Ihanaa

Loppuihan se juomattomuus aikanaan, jossain vaiheessa vaan menikin humalan puolelle ja se siitä. Hyvä fiilis on kuitenkin säilynyt, olen kauhean maltillinen tissuttelemissani annoksissa edelleen ja viikkoon mahtuu selviä päiviä, jopa selviä viikonloppuja. Tai no ainakin alkoholittomia. Haukkasin mdma:ta joku aika sitten ensimmäistä kertaa vuosikausiin, varmaan lähes kymmenisen vuotta sitten on viimeksi tullut sitä herkkua herkuteltua, ja jonkun verran pelkäsin että noinkohan se syö serotoniininvarastot tyhjäksi ja edessä on taas ahdistuksen ankeus, masennuksen maakuoppa ja murheen musta mutakylpy. Vaan ei, ei tullut mitään sellaista, pelkkää ihanaa ja aurinkoa ja silittelyä on elämäni tää.

Mä en jotenkaan jaksa murehtia mitään ja tää on tietenkin tätä mun lempivuodenajan maniaa, kaikki tuntuu niin mahdolliselta ja mukavalta, on ihan käden ulottuvilla ja mä voisin mitä vaan, suunnittelen ja teen ja häärään ja sähellän, mutten mä jaksa murehtia sitäkään että lasku tulee maksettavaksi jossain vaiheessa. Se kevät viimeistään taas vie matalalle, mutta siihenhän on niin kauhean pitkä aikakin. En pysty muistamaan millaista se jatkuva ahdistuksen pakokauhu on, onko sellaista muka ollut joskus, ei kai. Pimeä hiipii sisälle aina niin hiljaa ja huomaamatta.

Tämä on myös taas K:n kanssa jatkuvaa yhdessäoloa. Se kauttarantain puhuu ettei tietoisesti ja tarkoituksella halua käyttää ketään hyväksi mutta on taipuvainen kai sellaiseen, en tiedä yrittääkö se puhua suoraan minulle vai onko tämä yleistä pohdintaa, mutta koska mun tuuleni on niin hyvä niin en jää sen sanoihin kiinni enkä tenttaa mitään, aikuinen mies, kyllä sen pitäisi saada sana suustaan viimein pihalle jos se oikeasti välittää tai on välittämättä, sanat ovat hirveän tärkeitä. Koko maailma on kielellinen ja kielen kautta asioille tulee sisältöjä ja merkityksiä, eikä koskaan kannata jättää sanomatta helliä hyviä lempeitä sanoja ei ikinä. Pelkät teot eivät riitä, välittäminen pitää vääntää rautalangasta toisen eteen vaikka naurettavuuksiin asti, hellyyttä ei saa pelätä eikä sitä saa kätkeä. Ja niin vaan taas illat kuluu silmiin tuijotellessa ja tekstiviestit sinkoilevat pitkin yötä, tämä ihmissuhde on outo ja kuluttava mutta mihinkä tästä voisi mennä kun kaikki mitä haluan on juuri se ihminen. Ei kai elämää voi jättää elämättä vaikka se lopulta päättyykin kyyneliin.

K puhuu lähtemisestä maailmalle ja kiertämisestä, jossakin lämpöisessä olemisesta, se ei kestä talvea kuten en minäkään ja se pohtii ihan kohdallisesti, ettei ole syytä olla täälläkään (minä, minä olen se syy miksi sinä et sitä tajua miksi et pyydä minua mukaan) ja minä myötäilen, jos on mentävä on mentävä en minä sitä kiistä. Heilan uusi tai ehkä jo entinen uusi kumppani sanoo, että olen kauhean vahva ja viisas, niin ne aina sanoo, mutta sinne vahvuuden alle mahtuu valtamerellinen itkua ja epävarmuutta, onko kukaan olemassa minua varten minäkin haluan välillä levätä minä haluan syliin. Ota minut syliin.

Ehkä myös minun pitäisi tehdä joku muutos eikä vain jahkata ja kulkea virran vietävissä. Jos muutoksen tekee silloin kun on energiaa ja hymy kareilee suupielessä, ei katumus ehdi tulla ennen kuin on jo peruuttamatonta, uutta ja ihmeellistä edessä.

Keväällä minä en saa edes lakanoita vaihdettua.

Selkokuu

Lempikuukauteni on taas täällä ja sen myötä vähintääkin taivaallinen ihme, en nimittäin ole ollut humalassa tämän kuun aikana. Praise the Lord hallelujah, lujaa halle lujaa putruu. Ei tee mieli, kaljaa olen maistanut ja lonkeroakin ja sidukkaista makiaista, vaan parin annoksen jälkeen on jo olo että eijei ehei en minä tätä enempää en jaksa. En jaksa olla kännissä. Mistähän nyt tuulee mietin mutta hyvä näin, en ole varmastikaan ollut ihan satunnaisia lipsahduksia lukuun ottamatta kymmentä päivää putkeen selvillä vesillä vuosiin. Vähiin ne kerrat jää. Nyt ei ole sinänsä edes tarkoitus olla selvinpäin, ei vain maistu, ja siksi riskeeraan selvistelyäni tasaisesti lähtemällä K:n kanssa baariin istumaan ja olemaan, josko olut maittaisi ja kuppia kumoutuisi vaan ei, kun ei tee mieli niin ei tee mieli, ja niinpä tulee litkittyä lähinnä vettä. Lauantaina sain alas kokonaiset kuusi pulloa olutta vajaan yhdeksän tunnin aikana, viimeisissä kapakeissa en jaksanut juoda enää edes vettä en mitään.

Erikoista.

Tottahan tämä jossain vaiheessa loppuu, aina se jano yltyy ja jos ei yltyisikään niin tylsyys käy sietämättömäksi ja korkki narahtaa auki. En murehdi sitä, ei tässä hampaat irvessä selvistellä vaan enemmänkin vahingossa, kestäköön niin kauan kuin on kestääkseen. Krapulaton olo tuntuu tavallaan ihan kivalta vaikkei tämä nyt mitään niin ihmeellisen suuria kiksejä anna ettenkö tätä humalan hurmaan helpostikin vaihtaisi. Mutta en vielä, ja se on merkittävää.

Harjoittelen myös positiivista elämänasennetta hokemalla itselleni tsemppausmantroja heti herättyäni ja etsimällä vaikka väkisin mieltä kohottavia pikkuasioita ympäröivästä maailmasta. Vaikka kivan värisen aidan, ihanan pikkukoiran, mummolla mukavat tohvelit ja lapsella lapaset. Tätä menoa voitan vuoden positiivisin suomalainen -tittelin ensi keväänä, harjoittelen jo palkintopuhetta peilin edessä ja kuninkaallista vilkutusta, parempi olla parhaimmillaan mitalien ja prenikoiden sadellessa laariini.

En ole varma mistä mielenhäiriöstä on kyse.

Ei ei ei ei, mä en juo enää
oon kyllästynyt lattialta heräämään.