Maanantaiaamuna

On sillälailla vaikeaa etten oikein ymmärrä millälailla. Minä selitän, kirjaan ylös: kun luen kirjaa, jossa joku rakastaa toista, auttaa tukee ymmärtää kuuntelee, alan itkeä. Kun luen kolumnin kumppanuudesta, alan itkeä. Kun vietän päivän K:n kanssa ja tulen illalla kotiin, alan itkeä. Sänkyyn mennessäni ja unta odotellessani alan itkeä. Tässä istuessani alan itkeä ja kyyneleet ovat pienen mielenliikutuksen takana ihan koko ajan odottamassa eikä mielialani ole kai edes säännöllisen surullinen, ne kyyneleet vain ovat siellä ja valuvat poskille vähäisimmästäkin merkistä, minä en voi käsitellä katsoa lukea ajatella koskettaa tuntea yhtään mitään ilman että kaikki kiertyy oman pettymykseni ympärille ja purkautuu itkuna. Kaikki tuntuu liippaavan liian läheltä. Eikä se itku lopu, ei auta itkeä itkemästä päästyään kun sama itku jatkuu kuitenkin uudelleen tauon jälkeen, nämä kyyneleet ovat valuneet viime syksystä lähtien tai jo keväästä varmaan, ensimmäisestä torjunnasta alkaen ja ne eivät lakkaa vaikka tästä ei tule mitään romanttista suhdetta kai nyt jossain vaiheessa sen jo tajusit. Miksi en tajua miksi jumalauta en tajua ja lopeta tätä, eiväthän ne kyyneleet voi loppua ennen kuin tarinan antaa loppua.

Yritän kaivautua ongelman ytimeen ja miettiä miten tämän ratkaisisi, minä olen asioiden ratkoja ja kuntoonlaittaja ja hyvä juuri siinä, olen realistinen toimeenpanija ja pystyn erittelemään tilanteeni pala kerrallaan ja senkin takia tämä on niin tavattoman outoa, ei ole minun tapaistani jäädä näin pahasti kiipeliin. Enkä pääse tässä muihin tuloksiin kuin välien katkaisemiseen, en löydä sitä ulospääsyä iltaisista kyynelmeristä niin että ystävyys säilyisi mielenrauhan ohella, että pystyisin ylipäätään ystävyyteen. Joko tai. Sydän huutaa vastaan lujaa, ensinnäkin K on elämäni ainutlaatuisin tapaus, täysin vertaansa vailla oleva kohtaaminen, jotain niin minua että siitä luopuminen tuntuu fyysisenä tuskana oman rajaan sahaamisena. Toisenakin K:n on aina kaikki hylännyt viimeistään siinä vaiheessa kun se alkaa päästä hiljalleen jaloilleen saada elämäänsä raiteilleen asioita järjestykseen, minä en halua olla niin kuin ne muut ja väistyä takavasemmalle nyt kun masennus aivan oikeasti todellakin hellittää happi kulkee on tilaa hengittää. Tuntuu inhottavalta ajatella olevansa sellainen ihminen joka tässä vaiheessa lähtisi läiskimään. Tähän väliin järki kertoo ettei sellaista sopivaa aikaa moisille teoille tietenkään ole olemassakaan, mitä minä kuvittelen, että tulee muka joku hetki pim jolloin valokyltit syttyvät ja fanfaarit soivat ja koko maailma huutaa että nyt, nyt kannat vastuun omasta hyvinvoinnistasi ole hyvä anna mennä. Sellaista odotellessa vuodet vierivät ja katastrofi lähenee vääjäämättä ja järki muistuttaa, että vaikka hän olisi minulle ainoa maailmassa en minä ole sitä hänelle, tässä odottamalla jumittamalla petaan itselleni vain petiä lattialle, ei tule koskaan kutsua sänkyyn ja viereen ja lopulta sinne petiin kipuaa joku muu, sitäkö haluan olla vierestä katsomassa ja sekö on sitten helpompi kohta repäistä itsensä irti.

En tiedä olenko elämässäni ikinä kaivannut niin kipeästi neuvoja ja apua kuin nyt. Vertaistukea, jotain mihin suhteuttaa ja peilata tätä tunnemyräkkää, kompassia jonka avulla suunnistaa, tienviittaa valomerkkiä mitä vaan lippusalkoa jonka ottaa kiintopisteeksi jotain potkua persuksille että selviän ja tietäisin mitä tehdä, ja että saisin voimaa myös tehdä sellaiset ratkaisut jotka auttaisivat minua, mielenlujuutta ja sinnikkyyttä jolla selvitä ja jonkun viisaan gurun kertomaan onko se sydän vai järki jota pitikään kuunnella. Haluaisin jonkun kertomaan omasta kokemuksestaan, Suuresta Rakkaudesta, Pettymyksestä ja Selviämisestä, haluaisin tietää olenko yksittäinen hullu vai onko muitakin, jotka ovat kokeneet näin syväluotaavan rajun yksipuolisen rakkauden. Haluaisin tietää onko tähän kompromisseja, vai onko tosiaan niin, että ainoa ratkaisu on se epämiellyttävä vastenmielinen kauhea lopullinen: poissa silmistä ei ehkä ole poissa sydämestä mutta ainakin vapautus päivittäisestä kärsimyksestä.

29. päivä alkoholitta, missä se onni ja autuus ja helpompi elämä?

Mitä sun pitäisi tehdä

K saattaa mut illalla kotiin päinvastaiseen suuntaan kuin minne itse on menossa, ei oo kiire ei tässä mitään, pysähdytään tupakalle puistoon ja kadulle ja rapun eteen niin että ilta pitkittyy, jutellaan illan kokemuksista ja se kertoo puhuneensa läheistensä kanssa avanneensa solmujaan, viimeinkin se kai oivaltaa mikä helpotus on olla rehellinen, kuinka helppoa oikeastaan on kun sanoo asiat suoraan.

Jos kohta kaikki meistä eivät usko sittenkään sanoja, tässä olen ja jumitan ja ihmettelen, minä en saattele kotiin koskaan ketään enkä ainakaan vain kavereita, en ainakaan yöllä väärään suuntaan poispäin kodista ja pedistä ja villasukista jotka odottaa lattialla mytyssä että pukisin ne jalkaan, pitää neuloa varmaan uudet ja lisää ja hanskatkin. Yhtenä syksynä istuin päivittäin koulun jälkeen tuntitolkulla sängyllä ja neuloin neulomasta päästyäni tumppuja ja sukkia enkä ajatellut mitään koskaan. Kun istun linja-autossa tai junassa haluan vain katsella ikkunasta ulos ja olla ajattelematta mitään yhtään mitään, liikkuva kulkupeli tuo turvallisen vaihtoehdottoman olon jossa ei tarvitse eikä voi eikä saa, enkä halua rikkoa sitä lohdullisuutta edes lukemalla, tuijotan vain vaihtuvia maisemia ihmisiä taloja autoja ja tunnen loputonta haikeutta ja surua kaiken puolesta.

Linja-autojen ja rakkauden
perässä voi juosta
tai odottaa
seuraavaa

Kuivilla

Kahdeksastoista päivä juomatta. Onko se paljon vai vähän? Aika tuntuu liikkuvan niin hitaasti ja tympeästi, ettei yhdessäkään päivässä ole mitään värejä ja pintaan nousevat ilonhetket jäävät väkinäisen lyhyiksi purskahduksiksi joista ei ole kantamaan seuraavaan päivään saakka, joka aamu sama savotta sama tyhjyys sama merkityksettömyys edessä. Ei minulla ole paha olla mutta ei ole hyväkään, on juuri sellainen rasittavan hiertävä kymmenen kuppia kahvia silti haukottelen mikään ei mua kiinnosta -olo. Eikä odotushorisontissa ole mitään.

Oman lisänsä tuo edelleen silmäluomien takana väijyvät kyyneleet ja mielenliikutus kun vain erehdynkin ajattelemaan K:a. Syötin sille psilosybiiniä ja se teki taikojaan, mies on silminnähden paremmassa kunnossa ja se paniikinomaisen ahdistuksen vyyhti purkautui pois jonkun positiivisemman ja elämänuskoisemman otteen tieltä. Kaikki tämä on hyvä ja toivon asioiden viimein järjestyvän, masennuksen viimein höllentävän otettaan siitä ihmisestä, toivon kaikkea hyvää ja kaunista. Ei niin salaa toivon tietenkin myös, että jospa se viimein, jos se nyt viimein havahtuisi minun olemassaolooni, jospa se viimein näkisi mitä sillä tässä olisi, ja tällaisen toivominen on niin kauheaa takapakkia koko tässä elämässäni että itken sitäkin, itken heikkouttani ja typerää sydäntäni joka ei lakkaa odottamasta toivomasta kestämästä kärsimästä.

Kun Tavallinen Mies painautuu minuun ottaa syliin työntyy sisään ajattelen K:n käsiä, ja toivon niin sydäntäsärkevän lujaa että ne olisivatkin sen kädet jotka kulkevat vartalollani ja sen suu joka hamuaa kaulaa niskaa huulia, haluaisin painaa pääni sen olkaa vasten ottaa kädestä kiinni ja kertoa kuinka sitä rakastan aina vaan niin lujaa että huimaa, yksi sana niin olen sinun vaikka ikuisesti. Tunnen syyllisyyttä ajatuksistani, eihän niitä voi Tavalliselle kertoa ei tietenkään ja niinpä olen kovin yksin ajatuksieni kanssa enkä saa itseäni aina täysillä pakotettua mukaan, en saa sanottua sille niitä helliä sanoja joita se tarvitsisi ja ansaitsisikin, vaikenen kun se kertoo kuinka se minusta tykkää kuinka se minua haluaa, vaikenen ja käännän sängyssä selän. Taidan olla idiootti ja hukata mahdollisuuteni onneen jumittamalla tragediaani tunnista päivästä vuodesta toiseen.

Kahdeksastoista päivä juomatta. Huomenna voi jo olla paremmin.