K:lla loksahti viimein asioita paikalleen ja tekemistä elämään, ja oleminen alkoi rullata. Masennuksesta toipuminen on monesti yhtä yllättävää kuin siihen vaipuminenkin, pim se vain tapahtuu eikä mikään ole enää ennallaan. Yhtäkkiä ei enää olekaan masentunut ja yhtäkkiä asioissa onkin mieltä. Se, mikä siinä kauhistuttaa, on tietenkin pelko ja epätietoisuus siitä, että voiko se masennus myös pim palata noin vain yksi kaunis (paska) päivä.
No toki valoa näkyi aiemminkin, mutta sitten mustat pilvet haukkasivat sen auringonsäteen jonnekin pois, eli eihän tässä vielä tiedä kuinka pitkäkestoisesta hyvinvoinnin vaiheesta tällä kertaa on kyse. Monet merkit kuitenkin viittaavat siihen, että suunta on kuitenkin aidosti parempaan jonkin pienen, mutta oleellisen näkökulmavinkkelin muutoksen ansiosta. Tästä on niin omakohtaista kuin vertaiskokijakohtaistakin kokemusta, joten en ala maalailla piruja seinille ja pelkäämään pahinta ainakaan vielä.
Ja nyt se tietenkin soittelee ja viestittelee ja nähdään ja ajellaan autolla ympäri lähikuntia katselemassa ja juttelemassa ja oleilemassa, mennään yhdessä keikoille kapakkaan illat pitkät pitkin yötä, ja unissanikin olen sen kanssa pidän sitä kädestä.
Voi vitun vitun vittu. Mä en selviä tästä elämäni merkittävimmästä ihmissuhteesta ikinä kuivin jaloin ulos, oon jo vyötäröä myöten jorpakossa tai ehkä enemmänkin, ja virran imu tempoo mua aina uudestaan syvemmälle kun työllä ja vaivalla oon ensin yrittäny rämpiä edes senttimetrin lähemmäs rantaa ja turvaa.
Onneks lähden vieraaseen maahan pois puhelinten ulottuvilta pariksi viikoksi. Ehkä se pelastaa.
