Ja taas on kaikki paremmin

Mua rakastaa kaikki, koska olen ilmeisesti hyvin kovin ihana! Minä! Minä olen ihana, ihana, ih-hah-haa, ih-hah-haa, hepo hirnahtaa-aa, ihanaa ihanaa onhan olla ihana. Tai näin minulle kerrottiin (ok ei ihan justiinsa noilla sanoilla, ei saa valehdella, se on synti ja siitä joutuu paholaisen lihapataan muhimaan muiden syntisäkkien kanssa ja kukapa sinne nyt tahtoisi päiviensä päätteeksi) kolmeen eri otteeseen vain muutaman päivän viiveellä.

Tapaus yksi. Korjasin M:n treffailutakin repsottavan taskun, eikä se ollut ollenkaan vaikea homma vaikka M luuli koko takin jo olevan aivan kelvoton resupekan varuste. Hupsut miehet, kiitoksena korjauspalvelustani M kertoi minun olevan ihana ihminen.

Tapaus kaksi. Olin kapakissa ja näin sen alkukuun ihanan tummatukkaisen rillipään, ja juteltiin sen kanssa yhdestä hekumallisimmasta riistäjäkapitalistikokemuksestani joka pitää sisällään voimasilmäpullia. Silmälasipäinen ystävä totesi hupaisaan tarinaani, että te, hyvä nainen, olette kerta kaikkisen ihana.

Tapaus kolme. Seurassamme oli herrahenkilö K, jota olen tavallaan vähän katellu tiätteks, mutta en kuitenkaan kovin kummoisesti koska se oli tahoillaan suhteissa ja minä heilastelin Heilan kanssa. Tilanne on nyt se, että kyseinen K erosi ja surusi, ja sillä on tapana katsella syvälle syvälle silmiin ja olla kovasti hupaisa, ja lopulta tupakalla se sanoi että minä olen ihana, se tykkää minusta ja meidän olisi syytä tutustua enemmän. Vaihdoimme puhelinnumeroita oooo how romantic is that ja ihastumisen perhoset saman tien vatsanahan alle tilattu.

Loppupäätelmä: olen mielettömän ihana. Ja nyt on selvästi kevät ja jännitystä ilmassa.

Pikkuisen vaikeaa

Olin tänään aamupäivän yhdessä kokouksessa, koska olen sillä tavalla Reipas Ihminen, että hoitelen monenlaisia asioita noin vain niinq joutessani vasemmalla kädellä. Kokoustauolla huomasin, että jokin tuntematon numero eli siis joku ihminen sen tuntemattoman numeron takana oli soittanut (aamulla, miksi kukaan jolla on mitään hyvää asiaa soittaisi aamulla minä kysyin ja kysyn vieläkin), ja mulla alko saman tien sydän hakata tuhatta ja sataa kilpa-auto ajaa rataa henkitorvi kuristuu kiinni, ei henkeä ei happea vaan niiden sijasta pelkkä pyörryttävä paniikkinappula talla kiinni ralliauton pohjassa. Paniikki ei ole jättänyt koko päivänä rauhaan, ja mun psykosomaattinen mahani reagoi siihen hylkimällä kaikkea ravinnoksi luokiteltavaa ja luulen, että otsien kurtuista voi kohta vaikka kutoa maton. Mahtaakohan nyt olla ihan terve reaktio yhteen aamulla tulleeseen puheluun, joka voi a)olla ihan mikä tahansa puhelu ja b)tuskin kovin tärkeä, koska uutta puhelua ei ole tullut.

Että mitä tästä nyt sitten ajattelisi, kiliseekö mun päässäni taas, vai seuraanko vaan reaktioitani eri asioihin liiallisella tarkkuudella niin, että pienimmistäkin epäloogisuuksista tuntemuksista vapinoista tutinoista ja muista vaivatteluista tulee vähintäänkin Mount Everestin tai koo kakkosen kokosia köriläitä joille huutelen sormi ojossa että haa! hullu!, vaikka todellisuudessa moiset voisi lakasta päivän päätteeksi vaikka romukoppaan ja piilottaa sen sängyn alle niin, että yöllä kopan romut sieltä hiipii kiipii päiväpeitettä riipii haukkaamaan varpaasta unen makoisimmalla hetkellä. Ei sillä, että nukkuisin nykyisin, uni pakenee jonnekin kauas pois ja pysyisi mun luonani kai vaan sillon, kun mun pitää olla vaikka niissä jo edellä mainituissa kokouksissa. Olen kokeillut myös tainnuttaa itseäni päihteillä ja huumeilla ja lääkkeillä ja päihdelääkehuumeilla, mutta pitemmän päälle niistä saa päänsä sekaisin. Joskin, mahtaakohan olla tässä tapauksessa enää edes huono seuraus? Kadehdin kissaani, joka on löytänyt itselleen maailman makoisimman näköisen pesän M:n käyttämien lakanoiden keskeltä tuolin selkänojalta. Lakanoita en jaksa, enkä nyt enää tietenkään raaski, kerätä pois, kuten en kirjakasaa teekuppia sanomalehtiä pahvilaatikoita tai mitä tahansa muitakaan asioita joita tiputtelen käsistäni ulko-ovesta sisään tullessani, jotta pääsisin mahdollisimman pian petini suojaan piiloon pihalta. Ja yrittämään sitä unta, joka minun sijasta vierailee näköjään vain kissojen pedeissä. Ehkä minunkin pitäisi yrittää nukkua nojatuolissa?

Nyt voisi tämä taantuminen taas pysähtyä tältä erää, ja joku kiva Uusi Elämä vaikka alkaa.

Dum-di-dum

Huomasin, että oli penkkarit ja huomasin, etten tajunnu juurikaan niitä juttuja mihin niissä autojen reunakylteissä viitattiin. Olen vissiin pihalla ja seuraan huonosti asioita ja ilmiöitä, kun en tunnista niiden parodioita ja mukaelmia. Siitähän on jo aikaa, kun itse olin lava-auton kyydissä juhlistamassa lukuloman alkua tai siis lukion loppua tai mitä helvettiä siinä juhlistettiinkaan sitten, hauskaa oli muistaakseni kuitenkin.

Menee fiilikset sellasta ylämäki-alamäkeä taas ettei tässä hitaampi (lue: meizi) meinaa mukana pysyä, kun aamulla haluaa vetää ranteet auki (muistattehan down the stream not cross the street) mutta siten voikin olla että whum vaan kuuluu kun valtava energia humiseen mun korviini keskellä kirkasta päivää kadulla matkalla itsetuhoon jonnekin, ja oikeestaan se energia yrittää hoputtaa mua ottaan askeleita vielä vähän nopeemmin koska kiire kiire kiire se on siinäkin hommassa. Mä vielä pyristelen vastaan, en siis kävele alkoon ostaan viittätoista pulloa skumppaa enkä lähe kierteleen kapakoiden densojen kanssa pitkin keskustan lyhyttä katua parempien seikkailujen toivossa, vaan mä oon vaan kotona. Kuin tylsää sekin nyt sitten on.

Niin että kun niitä penkkariautoja sitten meni ohitte, niin kyllä mä aattelin että tässähän tää nyt on tää elämä, että ei sitä ton ikäsenä tajunnu varmaan vielä ihan silleen selvästi, että hei Mä oon elossa ja Mä oon koko elämäni herra ja Mä voin tehä olla tekemättä mutta silti se oon Mä joka tässä on. Siis että ihan tosissaan on, se on jännä että verbit on sanoja jotka kuvaa sekä tekemistä että olemista, se oleminen nimittäin on monin tavoin vaikeaselkoinen asia. Venäjässä esimerkiksi ei ole varsinaisesti ollenkaan sanaa olemiselle, tai se on sama sana kun syödä (mitä sitä tästäkin tiedonmurusesta nyt oikein sanoisi tai päättelisi), muttei sitä koskaan käytetä preesens-muodossa, sillä tässä hetkessä ei voi olla, voi vain tehdä jotakin. Sen sijaan mennyt ja tuleva, siinä on tarve olemisen apuverbille. Mitä kai yritin sanoa on, että tässä tämä olisi, senkun tekisi eikä vain olisi.

Kevät.

"Vaikka onhan se kivaa,
kun lehdet alkaa kasvamaan
ja ihmiset toisiaan panemaan
eikä vaan kotonaan runkkaamaan."

Pahempi paikka

Mietin aiemmin syksyn pakokauhuissani, että tuleeko tästä keväästä kepeä ja hilpeä ja mukava ja leppeä vaiko sittenkin kuristava puristava kaikensyövä kurimus. Voinee arvata, kumpaa se meikäläisen tapauksessa nyt sitten vaikuttaa olevan, joskaan mitenkään suoraviivaisen yksiselitteisesti kaikki ei mene päin helvettiä, vaan välillä tsiigailen juuri niitä taivaan lintusia ja tunnen oloni vähintään yhtä kepeäksi romahtaakseni sitten vartin päästä ratapiha pengermälle haukkomaan henkeäni ja huutamaan paniikkia ääneen.

Olen sikäli miellyttävä persoona, että olen pääosin murheellinen jollen sitten maaninen, ja pelkään noin about kaikkea mahdollista niin paljon, etten viitsi edes yrittää mitään suuria tilanteeni muutoksia koska asioista saattaisi tulla vaikeita ja mitäs jos käykin näin tai vielä pahempaa, ei käykään ja sitten jos kävisikin niin pitäisi sitä ja tätä ja auuh pelottaa. Nyt murheellisuutta pitkästä aikaa kruuna se elämän tosiasia, että minulta loppuu kohta rahat, ja viimeisten vuosien työrupeamani aikana maailma on muuttunut niin, että entisillä aloillani ei harrasteta enää lainkaan keikkatyöläisiä (mikä, sanokaa minun sanoneen, on vihoviimeistä kilipäisyyttä, sillä säästämällä palkkakustannuksista nämä paikat paitsi pakottavat olemassa olevat työntekijänsä tekemään yli- ja ylimäärätyötä mahdollisesti jopa sairaana, ne myöskin jättävät minut palkatta mikä tarkoittaa sitä, että minä EN käy kaupassa EN käy ravintolassa EN aja taksilla, mikä taas vähentää kaikkien näiden palveluntarjoajien tuottoja (fiksuimmat tajuavat minun tässä puhuvan yksikon ensimmäisessä persoonassa vain tehokeinona, minun taakseni kätkeytyy monta, jotta skenaario on todellinen ja huolestuttava) sen sijaan, että sillä pienellä rahakustannuksella itse asiassa paitsi a) annettaisiin sairaan sairastaa rauhassa ja kuntoutua työkykyiseksi nopeammin myös b) kasvatettaisiin kansantaloutta. Nyt köyhien määrää tietoisesti lisätään, mikä karsii palvelujen käyttäjiä, mikä taas lisää köyhiä, mikä jne. Siinä meille sitä oravien rakastamaa pyörää perkele). Viimeksi olen ollut täysin vailla työtä mutta kuitenkin yhteiskunnan "tukiverkkojen" ulkopuolella ehkä yli kymmenen vuotta sitten ja silloinkin vain hyvin hyvin hetkellisesti, jos sitäkään. Aina on ollut jotakin josta on tulossa rahaa niin, että vuokran saa katettua ainakin. Nyt ei ole. Ei vain ole.

Joten olen närkästynyt. Sitten surullinen. Sitten vihainen. Sitten kauhuissani ahdistunut peloissani pelon kylmät kynnet paidan alla, miten mä selviän mistä mä saan rahaa mitä mä teen rauhotu. Ja kaikki alusta uudelleen. Onneksi on lotto, tuo pienen ihmisen viimeinen oljenkorsi, tällä viikolla numeroiden olisi parempi olla osumatta rosvosektorille.

Vai että kotosalla

Ajattelin ottaa viikonlopun rennosti, olla kotosalla ja opiskella asioita joita olisi syytä opiskella ja tehdä, mutta sen sijaan M toi tonkan viiniä kylätuomisiksi ja lähikapakkikierrosten jälkeen minä toin kotituomisiksi sellaisen järettömän söpön tummatukkaisen rillipään, joka tosin lähti petikieriskelyn jälkeen omille teilleen samantien. Nyyh.

Tästä lannistuneena menin seuraavana päivänä Kirjailijan residenssiin puimaan elämää ja erotiikkaa, ja tästä voimaantuneina lähdimme tsekkaamaan toisen lähikapakin tarjonnan, jonka seurauksena toin tuomisiksi kotiin sellaisen nuoren hupsun ressukan, jonka minä sitten puolestani nakkasin omille teilleen saman tien pedissä kieriskelemisen jälkeen. Ajattelin nimittäin a) näyttää Kirjailijalle, kuinka helppoa on itselleen napata joku mukaan ja b) huuhtoa tummatukkaisen söpöläisen maun suustani, koska se jäi ikävästi vaivaamaan.

Eli onko siis sittenkin niin, että sydän asuu genitaalialueilla, ja naiset eittämättä väistämättä haikailevat sellaisten seksikumppaniensa perään, jotka olisivat muutenkin ihastuttavia (näinhän perinteisen heteronormatiivinen sukupuolistaminen seksuaalisuuden selittää, seksi on naisille isompi juttu kuin miehille, koska tunteet ovat väkipakolla mukana, kun taas miehillä ei joko tunteita olekaan tai aikaan ne eivät liity seksiin millään tavalla). Josta väistämättä seuraa sellainen ajatus, että pitäisiköhän sitten jatkossa panna vain niitä, jotka ei kiinnosta eikä vedä puoleensa, kuten tuo jälkimmäinen nuori reppana, jolloin saisi hetkellisen hyödyn ja nautinnon muttei sen jälkeistä haikeutta. Sellainenhan oli myös esim. kesällä testaamani baarimikko. Tai se on kyllä ihan hauska poika, muttei se ole sellainen, johon ihastuisin, joten sen näkeminen kapakassa ei johda kämmenten hikoamiseen jollei nyt korkeintaan siksi, että mieleen tulee joku irstas fläsäri. Mutta sitten taas toisaalta, miksi panna tyyppejä jotka eivät kiinnosta, kun koko kylä on täynnä myös niitä kiinnostavia tapauksia. Äh. On se tämäkin nyt sitten vaikeaa, miksi en vain voisi mieluumin laittaa ruksia seinään että JES sain kyrpää JES selätin jonkun uuden JES joku haluaa minuakin JES oon ihana.

Seksin jälkeinen sadan vuoden suru, taidan hoitaa sen pois hiisaamalla aivoni hilpeiksi.

Edit. Ai niin, näin myös Naapurin ensimmäistä kertaa siten kesän. Siinä se oli nyt, sen Rakkauden kanssa, pipopäässä ja ihan hitosi paremman näkösenäkin kun mitä muistin. Sihisin mielessäni mmmmulkku, ja Kirjailija lupasi ritarillisesti mulkoilla sitä pahasti ja piestä sen miesten vessassa, koska sen bestisnaista ei kohdella huonosti. Mun sankari.