Uudenvuoden toiveita

Vuosi on lähes lopuillaan ja yritän miettiä, mitä toivon uuden tuovan tullessaan. Ongelmani on aina vain se, etten tiedä yhtään mitä haluan, en tiedä missä olisi hyvä ja miten sen hyvän itselleni loisin, tuntuu että jo lapsena opin painamaan omat haluni ja toiveeni niin alas ja piiloon että nyt kun saisin vapaasti haluta ja toivoa en enää osaakaan tehdä sitä, en enää tiedä mitä ne halut ovat enkä tunnista niitä kaikkien muiden tunteenpalasten joukosta.

Haluaisin varmuutta jonkin suhteen, ja heti kun tämä toive muodostui mielessä aloin pelätä kuinka väärin sen voisi tulkita, juuri niitä hetkiä missä pitää varoa mitä toivoo sillä varmuus jonkun suhteen voisi tarkoittaa vaikka varmuutta kuolla, varmuutta ettei mikään muutu ja että elämä on aina näin vaikeantuntuista minulle, varmuutta siitä ettei kannata. En minä sellaista varmuutta halua.

Viimeksi (ja edelleen) olen ollut varma K:sta, ja mitä siitäkin tuli, loputonta sydänsurua ja umpikujaa, jarru joka estää minua elämästä ja menemästä ja tekemästä.

Pelkään, että olen tehnyt itseni ja muiden ihmisten väliin jo niin paksun muurin, ettei kenenkään kädet riitä sen yli kurottautumaan ja että en itse koskaan kurottaudu ketään kohti. Itseriittoinen, itsenäinen, itsekseen itkeskelevä, olen niin kylmä ja tunteeton etten kykene lämpeämään silloinkaan kun joku yrittää jotain tuikkua sytytellä.

Tänään askartelen tulevaisuuskartan itselleni hitaasti ja huolella, jokaista haavetta punniten ja mittaillen, ja toivon että karttaan tyhjyyden sijaan tulee edes jokin jota kohden mennä. Jokin muukin kuin lottovoitto.

Talvipäivänseisaus

Kello käy tik-tak, minä en. Päivästä toiseen samaa harmaata, töihin ja uimaan ja kotiin ja nukkuun ja töihin ja uimaan ja kotiin ja sama toistuu eikä mikään muutu. Uni ei virkistä, työ ei innosta, liikunta ei anna energiaa eikä mikään rutiineissa tyydytä tai tuo iloa, mutta vankka on tieto ettei mikään muukaan joten parempi kai tehdä terveitä asioita kuin juuttua päiväkausiksi baariin juomaan viinaa. Näin koetan vakuutella itselleni koska pelkään että baarit ja viina vievät vain pahempaan ojaan ja allikkoon, säännöllisen palkkatulon avulla on sentään hiukan helpompi kestää kaikkea ankeutta kuin rahatta ja valtion instanssien kyykyttämänä. Raippaa näinä aikoina saa hän, joka on köyhä ja/tai kipeä.

Mikään ei huvita. Näin ollen mikään ei liikuta eikä mikään myöskään kiinnosta. Ei ole mitään sanottavaa mistään, sanat jäävät puolitiehen eivätkä rakenna tarinoita ei kaaria, poissa on poljento.

Kun puhelin soi painan hiljennystä, en jaksa puhua kenellekään. Välttelen kaikkia tapaamisia ja niissä mihin suostun olen hiljaa onneton ja lasken minuutteja että pääsisin kotiin. Missä olen myös hiljaa onneton, en varsinaisesti kovin ahdistunut tai epätoivoinen mutta hiljaisen jäytävän onneton ja turhautunut. Aina vaan onneton, onnea vailla missä onni on. Huokaus.

On niin tylsää ja synkkää. Ei ole mitään sanottavaa. Niinpä päivät kulkevat helminauhana yksi kerrallaan niin, että kosken niihin mahdollisimman vähän. Tuntuu surkealta, että elämä on jotain mihin haluan koskea mahdollisimman vähän ja että en osaa tehdä siitä sellaista, mitä haluaisin syleillä.

Kolottaa ja viluttaa

Taas on niin pirullisen kylmä. Huuhtelen käsiä lämpimän veden alla kun en saa muuten kohmeisia sormia oikenemaan näppäimistölle. Eikä ulkoista kylmyyttä helpota sisäinen, kaiken tuon pimeän mukanaan tuoma routa ja pakkanen joka latistaa kaiken tieltään. Tämä vuodenaika on niin hanurista ettei sanat riitä kuvaamaan. Seuraavan kerran on hyvä olla joskus toukokuun alkupuolella.

Elämääni ei kuulu mitään. Päädyin käymään Tavallisen Miehen kanssa laivalla ja nyt tämä juttu on taas tässä jossain epämääräisessä tapailun tapaisessa. K:n kanssa vietän viikonloput ja kuuntelen sen loputonta puhetta ja pohdintaa, kaikki haluavat aina puhua itsestään paitsi minä, minä en koskaan osaa sanoa yhtään mitään mitä kuuluu -kysymyksiin ja ahdistun ajatuksestakin, että pitäisi nähdä joku jota en ole nähnyt hetkeen ja kertoa sille jotain elämästäni. Ei minun elämääni kuulu koskaan mitään, ja jos kuuluukin, niin aina sellaisia asioita, etten osaa tai voi kertoa niitä muille. Näitä vuosikausia kasvatettuja epämääräisiä itsereflektion heijastumia, neuroottista suhtautumista siihen ja tähän ja loputonta häpeän hämärää.

En myöskään oikein odota tai toivo mitään. Yritin lukea joitain Näin tunnistat todelliset tarpeesi -hömpänpömppäsivustoja, mutta niissä keskityttiin kertomaan kuinka todellisuudessa niitä uusia kenkiä haluaa vain siksi että niitä mainostetaan ja näytetään joka puolella, ja koska en itse osta koskaan mitään, en kokenut olevani kohderyhmää. Ei minua kiinnosta kuluttaminen eikä tavarat, ei ole koskaan kiinnostanut, mutta ei se auta minua yhtään lähemmäs niitä Todellisia Tarpeitani. Mistä saa tietää, mitä haluaa? Yritän kuunnella itseäni, herra paratkoon vuosikausia olen niin kovasti yrittänyt kuunnella itseäni, muttei sieltä vieläkään kuulu yhtään mitään. Ehkä kaikilla muilla Sisäinen Sankari huutaa ihan tauotta, mutta uudet kengät vievät siltä huomion? Minun sisälläni on vain loputonta harmaata villaniittyä pölykoirien parveilla.

Ja kai se elämä taas tässä sujuu ja jossain vaiheessa tulee taas vastaan jotain ja niin sitä ollaan taas sattumien heilautettavana kun ei osata itsekään ohjia ottaa.