan: en saa otetta mistään enkä pysty suunnittelemaan tekemisiäni muutamaa tuntia pidemmälle kun en uskalla tehdä minkäänlaisia päätöksiä. On loma ja minun pitäisi levätä. Pitäisi sitä ja pitäisi tätä.

En tiedä mitä oikein kaipaan jatkuvasti, mitä ajan takaa niin ettei mihinkään voi pysähtyä ja olen sentään tätä koettanut pohtia jo vuosia. Onko se se Rakkaus, sitäkö jahtaan ja haluan, onko se Raha jotta voisin kokea taloudellista turvallisuutta ja riippumattomuutta ja kuvittelenko että jommankumma kautta tulisi se Onni joka tuntuu pakenevan aina vain kauemmas ja monimutkaisempien polkujen taakse tai joka tuntuu olevan aina niin kovin riippuvainen jostain muusta kuin minusta. Raha sattumasta, onnenkantamoisesta, olosuhteista sillä oma onnensa seppyyteen voi uskoa vain sellaiset ihmiset jotka ovat syntyneet se kuuluisa kultalusikka kourassa, vain sellainen ihminen joka on saanut nauttia turvallisesta etuoikeutettuudesta ja vakaasta elämästä voi olla niin itsekäs ja naiivi, että kuvittelee ihmisillä olevan samat mahdollisuudet ja luulee oman asemansa olevan oman kovan työn tulosta mars siitä köyhä mettään marjoja poimimaan ei täällä minun veromarkalla makoilla. Rakkaus, noh, se nyt varsinkin on itsestä riippumatonta koska Rakkaus jota metsästän on romanttista, eroottista, välittävää haluavaa kantavaa rakkautta toiseen ihmiseen ja sen on oltava molemminpuolista jotta siitä mihinkään olisi, ja tämä molemminpuolisuus ja toisen ihmisen kaipuu on sellainen juttu mitä ei omin sepäntarvikkein eikä kätösin ratkaista, se on täysin riippuvaista muista ja sattumasta kai sitten sekin.

Enkä minä tiedä miksi nyt kun olisi tuo TM niin minä en saa sydäntäni siihen rakastumaan, en tiedä mikä puuttuu kun sen kanssa on edelleen niin hyvä ja helppo ja lämmin olla, mitä muuta pitäisi miksi se ei riitä. Ehkä koen että elämä junnaa aina vain paikoillaan ja se suurin muutos tässä matkalla on ollut tajunnan vievä rakastuminen K:on ja muisto sellaisesta tunteesta jättää varjoonsa kaiken muun niin, etten pääse tässä tahmassani rämpimään eteenpäin.

Vaikka niin olisi tehtävä. Ei ole järkeä ottaa askelia taaksepäin, nyt kun maailma on kaikin tavoin muutenkin sekaisin olisi syytä lähteä ja ottaa riskejä ja jollei muuta niin itkeä ainakin jotakin uusia asioita.

Sateen ropinaa

K on vaisu ja meidän tapaamiset on aikuisen asiallisia, jutellaan eräästä yhteisestä projektista ja sovitaan tapaamisia vain sen tiimoilta, se vetäytyy kotiinsa eikä pyydä mukaansa tupakalle kaljalle kävelylle istumaan olemaan katsomaan enkä mä kerro sille missä oon ollu mitä tehny ketä tavannu mitä ajatellu viime aikoina, ja oon niin murheellinen että sydäntä kuristaa. Mä katson ratikan ikkunasta ulos kun treffaan Tavallista Miestä ja jokainen ohi vilahtava talo muistuttaa mua K:sta vaikkei siihen ole mitään syytä, ei meillä ole siihen kaupunkiin liittyviä yhteisiä mitään, ei meillä ole muutenkaan yhteistä mitään mitä tässä surra ja silti mua surettaa. Itkettää ja väsyttää, junassa kotimatkalla tuijotan koko matkan ikkunasta ulos sateiseen maisemaan ja mun sisällä näyttää samalta, märältä ja ryteikköiseltä ja ihan tavalliselta.

Katselen työpaikkailmoituksia ulkomailta ja pohjoisesta, mitä kauempana sen parempaa. Psykiatrini oli aikanaan varmasti oikeassa kun sanoi että jos rakkaasi jättää sinut lähde niin nopeasti kuin mahdollista niin kauas kuin mahdollista. Oon miettiny ja makustellu sitä monesti sen jälkeen, ja siitä on sentään jo vuosikausia siitä katastrofaalisesta elämäntilanteesta. Ehkä tämä koko kaupunki hitto koko valtio on mulle enää raunio koska mun sydän värittää joka helvetin paikan sellaseksi raunioksi eikä päästä mua vapaaksi, kurittaa ja rankaisee varastetuista onnen hetkistä, ehkä tässä ei ole sydämestä edes kyse ollenkaan vaan masokismista itserääkkäyksestä tuhosta soimaamisesta I'm only happy when it rains. Pidän kiinni omasta onnettomasta olostani härkäpäisesti kaksinkäsin kynsin hampain rystyset verillä, hoivaan ja vahvistan sitä kun en toisinkaan muka osaa olla. Muutos on aina vaikeinta.

Juuri se hiljainen hiipuminen ja värien haalistuminen mitä pelkäsinkin. Se on tässä ja nyt pitää viimeinkin päästää irti.

Juttuja tulee ja menee

Eilen aloin miettiä että yks kerrallaan kaikki kuolee pois mun elämästä jos oikein vanhaksi elän, ja elin sitten mihin ikään tahansa niin oma kuoleminen pitää ainakin sietää ja kestää, tuskin se äkkiseltään kivuttomasti yllätyksenä tulee vaan jonakin riuduttavana ja puuduttavana ja uuvuttavana katalana tautina. Miks mä tämmösiä taas mietin, se mielen kurina ja murina yrittää uhkaavasti nostattaa ahdistuneita tuskastuneita aaltoja pintaan. Ja niin hyvin kun meni silloin kun meni, joskus, kai, onkohan siitä jo pitkäkin aika, minne aika vilahtaa ja miksi jonakin aamuna sitä vaan herää onnettomana eikä saa sitä peittoa päivä(viikkokuukausivuosi)kausiin päältään pois vaikka kuinka potkii ja ulisee. Uli-uli uijuijui.

Kämmpiksellä tuli bänät sen epästabiilin tyttöystävän kanssa, suhde oli kiero ja kimurantti ja kaksinaismoralistinen, enkä ole pahoillani mokoman päättymisestä, mutta oleellisempaa on Kämppiksen pahoillaan olo ja kurjalta tuntuu katsoa kun toinen kärsii. On kamalaa tulla jätetyksi, ja vaikkei se jättävänkään osa aina kovin herkullinen pulla kahvitassiin kastettavaksi ole niin tutumpi ja ennalta päätetty pulla sentään kuitenkin toisin kuin jätetyn kouraan jäänyt kylmä kova luu. Ei ole ihmissuhteet helppoja ja se suru mitä niiden kanssa kokee on kyllä niin karmaisevan kivuliasta, etten tiedä olisiko sittenkin parempi ilman. Viime yönkin itkeä tihuuttelin taas tuntikaupalla K:n takia, en voi sille mitään että jo pelkkä ajatus siitä miehestä viiltää sydäntä syvältä aina vaan vaikka mitenkä on, en pysty valehtelemaan itselleni ja sydän haluaa mitä haluaa, miten kliseistä ja miten typerryttävän totta.

Ja sitten suurin osa ihmisistä taas ei pääse koskaan kovin syvälle ihon alle, ne vaan hipaisee ja koskettaa ohi mennessään, joskus hyvin tärkeälläkin tavalla ja merkittävän tuntuisesti, mutta muutama hetki myöhemmin ovat vain muistoja, katoavat kepeäsi takavasemmalle. Vähän kuin työkaveri, jonka kanssa jakaa työpaikan vuosia, puhuu joka arkipäivä käy lounaalla lähtee kaljabaariin töitten jälkeen pui sitä pui tätä ja kun työsuhde päättyy on hetken tyhjä olo että mitä häh ja sitten se vain unohtuu. Tulee uudet työkaverit ja uudet kaljabaarit ja vaikka olisikin kiva että se vanhakin olisi siinä, niin ei se varsinaisesti särje mistään, se poislähtö.

Tavallinen Mies on tätä suurinta osaa ja minun sydämeni on ehkä teflonia, kovaa ja heijastavaa ja naarmuuntuneena huono lämpiämään, polttaa vaan karrelle ja rumaksi ja paskaksi kaiken.

Nollat taulussa

Tavallinen Mies ostaa mulle lahjoja, koruja ja pieniä pehmoleluja, voi hyvänen aika ja onhan se söpöä mutta en mä enää ehkä jaksa tai tarvii moista, se tuhlaa romantiikkaa ja haluaa koskea koko ajan ja mä tietenkin väistän ja hermostun. Aina tää menee näin: kun toinen haluaa mä juoksen karkuun ja kun mä haluan toinen juoksee karkuun. Onko edes olemassa mitään tasapainoisia suhteita joissa kummankin halut kohtaavat ja saavat tyydyksensä? Kerron ja alleviivan sydämeni olevan kiinni K:ssa, kiinni ja lujaa ja että en pysty tarjoamaan rakkautta en vastaamaan kaipuuseen en sulamaan sen syliin, ja se kuuntelee ja ymmärtää ja katsoo minua murheellisena enkä mä voi kun silittää sen päätä ja sanoa että olen pahoillani ja ymmärrän jos se ei halua enää nähdä, mutta haluaahan se koska ei sillä ole tässä kuin asioita voitettavina, seksiä ja juttelua ja kohisten kasvavaa itsetuntoa, mitä siitä välittämään jos syksyllä on sydän tohjona. Mitäpä sitä niin, mietin mielessäni koska tämä hetki on aina tärkeämp kuin tulevaisuuden minät ja murheet, antaa jokaisen tehdä omat virheensä ja elämä ilman sydänsuruja onko se elämää ollenkaan, onpahan ainakin tarina kerrottavaksi.

Mulla on ikävä K:a, haluaisin silittää sen poskea ja hiuksia ja painaa pääni sen rinnalle, ottaa sitä kädestä kiinni ja suudella, nojata siihen penkillä ja kertoa että kaikki sujuu kyllä ja onnistuu, ei ole hätää minä kannattelen meitä kumpaakin minä suojelen sitä kaikelta mitä ikinä voikaan vastaa tulla, minun rakkauteni kantaa yli minkä tahansa kuilun ja rotkon. Hassu juttu tämä rakastaminen, kaiken se kestää ja kärsii ja jaksaa loputtomiin jatkuu loputtomiin, haalistuisi ja hiipuisi edes siedettäväksi kytemiseksi kaminan perälle niin että joitain roihuja voisi syttyä toisaalle.

On kesä ja mun tekee mieli seikkailla kaupungilla ja niin mun pitääkin tehdä ja mun pitäis tehdä niin ilman K:a jotta vastaan voi tulla uusia ihmisiä ja uusia tarinoita, jokainen vastaantuleva ihminen voi viedä mut askeleen kauemmaksi rakkaudesta ja kaipuusta ja se on ainoa mahdollinen suunta edelleen ja vieläkin vaikka vastentahtoisesti sinne kuljenkin.

Hei tää juttu toimii alkaa helpottaa
uujee alkaa helpottaa
uujee alkaa helpottaa

Murinaa

Kohta jo kaksi viikkoa on jatkut levottomuus ja ärtymys, kiukuttaa ohikulkevat ihmiset ja kaupan kassajonot, uimahallissa lyllertävät vesijuoksijat saunojat alastomat pikkulapset, menkää pois tieltä minä tulen täältä puren huulta ja murisen, sisällä möyryää ja maha on niin sekaisin ettei mikään pysy aloillaan. Reagoin voimakkaasti vatsallani, olen aina enemmän tai vähemmän siitä kipeänä ja turvoksissa tai tyhjänä tai täynnä, aina jotakin ei ikinä vaan, että olis vaan.

K:n tunnelista kajastaa valoa, rahasotkut on kunnossa elämä voi alkaa, polkupyörällä kuntoilemaan aamulla ja päiväksi opistolle puurtamaan, välissä lounas illalla kaljaa. Saatan jopa saada rahojani takaisin, tämä sijoitukseni kantaa nyt hedelmäänsä muttei se huolellisesta viljelystä huolimatta kasvanut alkupanostaan suuremmaksi, eihän sen annettu kasvaa vaikka minä olen vieläkin sitä mieltä että tästä olisi tullut vittu kaikkien aikojen aarniometsä jos se toope olis nähny metsän puilta. Iltaisin se tulee mun ikkunan alle vonkuamaan tuu pihalle tuu ja mä meen kun en osaa sanoa ei enkä haluakaan ja täähän on kohta taas tätä aina samaa, minä juoksemassa se viheltämässä. Mut mä oon rauhassa ja kihisen, pahaenteinen rauha ennen myrskyä ja huitomista, mä hyrrään matalalta kumisten ja kehräten.

Kehräten lähden myös Tavallisen Miehen petiin viikonlopuksi. Se ravaa kaupoissa ja raportoi mulle löydöistään, menin möläyttämään että margaritahan se on ihana drinkki niitä kun saisi ja saamani pitää, tequilaa ja sheikkeri ja mitä sitä tarttee, etikkasipsejä muuten vaan huh hah hei ja rommia pullo. Mä oon rauhassa ja annan sen touhuta, mitäpä minä siitä ja miksi en nauttisi kun toinen tahtoo passata, mä voin vaan maata retkottaa päissäni kesäisessä kaupungissa ja se pitää huolta, tykkää ja tahtoo ja seuraa minne mä vaan keksinkin kulkea, mä oon ihmeellinen ja eläväinen ja aina täynnä ideoita pussillinen pähkinöitä purtavaksi seikkailuita koettavaksi.

Ja mä hyrisen ja murisen ja odotan myrskyä, täytän itseäni ehjäksi ja vahvaksi ja häijyjä ajatuksia liikkuu mielen perukoilla pienillä tassuilla hännät antenneina, mä voin mitä vaan ja haluan mitä en saa.

Kremppoja

Aivot ne on sellaiset, että jos ei mitään hätää olisikaan niin ne kyllä hätäilee silti. Mulla on ärtyny ja epämukava olo, se on voimistunu koko päivän ja voi olla, että kyse on vaan maanantaista ja edessä olevan työviikon tuottamasta vitutuksesta, yleisestä uupumuksesta ja oikeasti haluaisin vaan peiton alle murjottamaan.

Tavallinen Mies kertoo kuinka se tykkää musta, että olen ihana ja kaunis ja kaikenlaista imartelevaa, mä tykkään kun se koskee mua ja suutelee ja haluaa miellyttää, tykkään miltä se saa mun olon tuntumaan ja se tässä nyt sitten onkin se ongelma koska musta tuntuu että oikeestaan tässä ihastelen vain ja ainoastaan itseäni, että mä käytän sitä hyväkseni hivelläkseni omaa egoani ja särkynyttä sydäntäni, että se on nyt se laastari jolla mä hoivailen itseni kuntoon. Enkä mä tiedä miks mun pitäisi siitä potea huonoa omatuntoa, miksi mä en saisi näin tehdä, en mä tässä mitään siltä ole salannut, ainakaan kauheasti tai ehkä vain ollut sanomatta kaikkea koska kun se menee kylpyhuoneeseen vierii kyyneleet mun poskille sillä kaipaan K:a niin että sydämestä ottaa vieläkin, pelkkä sen miehen ajatteleminen saa mut kyyneliin tälläkin hetkellä.

Ja kun mä sitten olen K:n seurassa niin mä ajattelen Tavallisen Miehen käsiä ja sitä kuinka helppoa sen kanssa on olla ja ehkä se helppous onkin juuri sitä että sillä ei ole mulle ihmisenä väliä, mä en koe tarvetta miellyttää sitä enkä mä sen perään tuu itkemään sitten kun tämä heilastelu on ohitse. Enkä mä tiedä miks mun pitäis siitäkään olla pahoillani, en mä sille pahaa tee enkä loukkaa, päinvastoin aivan varmasti sille tekee erittäin hyvää kaikki mitä se vaan voi ja ehtii mun kanssa kokea, maailma voi olla tällainenkin ja viedä mukanaan, mieluumin niitä kolhuja kuin kokematonta elämätöntä elämää.

Ja koska se on siellä toisessa kaupungissa voin mä aivan rauhassa juosta K:n perään täällä, Tavalliselle Miehelle mä voin sanella millon mä tuun sinne toiseen kaupunkiin, tää menee kaikki mun säännöillä ja mun päätöksillä ja joku tässä tekee mut samaan aikaan iloiseksi ja surulliseksi enkä mä saa kii että mikä mut aina ajaa niin levottomaksi ettei toisen viereen voi vaan jäädä lepäämään ja mä pelkään, että se on aina mun osa koska niitä viereenjäätäviä ei vain ole olemassa minua varten.

Ja just sen takiahan mun pitäs nauttia nyt tästä kaikesta, ja niin mä kai teenkin, ja silti kaikki vaivaa ja kolottaa. Ei oo helppoo ei koskaan mitenkään päin.

Oi jos vaan pyytäisit

Nyt se jostain haistaa että jotain on meneillään, se istuu ihan viereen ja katsoo silmiin ja pyytää mua mukaansa, lähettää illalla viestin kuinka kivaa oli olla seurassa, kyselee missä olin mitä tein minne meen, pelkää että oon vihainen kun en vastaa puhelimeen, huutelee mistä on kyse, missä mä oon. Miksi nyt? Mikä on muuttunut, kevät ja aurinko ja hormonit, lähestyvä kesä ja vähenevät vaatteet, feromonitko tän aikaan saa ja todellakinko se haistaa että joku muu on mun iholla, joku toinen koskee ja haluaa minua. Miksi sinä et halua minua kun minä edelleen vaikka polvillani ryömisin sun perässä, mikset sä anna mun mennä miksen mä anna itseni mennä?

Mut sitten kappas vaan
viesteihis ajallaan
en enää vastaakaan.
Enkä viime aikoina
lauantai-iltoina
oo ollu kotona.

Helppo sunnuntai

Oli ihanaa. Hyvin välitöntä ja helppoa, ei vaivaantuneita hiljaisuuksia tai tauotonta pakonomaista puhumista, jotenkin ihan vaan luontevaa ja mukavaa yhdessäoloa. Sunnuntaina se työntyy mun sisään heti aamusta unen ja valveen rajamailla, huomenta ja suudelmia ja tuntikausia hikistä kiehnäämistä, panemista, suutelemista ja silittämistä, välillä mietitään josko sitä nousisi ja lähtisi käymään kaupungilla mutta jääkaappia ja siideripulloa pitemmälle ei päästä kun kosketukset muuttuvat jo vaativammiksi, suudelmat syvenevät ja kohta se on taas mun päällä ja sisällä ja sylissä ja edelleen kaikki on niin kovin luontevaa, helppoa ja ihanaa. Se on ihana ja mä tunnen itseni ihanaksi sen seurassa, pihalla sataa räntää mutta mun sisällä tuikkii lämmintä ja pehmeää kesäyön valoa.

Asemalla se suutelee mua ja pitää kiinni kädestä, en malttaisi lähteä ja olen pienessä hiprakassa kaikesta, ehdotan että tulisin sen luokse jo seuraavaksi viikonlopuksi ja se hymyilee ja pyytää, että tulisin jo perjantaina vaikka menisi myöhäiseksikin. Hupsua ja romanttista mutta olkoon, antaa mennä kun kerrankin tuntuu kivalta, mä haluan kulkea sen kanssa käsikädessä kaupungilla ja suudella liikennevaloissa ja hivuttaa käsiä paidan alle, olla juuri se sellainen hupsu kevätrakastuja joka ei malta pitää käsiään irti toisesta missään.

Hormonien huumassa oon myös helvetin paska käyttämään ehkäisyä. Mikä siinä kondomissa on niin vaikeeta muistaa, miten aina annan tilanteiden mennä nautinto edellä aivot perässä, miksen mä opi. 90-luvun lama ja leikatut sosiaalipalvelut, siinäkö syy välinpitämättömään toimintaani. Hetken huumassa ajattelen vain kaikkea käsilläolevaa, viikko pari myöhemmin kadun ja kärvistelen ja pelkään ja toivon ja stressaannun. Eihän se nyt ole sen arvoista, ja silti toista kaavojani. Olen typerys ja mars soittamaan lääkäriaikaa nyt, pakkohan tämä ehkäisyasia on taas saada jollekin järkevälle tolalle.

Lähenevät treffit

Tavallinen Mies tsättäilee menemään joka päivä. Mitä töissä, mitä vapaalla, mitä siellä mitä täällä. Keskustelu lipuu hienovaraisen kaksimieliseksi ja petiinsähän se minut vie kunhan vain saavun kaupunkiin. Pienessä hiprakassa kysyin josko tulisinkin pari päivää sovittua aikaisemmin, meinaa mennä työmatka-aikataulut muuten niin kiharaisiksi että tapaamisesta olisi tullut joko liian nopea hätäinen kalja tai kaksi ja moi moi vaan, tai joku outo saman tien sänkyyn ja siitä jo junaan -seikkailu. Nyt menen sinne yöksi, on aikaa olla ja katsoa.

En tiedä onko tämä hyvä idea. Kaikki on ihan hauskaa ja kepeää ja onhan se kiva vähän lämmitellä jotakuta, saada seksiä ja lohdutusta ja syleilyitä ja suudelmia, mutta onko tämä sittenkään oikein ja tuleeko tässä vaan motattua toista kuonoon ja sotkettua omia synapseja, onko mitään pointtia lähteä kepeillen kokeilemaan jotakin sellaista josta ei kepeää kokeilua enempää ole tulossa? Pitääkö kaikesta olla aina johonkin enempään, pitääkö aina olla jokin vahva tunne johonkin suuntaan jotta voi olla sinut itsensä kanssa ja rehellinen ja rento, pitääkö olla voimakas seksuaalinen halu tai vetovoima, entä jos ei ole mitään? Paitsi se kiltteys joka kiehtoo, uteloittaa, tekee mieli kurkistaa syvemmälle, kokeilla ja testata, kietoutua johonkin hyvään ja kunnolliseen.

Kun mä en itse ole niin kovin kunnollinen. Tai mä yritän kyllä, kyllä minä vuosi vuodelta olen parempi versio itsestäni ja kasvava ja kehittyvä, en minä enää käytä ja kuluta ihmisiä niin kuin tein vielä kymmenen vuotta sitten, kauhea miten julma ja välinpitämätön ja sekaisin ja ilkeä ja aika paha tapaus se tyyppi oli, ei ihme että tunteettomana jääprinsessana pitävät joissain piireissä vieläkin. Kaikki nämä tunteikkaat kokemukset omassa elämässä ovat lisänneet ymmärtämystä ja selkärankaa niin, että paremmin ja paremmin tajuan, ja siis aidosti voimakkaasti todellakin tajuan myös toisten ihmisten olevan ihmisiä tunteineen ja kokemuksineen, jokaisen sisällä on kokonainen maailma eikä sitä maailmaa saa mennä potkimaan paskasilla kengillä noin vain radaltaan. Mitä lie aikuistumista, mutta sekä omille että toisten tunteille on avoimempi ja armollisempi.

Arveluttaa siis, että sorkin tässä joko itsessäni tai Tavallisessa Miehessä jotain, jonka olisi parempi antaa vain olla. Mähän olen rakastunut jo ja ihan kiinni toisessa ihmisessä, onko se nyt sitten reilu lähtökohta. Toisaalta pääsenkö siitä rakkaudesta eroon ja irti jos en koskaan edes kokeile jotakin toista ihmistä, jollen edes yritä avata itseäni uusille tuttavuuksille. Eihän niitä Suuria Rakkauksia kävele vastaan joka päivä, ei niitä välttämättä tule kohdalle enää yhtäkään ei sitä kukaan minulle voi luvata ei taata, ei kai sen tarvitse tarkoittaa yksinäisyyttä ja maailmasta vetäytymistä ja selibaattia ja onnettomia iltoja.

Mitä siis pelkään on se, että hyväksikäytän tässä toista ihmistä, haen siitä lohtua ja samalla toivon K:n hokaavan tilanteen ja olevan mustasukkainen ja haluan kai sitten että siihen sattuu, että siitäkin tuntuisi pahalta. Tällainen kelmi se minä olen. Todennäköisempäähän on, että vatvon asioita ennenaikaisesti ihan suotta, ei se K mitään näe kun ei ennenkään ole nähnyt, ja ei se Tavallinen Mies kiltteydestään huolimatta mikään poikanen ole, se luultavasti ajattelee tästä ihan samoin kuin minä että kevät hei jes vähän jotain säpinää mikä jottei.

Vielä kun Naapurin saisi tähän sotkuun sorkkimaan. Kevät.

Ihan tavallinen mies

Levoton olo jatkuu. Narskuttelen hampaita yhteen yötä päivää ja unohdan jumpata leukaperiä, ei ihme että päähän sattuu ja hartioita kiristää kun koko puruvoimalla jauhan palasiksi päivän kerrallaan. Töitä on vuoreksi asti mutta se on hyvä, ei tarvitse ollenkaan miettiä että mitä tehdä vaikka samalla tunnen tutun turhautumisen sen suhteen, ettei kaikkea voi eikä tarvitse saada valmiiksi käden käänteessä nyt heti, saa tehdä rauhassa. Minä kun vaan aina haluan kaiken tähän heti mulle nyt, olen niin kärsimätön ja rasti kerrallaan etenijä, että työpöydälle kertyvät tekemättömät tehtävät aiheuttavat harmistumista. Kuvittelen kai olevani jotenkin epäkelpo kun kaikkea ei voi ahmaista minuutissa.

Vapaa-aikarintamallani juoksen ja säntäilen, mutta yritän pitää myös rauhallista tasapainoa -- kotisohvalla olisi hyvä  maata ja olla vain, voi kun oppisin nauttimaan siitä automaatilla enkä vasta maanitteluiden ja treenailujen jälkeen, minun on niin vaikea vain olla. Joka illalle on taas jo menoja ja tuloja, jossain pitää olla ja kissat huutaa ovella ikäväänsä, minne sinä taas menet pysy tässä ollaan vaan ei tarte olla niin ihmeellistä kummallista jotain suurempaa ja parempaa. Vihreämpää, aidoista yli naapurin puolelle, siellä on varmasti jotakin kokemisen arvoista pakko mennä, mieli ei saa rauhaa vaan haluaa kääntää joka kiven ja kannon.

Säntäillessäni houkutin petiini myös Kämppiksen kaverin, se hiippaili yöllä oveni taakse ja kysyi mahtuisiko viereen ja minä ajattelin että mahtuuhan tuota, seksiähän minä olen vailla ja syliä ja käsivarsia ja jotain joka silittäisi, vielä aamullakin se otti minut syliin ja painoi rintakehäänsä vasten ja silitti hiuksista, huomenta ja suukko eikä tietoakaan mistään vaivaantumisesta, lähdettiin vielä yhdessä kävelyllekin puhelemaan sitä ja tätä ja kaikkea ja ei mitään. Lähtiessään se kysyi että olenko tulossa sen kotikaupunkiin joskus tässä, ja koska olen kuin olenkin sinne kohta menossa, toivoi se että voitaisiin silloin sitten. Nähdä tai jotain.

Ja se on ihan tavallinen, ihan tavallisen näköinen ja oloinen, se ei ole koulutettu eikä palavasieluinen eikä ehkä erityisemmin mitään mieltäkään mistään, mutta se on jotenkin kauhean kiva ja kiltti, ennen kaikkea kiltti, ja minä mietin että olisiko joku sellainen juuri sitä, mitä minun kannattaisikin nyt kokeilla kaikkien näitten kusipäitten ja rikkinäisten ja juoppojen ja ongelmaisten jälkeen, joku ihan tavallinen työssäkäyvä miehentallukka joka tykkää nussia ja kattoa elokuvia, juua kaljaa ja kävellä kaupungilla, olisiko tämä juuri sellaista jolle nyt kannattaakin antaa mahdollisuus ja olla vaan, eihän tästä tarvitse tulla mitään tai olla tulematta mitään, sen kun kattelee ja on ja muistaa hengittää.

Että kai minä varmaan siis soitan sille sitten kun työmatkani ko. henkilön kaupunkiin lähenee. Merkillistä.

Levoton minä

Mua vaivaa levottomuus ja kyllästyminen, mä en jaksa tasaista elämääni jossa ei tunnu tapahtuvan mitään, mikään ei muutu eikä liiku ja mä vaan oon tässä ja odotan, mitä mä odotan? Oon niin lopenuupunut ryytynyt hyytynyt ja vittuuntunut K:n kaipaamiseen ja sen perään parkumiseen, mä haluan sen vaan pois elämästäni jotenkin mutten kuitenkaan pysty sulkemaan siltä ovia, aina se jonkun rakosen löytää josta ryömiä sisään lämmittelemään eikä mulla ole sydäntä häätää ketään pakkaseen. Mä en ole sellainen ihminen enkä mä halua sellaiseksi tulla, minä kuuntelen ja autan ja ymmärränkin joskus ehkä, ja vaikken mihinkään pysyisikään en minä tietoisesti toisille pahaa tee. Joten miten voisin ilmiselvästi pulassa olevan ihmisen hylätä vaikka hyvin ymmärränkin sen käyttävän rakastunutta sydäntäni vain julmasti hyväkseen, lohtua ja apua ja joku joka hoitaa ja selvittää asiat, asiat kuntoon siihen minä kelpaan.

Omat asianikin ovat kunnossa ja kunnolla, tämän kevään olen selvinnyt ryyppäämättä ja masentumatta (vielä, onhan tässä aikaa ja mahdollisia katastrofeja ovella jonoksi asti tai jossei jonoksi niin ainakin isojen mullistusten aluiksi sentään, kuinka hupsua että samalla toivon muutosta ja liikettä ja tapahtumia ja kuitenkin pelkään niitä, pelkään että ne muutokset ovat aina kivuliaita ja harmillisia ja kiertyvät rahaan ja toimeentuloon, kaikkeen siihen turhaan ja tyhjänpäiväiseen energiat imevään pyörteeseen joka haukkaa värit maailmasta ja tekee musta pelkän harmaan huolestuneen rätin joka pyyhkii joka pöytää paniikissa selvitäkseen, en mä sellasta muutosta halua enää olkoon tasaista sitten jos se on ainoa vaihtoehto) ja olen mukana siinä ja tässä ja tuossa toiminnassa, kyllä mulla tekemista piisaa millä portteja K:ltakin sulkea, minä se jaksan innostua.

Samalla on kuitenkin niin kovin yksinäistä. Ei sillä tavalla, että kotosalla itkeskelisin rakkaudetonta elämääni, mutta kuitenkin sillä tavalla, että koen kaipuuta toiseen ihmiseen. Toisiin ihmisiin. Johonkin. Mä haluan rakkautta ja seksiä, seksiä ja rakkautta ja niiden rinnalla kaikki mitä mä teen tuntuu jokseenkin toisarvoiselta puuhastelulta, nää mun asiat ja tekemiset ei riitä täyttämään sitä kaikkein perustavanlaatuisinta halua joka voimistuu viikko viikolta ja jonka mä tunnen kyllä mutten pysty sitä tarvettani tyydyttämään en mitenkään. Koska siihen tarvitsisi toisen ihmisen, ja niissä hommissahan mä olen aina ollut huono kaiken pärjäämiseni keskellä, mä oon liian vaikea ja vaativa ja haastava ihminen, mun lähellä ei vaan ehkä ole kenenkään hyvä olla ja siksi rakkaus jää saamatta. Kun vaihtoehtoina on pehmeämmät ja sopuisammat ja sulavammat ihmiset miksi kukaan valitsisi kulmikasta kipunoivaa kapinoitsijaa. Ei miksikään. Just näitä tällasia juttuja, että juu voin herättää ihailua ja ihastustakin että siinäpä älykäs ja voimakas ihminen, mutta jokainen kyllä käpertyy sen vähemmän voimakkaan ihmisen kainaloon yöksi mieluumin. Onko se jotenkin näin, vai pitääkö vaan aatella, että jos harvassa ovatkin ne minuun rakastuvat niin jossain niitä kuitenkin piilee, että joku ei kaipaakaan sitä pehmeää ja sopeutuvaista vaan haluaa haastetta ja kipinöitä ja jotain sellaista mitä minussa olisi. Koska kyllä mä koen että annettavaa olisi paljonkin, että olen aika ihana ja erityinen mutta kieltämättä pelottaa myös melko paljon että ehkä en olekaan, että ehkä en vaan olekaan mitään muuta kuin hankala ja ärsyttävä ja niin luotaantyöntävä ettei sitä rakkautta ole korteissa enää tarjolla. Ehkä oon ruma. Mitäpä mistään luonteesta ja aivojen hölinöistä, ehkä kaikki on niin simppelin yksinkertaista että olen vaan niin ruma ettei ketään kiinnosta. Hohhoijaa.

Pointti tässä on siis se, että kaipaan rakastamista ja etenkin rakastettuna olemista, kaipaan vastavuoroisuutta ja hullaantumista ja hellyyttä. Enkä tiiä yhtään mistä sitä saisi, mistä lähteä edes etsiskelemään, mistä ne muut ihmiset itelleen toisiansa löytävät kun musta tuntuu että vaikka miten kuljen ja käyn paikoissa niin ei missään kohtaamisessa ole häviävänkään pientä hitusta mihin tarttua, ei vastaan tule ketään eikä mitään. Missä kaikki on?

Kaipaamista itkemistä

Istun sohvalla ja itken, itkettää että itkettää ja tunnen hellyyttä itseäni kohtaan, voi minua, voi minua poloista parkaa. Näytän siltä ketulta joka istuu ja itkee ja jolla on korvat lysyssä ja pieni murheellinen ilme kuonollaan pää riipuksissa hartiat matalalla, voi minua voi. Pidän pientä uikuttavaa ääntä välillä, itku vyöryy niin isona sisältä ettei se hiljaa tule. Itkemisen ääni on hassu, itkemisen rytmi samoiten, jotenkin ryppäissä se tulee ulinan kanssa, velloo tuolla taustalla mahassa ja silmien takana, päätähän tässä alkaa särkeä eikä mikään helpotu vaikka kuinka huutaisi. Mikään ei helpotu. En minä enää toivo kuin että tämä loppuisi, pakkohan sen on joskus loppua, onhan, vaikka maailma on pullollaan vuosikausia vuosikymmeniä koko elämän kestäneitä kaipauksia ja rakkauksia niin ei kai sitä nyt kuitenkaan itse voi kuulua samaan kerhoon. Mä en vaan tiiä miten näiltä klubi-illallisilta pääsee pois. Voi hyvänen aika.

Syötin K:lle älläsdeetä kun toivoin että se laukaisisi jonkun lukon sen sisällä, mutta reseptorinsahan se on tukkinut mielialannostajillaan niin, että parhaimmat vaikutukset blokkaantuvat pois. No, ei siinä kokeilussa mitään menettänytkään, olihan se ehkä yrittämisen arvoista. Itse tunsin empatiaa ja sympatiaa jokaista kohtaan, voi ihmisparat miten kauhea paikka maailma onkaan suurimmalle osalle ja silti se elämä on ainutkertainen oma ja soma ja kallisarvoinen. Ainoa laatuaan. Minä olen tässä ja tällainen eikä ole ketään joka olisi niin kuin minä. Yksinäistä. Miksi ei ole ketään joka sen ainutlaatuisuuden näkisi. Miksi minä en kelpaa (sieltä se itku taas tulee, sykäyksissä, ähinää ja uikutusta ja kuumia kyyneleitä jotka vierivät nenää ja suuhun ja saavat olon tuntumaan vielä tukalammalta, jotkut kai näyttää nätiltä itkiessään mutta minä en ole niitä, punainen ja sotkuinen pallura pakko pitää päästä kiinni ehkä se auttaa) ja miten ihmeessä tämän saa loppumaan. Lopu jo ole kiltti anna minun olla päästä minut pahasta. Jo riittää sanoi Aake Kallialakin kun piisamit popsivat laiturin toistamiseen, eikö mikään mene kohtuudella.

Syön rauhoittavan kun en muutakaan osaa, pitää töihinkin lähteä parin tunnin päästä, kai se kylmällä vedellä tämäkin sotku saadaan tasaantumaan ja elämä taas rullaamaan, eihän tässä vaihtoehtojakaan ole. On ihan kerta kaikkiaan kamalaa kerrankin tietää tasan tarkkaan mitä haluaa ja jäädä siihen jumiin kun se halu ei poistu vaikka tietää, ettei sitä saa tyydytettyä, että ei vain saa sitä mitä haluaa, ei vaikka mitenkä tässä itkee ja anelee ja toivoo ja pyytää. Hitto vie kun ei se itku siltikään vaan ota loppuakseen (sieltä se taas tulee, nykäyksin ja pyrskähdyksin ja nenäkin on jo tukossa). Miksei tämä jo lopu apua auttakaa minä en jaksa.

Alan kallistua sille kannalle, että tämän toden totta on rangaistus kaikista pahoista teoistani. Rauhoittava vaikuttaa jo, tarkastelen itseäni etäältä kun en kestä omissa nahoissanikaan olla. Pelottaa että kissa puraisee sormesta. Missään ei ole turvassa.

Haikeutta

Seksiloma takana. Muutaman päivän ja pari yötä vietin Naapurin kanssa pienessä tilassa kahdestaan. Seksiä ja päihteitä, puhumista aikalailla tauotta (paitsi aamulla, olen silloin hiljainen ja epävarma, yö ja unet ja kaikki sellainen epätodellinen pitää vielä otteessaan eikä voi tietää, onko maailma sama jonka illalla taakseen jätti) ja lopulta se heitti mut linja-autoasemalle jotta pääsin takaisin kotiin, takaisin arkeen.

Tämä oli tällainen lopetus, closure, narunpätkät kiinni ja homma pakettiin, voisiko tämä olla loppu se sanoi lauettuaan ensimmäisen kerran mun päälleni. Että ollaan tässä se aika mitä ollaan ja sen jälkeen kun palataan todelliseen maailmaan, ei enää riisuta toisiltamme housuja eikä enää suudella, toisen iholle pystytetään raja-aita eikä sitä saa enää ylittää, se mikä nyt on tässä kämmenen alla viedään lopullisesti pois, jatketaan kaveruutta vain soveltuvin osin.

Näin teemme. Pallo on hänellä ja minä ymmärrän aivan hyvin minkälaiset asiat sitä tässä kaihertaa, ei elämässään kannata pitää hankaloittavia tekijöitä jollei kerran pakko ole -- ei se halua suhteestaan erota enkä minä ole sellaista vailla ollutkaan, on parempi lopettaa ajoissa. Näillä jutuilla on taipumusta tulla ilmi ennemmin tai myöhemmin.

Elämä tätä kokemusta rikkaampi, mutta samalla suupielessä karehtii haikea hymy, jos tilanne olisi jotenkin toisin niin. Niin sitten mitä. Jossittelu on turhaa, ja minä uskon että Naapuri haluaa ainakin itse uskoa päätökseensä vaikka Kämppis naljailikin heti että noh katsotaas mitä joku kevään ryyppyreissu saa taas aikaan, sitten se taas herää sinun lakanoistasi. Onhan sekin mahdollista joo, mutta jotenkin on kuitenkin sellainen olo, että tämä oli nyt loppuluku ja jokin uusi vaihe alkaa taas. K on vääjämättä poissa, Naapurin kanssa suhde on ohi, minä en halua ketään eikä kukaan halua minua. Olo on ehkä aika vapaakin. En tiedä, tunteet risteilee niin valtavasti ettei oikein osaa sanoa mikä on.

Lisäksi aattelin lopettaa alkoholin juomisen (taas) kun ei huvita juua (taas), joku malja on siinäkin ammennettu pohjiin saakka ja pitää antaa tynnyrin joko taas täyttyä tai löytää siihenkin tilalle jotakin muuta. Mä en opi helpolla, mutta nyt sentään varauksella uskallan jo ehkä vähäsen huikata: hei maailma, mä olisin kai valmis taas niin jospa jotain jalat alta -hommia?

Kaikki mulle

Mulla on ongelmia pitkäjänteisyyden kanssa. Oon niin saatanan kärsimätön, etten saa pakotettuani itseäni sellaisiin toimiin, jotka vaatisivat päivästä toiseen jaksamista, tehdyissä päätöksissä pitäytymistä, hampaan puremista ja kyllä se siitä, jaksa vielä vaan. Mä kaipaan edes välillisiä palkintoja lähimpään odotushorisonttiin väikkymään, muuten ei mistään tule mitään. Kuka helvetti jaksaa panostaa johonkin josta onnea seuraa tyyliin vuoden tai vuosikymmenen päästä, mä haluan kaiken heti tähä mulle nyt.

Eli en mä siitä K:sta osannu pysyä erossa, parikin iltaa taas meni sen seurassa, ja itseinho on valtava. Niin valtava, että hirsipuu ja koskihukuttautuminen alkaa tuntua relevanteilta ratkaisuilta, mä niin tajuan jotkut nuoren Wertherin kärsimykset aivan uudessa valossa näiden kokemusteni jälkeen. Että mitä on, kun ei hitto saa sitä mitä haluaa muttei onnistu nitistämään halujaankaan ja lopulta on niin umpikujassa pulassa jumissa, ettei näy pakkokeinoja kuin. Huh huh, sano, on se rakkaus rankkaa. Ja tämän viikon aloitan jälleen vannomalla ja vakuuttamalla, mun kerta kaikkiaan täytyy, pakko olla etäällä kun lähellekään ei päästetä.

Vihaista mieltä ja itsesoimailua kummasti lievittää se, että Naapuri nyt pyysi kuin pyysikin sille lomailulle. Ja minä lähden kuin lähdenkin. Ja mua jännittää, tuntuu niin epätodelliselta, odotan koko ajan että tulee joku aprillia syö silliä kunhan kusetin -viesti tai tilanne, tai että se peruu, tulee järkiinsä, ehkä mä vielä bussissakin vääntelen käsiäni ja mietin että mihin oon pääni pistämässä, mitä se miettii koska tämä on kyllä jo melkosen härskiä toimintaa. Ja seksiä, sitähän mä mietin enkä malttaisi odottaa, Samalla takaraivossa jyskyttää ja kuiskuttaa epäluuloinen ääni, mitä mä tässä oikein olen touhuamassa, haluaako se oikeestaan vaan poltella pilveä ja siksikö se raahaa mua jonnekin mukanaan, eihän siinä ole tolkun häivääkään, rahallahan sitä saa ja miksi kaikki tämä vaiva, oonko mä yhdelle jos toisellekin vaan hupsu päihdelipas jota voi ravistella miten sattuu, miks mä pelkään koko ajan että mua käytetään hyväksi, miks mä annan käyttää itteeni hyväksi.

Tässä menee Naapurit ja K:t sekaisin, ja mitä vanhemmaksi mä elän ja mitä useampia ihmisiä tapaan, sitä vakuuttuneempi mä oon siitä, että suurin osa ihmisistä on typeriä paskiaisia ja ne jotka ei ole typeriä, on sitten sitäkin kohtuuttomampia.

Arki

Elämä on seesteistä ja jees, lauhaa ja jep. Mä keskityn töihin ja touhuiluihin, eikä mulla oo aikaa edes itkeskellä kun vasta korkeintaan pään painuessa tyynyyn, mutten mä anna sen häiritä. Rinta rottingilla jne., tätä onnen kaarnalaivaani ei mitkään myräkät nyt saa keikuttaa nurin. Ei edes se, että meinasin saada ensimmäistä kertaa elämässäni turpaan ja lujaa meinasinkin, kun menin baarissa tapahtuneen tappelun väliin. Minun maailmassani ei potkita maassa maakaavaa, ei tartuta nyrkkiin missään tilanteessa, eikä varsinkaan katsota vierestä hiljaa jos joku niin tekee. Monenlaisia asioita voin olla, mutta hiljainen ei ole niistä yksi.

Vee kömpi petiini ja syliini lauantaiyön pimeiksi tunneiksi, lähibaarin ihana charmantti harmaahiuksinen herra kehuu aina silmiäni ja kertoo, että on ihastunut minuun, minulla pyörähtää sukat jalassa ja jopa hetken häivähdyksen verran mietin, voisinko tosissani saada jotakin viriämään minun ja harmaan herran välille, eihän meillä ikäeroakaan ole kuin 26 vuotta, eihän se nyt ole ikä eikä mikään. Äitiini ikäeroa on suunnilleen saman verran, ja taidampa olla samaa ikäluokkaa herrahenkilön lasten kanssa. Saahan sitä haaveilla. K koettaa olla mulle kiva ja yrittää pyytää paikkoihin, minä en sille vastaa koska tajuathan sä että ei tästä romanttista rakkaussuhdetta tuu ja selvähän se, ei tule ei, mutta se ei taida tajuta että ei tule ystävyyssuhdettakaan, ei tule mitään. Mihinkään ei ole kadonnut se oivallus, että se olen minä joka saa kuonoon, minä joka itken, minä jonka sydän särkyy vääjäämättä, minä joka en jaa sitä jonkun muun kanssa, minä joka haluan niin paljon, etten voi tyytyä murusiin. Ole mun muruseni, haniseni, pupuseni.

Joten tällasta tää on. Helmikuu on jo, ehkä mä selviin onnenmantrojeni kanssa tästä keväästä pahemmitta potemisitta, ehkä mä oon tasanen ja tyytyväinen, ehkä mikään ei oo mitään. Tai päinvastoin, tänä vuonna kaikki on vaan ihanaa ja vähän perverssiä kanssa joohan.

Vain hyvää tuulta

Tuu jo tänne mun viereen ja mähän menin totta kai, varovasti suudelmista vaatteiden riisumiseen, sormet hapuilee ja löytää tietenkin etsimänsä, hengästyttää ajatellakin muistaa muistella millaista se oli, sen kanssa kaikki sulautuu niin hyvin yhteen että apua, näinkö hyvää tää voikin olla, näinkö ihanalta voi tuntua painautua toiseen ja toista vasten, koskettaa ja olla kosketettavana, no se oli aika mahtavaa vai miltä susta tuntuu joo apua jumalauta millasta seksiä. Ihan mieletöntä, niin mieletöntä että tekisi mieli kirjottaa laatusana tavuviivoja käyttäen, siten voi tekstuaalisesti alleviivata Suurta Mielihyvää, ja sitä tämä tosiaankin tuotti ja jottei yhdessä rundissa olisi tarpeeksi jaksaa se aina ottaa uusiksi, se puhuu mulle niitä näitä sieltä täältä ja tokasee yhtäkkiä kuinka pantavan näkönen mä oon mun punasessa hupparissa (note to self: ei sillä aikuisesti pukeutumisella olekaan kiire) ja miten kiihottava mä oon polvillaan sen edessä ja tuu jo mun päälle tuu takaisin.

Ja sitten lähdettiin vielä bileisiin. Välipano kotosalla, baarista sänkyyn ja sängystä baariin, hengästyttävän hilpeää hulluttelua etenkin kun se kertoo miettineensä jo pitkään että se haluais lähteä mun kanssa viikonlopuksi jonnekin, tiedäthän, että sä ja mä, sinä ja minä, no vittu seksilomalle. Naurattaa ja sanonkin sen sille, ihanko tosissas sä pyydät mua nussittavaksi toiseen kaupunkiin pakoon täältä, ihan tosissaan juujuu lähetkö. Ja totta kai mä lupaan lähteä koska ei mulla tässä ole mitään menetettävää (sydän, ei en usko, ei se jaksa sykkiä kuin K:n perään) eikä noin novellimaiseen ehdotukseen voi kuin myöntyä, jos se morkkiksestaan selvittyään edelleen tahtoo viedä mut jonnekin pantavakseen niin kyllä mä lähden.

Tää oli nyt se kolmas kerta, kyllähän tätä pedattiin jo kaikilla niillä pyhientoivotteluviesteillä. Määrätietoista ja järjestelmällistä, ei ole enää vahingosta kyse jos nyt alkujaankaan oli, tuleeko tästä salasuhde, oonko mä kohta joku toinen nainen niinkun halpahintasissa kioskipokkareissa tai katkeroituneiden nelikymppisten itsetilityksissä, kadunko mä tätä jonkun vuoden päästä että ei hitto mihin lähdin mukaan, mitä mä nyt sellaseen suostuin miksi. Ja taas mä askaroin, että pitäskö mun sitten jotenkin olla tässä se vahvempi ja joku kypsä ja aikuinen ja reilu ja rehti ja emmätiä, Naapurin parisuhdetta säästääkseni sanoa sille ei ja heti tätä pohtiessanikin tiän kyllä etten tule niin tekemään, pallo on sillä ja tehköön kuten parhaaksi haluaa, sen valintoja ja sen asioita. Ja mä haluan sitä niin että iho kipunoi.

Lisäksi mä olen hyvällä tuulella. Tänä vuonna kaikki mitä mä teen, mä teen rinta rottingilla suu hymyssä silmät sikkurassa, mä kerta kaikkiaan rupean olemaan onnellinen N-Y-T. Nyt.

Sormissa nihkeää

Sydänalassa tykyttää ja jalkoja palelee, sormenpäihin kihoaa nihkeä hikisyys ja vatsassa velloo, ei ole hyvä tässä ei ole hyvä tuossa makuulla istualtaan seisoako pitäisi auttaisiko villasukat. Illalla on konsertti, keikka, tapahtuma, bändejä ja värivaloja, sinne on mentävä koska se on ystävän järjestämä, ystävien asioissa on oltava tukena vaikka minkämoinen tilanne olisi omissa aivoissa meneillään.

Naapurin Rouva lohdutti taas että ei, ei minä en ole sekopää minä en ole kuvitellut mitään minä en ole psykomuija pilvilinnoja rakentelemassa vaaleanpunaiset sulkahuiskalasit silmillä killittämässä, se on K joka on sekaisin ja käyttäytyy paskasti, se on sen syy sen syy yksin ei minun. Uskon, tiedän, kyllä juu näin se on, en voi olla niin maan missään tekemisissä sen kanssa, realiteettitsekkaus yks-kaks-kolme nyt ja tarkasta miten asiat oikein ovatkaan, hyödynnä ulkopuolisia tarkkailijoita. Ja kaikki ne tarkkailijat sanovat samaa. Ex-Heilakin hermostui puhelimessa niin että huusi kirosanoja täyslaidallisen sen K:n viimeisimpiä tempauksia kuullessaan, sanoi että juokse karkuun nyt jo vauhdilla, anna koko asian kerta kaikkiaan vaan olla.

Minä lupaan ja vannon. Kautta kiven ja kannon. Mörökölli minut muuten vie.

Naapuri soitti. Se haluaa tavata. Viimeisten viikkojen ajan siltä on tipahdellut tasaisen epätasaisesti jotakin uuden vuoden toivotuksia ja mitä lie hyvä jouluja, nyt se on juhlatuulella ehkä ja minä lupasin että nähdään kunhan pääsen töistä. Eihän sen tarvitse mitään tarkoittaa, eihän? Nähdään vaan ja juodaan vaikka parit oluet, hei hei ja moikka oli kiva tavata nähdään toistekin, eikös vaan niinhän ihmiset kai normaalistikin tekevät. Mulla menee normaalit ja epänormaalit sekaisin, en enää tiedä mikä on mustaa ja mikä punaista, ainoa mikä on totta ja varmaa on tämä kylmyys ja huojunta ja vatsan levottomuus. En halua odottaa mitään koska en halua pettyä, ja tiedän samalla että se on mahdottomuus, ei ihminen niitä orastavia toiveitaan pääse pakoon vaikka kieltäytyisikin niitä sanallistamasta edes päänsä sisällä. Toisaalta en ehkä oikein edes tiedä mitä toivon (seksiä seksiä seksiä eikai nyt kuitenkaan vaiko sittenkin perkele) koska tämä kylmän nihkeä ahdistuksen puristus sumentaa mun aistit ja tekee kaikesta kaaosta. Ehkä sanon sen sille suoraan. Että olen kaaoksessa, että älä tee mitään sellaista mikä sekoittaa minua yhtään enempää. Älä tee mitään. Tee jotain. Anna virran viedä älä jännitä, hyvänen aika se on Naapuri vain kyllähän mä sen tunnen eikä mun tarte sen seurassa pingottaa mihinkään suuntaan, tapahtuu mitä on tapahtuakseen ja kaikki vaihtoehdothan on ihan ok. Ihan ookoo.

Miten nämä vuodenvaihdeajat on aina ihan ihmeellistä sekoilua jossa sydämet särkyy ja ihmiset hajoaa. Olisi nyt hitto edes fyysisesti hyvä olo jos se henkinen puoli on kerran liikaa vaadittu.

Kieriskelyä

Söin sitä happoa ja näin K:n aattoiltana, kolme puhelua että tule nyt tulethan, kaksi ei en tule -viestiä, kolmannella puhelulla antauduin että ok. Mulla on niin hirveen hyvä olla sen ihmisen kanssa, oon taas aivan hajalla ja paskana ja musta tuntuu, ettei tästä elämästä tule vaan ikinä yhtään mitään, kaikki mitä oon koskaan tehny on aina menny pieleen ja reisille, kaikki suhteet on aina päättyny, kaikki ihmiset oon hylänny tai ne on hylänny mut ja mitä ihmettä muuta voi tältäkään vuodelta odottaa. Mitä ihmettä muuta. Kaikki on ihan turhaa ja mun on ihan turhaa tempoa vastaan, parempi olisi olla olematta. Jälkiabortti, pum poks aivot pois.

Mä haluan rakkautta. Onkohan mulla ikinä ollut sellasta, onko kukaan koskaan oikeastaan välittäny musta mitenkään, voiko tällasesta epelistä edes välittää. Oonko liian raskas? Hankala? Paska? Vaativa ilkeä nokkava epämiellyttävä, siksikö oon aina vaan yksin ja yksinäinen eikä mun tunteisiin tule vastakaikua kun eihän tällasta voi edes rakastaa. Kaikenlaiset mänttipäätkin heilastelee ja seurustelee ja paneskelee pitkin kyliä, ehkä mussa on joku ihan mieletön vika mitä en ite tajua mutta jonka kaikki muut kyllä haistaa jo kilometrin päästä.

No jo on säälittävää sönkötystä. Kierin ryven mylläilen ravassa, en osaa muuta. Paitti juua. Ehkä pitää alkaa vaan juomaan lisää, vintti pimeeks valot pois, mä en tunnu selviävän tästä surustani. Entä jos mä en selviä? Jos aina vaan tuntuu tältä ja aina vaan mä poraan sen miehen perään aina vaan mä suren itseeni ja aina vaan mä kaipaan ja ikävöin ja petyn ja murehdin.

Kissa P makaa reidellä ja kehrää. Olisipa jossakin lohtua. Haluun seksiä. Pitäsköhän taipua ja ostaa älypuhelin että vois tinderöidä itelleen jotakin panoseuraa. Onnistuisinkohan siinäkään. Onnistunko ikinä yhtään missään.

Itsesääli vie naista nyt ihan 100-0.