22.6.20

Kesäkuumalla

Kesä on kuuma ja minulla on lomaa ja silti kurkussa on pala rintakehässä paino vatsassa vellova vaikerrus. En keksi mitään puhuttavaa enkä oikein jaksa kuunnellakaan, itkeä tihrustan heti aamusta muutaman kyyneleen ja koko päivän alahuuli väpättää valmiina purskahtamaan itkuun jos jotain. Jos jotain. Mitä se on se jotain jota pelkään tai joka painaa? Miksi tämä elämä ei meinaa antaa minulle happea ja rauhaa vai onko se vain tämä trooppinen tiristäjä joka nyt sotkee kuviot ja latistaa mielen? Sanat juuttuvat kurkuun eikä ajatus kulje, en saa sanottua K:lle mikä painaa kun en itsekään oikein tiedä, ja samalla tulkitsen eleitä ja ilmeitä ja sanoja ja kaipaan niin kovasti että

sanoisit että rakastat minua

vaikka se olisi teoista luettavissa kyllä, niin se ei riitä. Pelkään, että minä en riitä tai että se minua katsoessaan näkee juuri tämän rasittavan epävarman murjottajan joka imee hapen muidenkin keuhkoista omaan onnettomuutensa, pelkään että se kyllästyy kun olen aina vain niin surkea ja peloissani ja arka, pelkään että kärttämällä rakkauta karkoitan sen luotani ja koetan siksi olla niin kovasti vaatimatta mitään etten lopulta pysty puhumaan mistään muusta kuin säästä ja aidanseipäistä.

Olen miettinyt, että ei se ongelma sen kanssa, että en tiedä mitä haluan, oikeastaan olekaan pahinta työn ja sen sellaisten kohdalla, vaan se värittääkin koko elämää koko ajan pensselillään tehden arjesta ja juhlasta ja kaikesta stressaavan arvoituksen. Mitä haluaisit syödä? Mitä haluaisit tehdä? Mihin haluaisit mennä? Mitä laittaisit päälle? Mikä sinusta tulee isona? Minulla ei ole aavistustakaan, olen niin irti ja irrallaan. Millä itsensä saisi ankkuroitua johonkin, raivattua itselleen jonkun pläntin josta voisi sanoa että katsokaa, tässä olen minä, tämä minä olen ja seistä niiden sanojen takana ilman häilymistä ja ääriviivattomuutta.

Olen hukassa itsestäni, siksi kai pelkään. En ymmärrä, miksi tie omaan itseen on minulle näin vaikea ja sumuinen, voiko muilla olla yhtä epäselvää hapuilua pimeässä.

Pavut sentään kasvoivat. Suren jo niiden kuihtumista.