Tyhjäkäyntiä

Loma tuli, oli, meni. Työt jatkuvat. Ajattelin kirjoittaa jälleen työhakemuksen toisiin tehtäviin, on hyvä pysyä vireänä maailman kanssa ja kuulostella edes leikisti muita mahdollisuuksia vaikka todellisuudessa olenkin liian raukka tekemään mitään ennen kuin on pakko ja selkä seinää vasten, turvallisessa tilanteessani leikittelen ajatuksella että tilaisuuksia satelisi syliini sen kun parhaat päältä poimisi.

Tehtäviä asioita on vino pino, minä tuijotan ulos ikkunasta ja ajattelen, että saan olla toimeton ja tyhjää täynnä vielä tämän viikon, sen jälkeen raksitan joka päivä yhden ruudun tehtävälistaltani pois. Toimettomuuteni on oikeastaan huijausta sillä niitä rakseja olen jo vedellyt lukuisia, mutta aivo väittää minun silti olevan tyhjäntoimittaja laiskaperse hyödytön ja saamaton vätys joka välttelee ja pakoilee paitsi töitä myös opintoja ja ratkaisuja ja repäisyjään, kovaa on itsesoimaus oli siihen syytä tai ei. Ikuinen riittämättömyyden tunne vaivaa ja olen osittain hukassa itseltäni, kielellinen ilmaisuni on tukossa ja lukossa ja tartun löysin ottein paitsi itseeni myös toisiin, olen tuulessa heilahteleva viiri talon katolla liepottamassa.

Olen juomatta, lasken päiviä ja toivon jonkun onnen olevan oven takana hetkenä minä hyvänsä, tiedän tämän tekevän minulle hyvää mutta toivon tapani mukaan sen hyvän tulevan luokseni hiukkasen nopeammin ja hiukkasen näkyvämmin jotta jaksaisin jatkaa, olen niin malttamaton palkintojen perään etten saa punottua pitkäjänteistä kudosta elämääni ja sen takia tuuli minua viekin mukanaan. Ehkä huomenna, aina on se huominen jolloin minä sitä ja minä tätä ja jossei huomenna niin onhan päivä vielä sittenkin.

Uimahallin saunassa hengittän kuumaa ilmaa ja mietin, että minulla on ihan hyvä elämä -- minulla on hyvä työ, hyvät ystävä, hyvä asunto, hyvä kämppis, hyvät kissat, hyvä mies, hyvät harrastukset ja hassu mieli, mikä määrä hyvää minulla pitäisi olla jotta loputon surumielisyyteni viimeinkin kuluisi loppuun antaen tilaa nautinnolle ja onnelle, ei voi olla niin että sadesää on ainoa iloni.

Uuvuttavaa matalakiitoa jo niin pitkän aikaa, loppuisi jo ja tulisi parempaa tilalle.

Akkuja lataamassa

Levottomuus vaivaa. Käperryn Tavallisen Miehen kainaloon mutten pysy siinä varttia, puoltatuntia kauempaa kun jo tahdon kauemmas, johonkin muualle ja pihalle ja ehkä toiseen kaupunkiin olemaan itsekseni tai näkemään K:a ja sinne päästyäni minulla onkin jo ikävä eikä sielläkään ole hyvä. Missään ei tunnu olevan hyvä ja levottomuuteni on paisunut juuri sellaiseksi jahkaavaksi päättömäksi olemiseksi mitä inhoan: en saa otetta mistään enkä pysty suunnittelemaan tekemisiäni muutamaa tuntia pidemmälle kun en uskalla tehdä minkäänlaisia päätöksiä. On loma ja minun pitäisi levätä. Pitäisi sitä ja pitäisi tätä.

En tiedä mitä oikein kaipaan jatkuvasti, mitä ajan takaa niin ettei mihinkään voi pysähtyä ja olen sentään tätä koettanut pohtia jo vuosia. Onko se se Rakkaus, sitäkö jahtaan ja haluan, onko se Raha jotta voisin kokea taloudellista turvallisuutta ja riippumattomuutta ja kuvittelenko että jommankumma kautta tulisi se Onni joka tuntuu pakenevan aina vain kauemmas ja monimutkaisempien polkujen taakse tai joka tuntuu olevan aina niin kovin riippuvainen jostain muusta kuin minusta. Raha sattumasta, onnenkantamoisesta, olosuhteista sillä oma onnensa seppyyteen voi uskoa vain sellaiset ihmiset jotka ovat syntyneet se kuuluisa kultalusikka kourassa, vain sellainen ihminen joka on saanut nauttia turvallisesta etuoikeutettuudesta ja vakaasta elämästä voi olla niin itsekäs ja naiivi, että kuvittelee ihmisillä olevan samat mahdollisuudet ja luulee oman asemansa olevan oman kovan työn tulosta mars siitä köyhä mettään marjoja poimimaan ei täällä minun veromarkalla makoilla. Rakkaus, noh, se nyt varsinkin on itsestä riippumatonta koska Rakkaus jota metsästän on romanttista, eroottista, välittävää haluavaa kantavaa rakkautta toiseen ihmiseen ja sen on oltava molemminpuolista jotta siitä mihinkään olisi, ja tämä molemminpuolisuus ja toisen ihmisen kaipuu on sellainen juttu mitä ei omin sepäntarvikkein eikä kätösin ratkaista, se on täysin riippuvaista muista ja sattumasta kai sitten sekin.

Enkä minä tiedä miksi nyt kun olisi tuo TM niin minä en saa sydäntäni siihen rakastumaan, en tiedä mikä puuttuu kun sen kanssa on edelleen niin hyvä ja helppo ja lämmin olla, mitä muuta pitäisi miksi se ei riitä. Ehkä koen että elämä junnaa aina vain paikoillaan ja se suurin muutos tässä matkalla on ollut tajunnan vievä rakastuminen K:on ja muisto sellaisesta tunteesta jättää varjoonsa kaiken muun niin, etten pääse tässä tahmassani rämpimään eteenpäin.

Vaikka niin olisi tehtävä. Ei ole järkeä ottaa askelia taaksepäin, nyt kun maailma on kaikin tavoin muutenkin sekaisin olisi syytä lähteä ja ottaa riskejä ja jollei muuta niin itkeä ainakin jotakin uusia asioita.