Pihalla on kylmä viima, tuuli tuntuu puskevan otsalohkosta sisään suoraan avoihin ja palelluttavan verisuonet matkallaan jonnekin minne lie harmaan soossin luo mitä sitä kallon sisällä nyt sitten oikein olikaan. Piirroksissa aivot ovat vaaleanpunaiset, mutta oliko ne sittenkin oikeasti harmahtavat tai sinertävät, vai riippuuko kaikki vain verisuonista. Minä lämmittelen juomalla minttukaakaota ja ajattelin olla tänään aivot narikassa. Kirjailija ja Jänö ovat treffaamassa jossakin vaiheessa, liittynen heidän seuraansa juon itseni mukavaksi sammutan saunalyhdyt Pohjanmaalla ja tinaan kanssaihmiset kauniiksi. Päänsärky, minä olen tulossa.
Työtoveri aikoo lähteä Espanjaan asumaan, Pörröinen haaveilee Portugalista sohvalle sammuessaan ja jalkaterääni silitellessään, harrastustuttava lähti Englantiin ja yksi jos toinenkin kertoo kuinka tärkeää kansainvälistyminen on ja ulkomaillehan se mieli halajaa. Minun mieleni ei halajaa minnekään, en jaksa lähteä tästä kaupungista enkä oikeastaan keksi missä muka muualla edes etäisesti haluaisin olla. Tämä on hyvä paikka ja minä taidan tuntea tämän ainakin jokseenkin kotoisaksi. En ehkä kodiksi, sellaista ei kai ole missään, mutta ainakin vähemmän vieraaksi, vaivaannuttavaksi ja vastenmieliseksi kuin suurimman osan paikoista missä olen elämäni aikana ollut tai piipahtanut. Mitä minä missään tekisin, miksi sinne menisin? En haaveile enää edes lomamatkoista, ajatuskin tuntuu liian uuvuttavalta. Kaikki energia ja innostuminen on valunut aikaa sitten viemärin ritilästä lävitse hus-pois katuojiin.
Päästin viime aikojen levottoman ahdistuksen seurauksena Veen reisieni väliin lohdutusta antamaan. Pidän tällaisesta väljästä YYA-sopimuksesta, en minä sitä halua eikä se minua, ei sellaisella tavalla että tilanteesta voisi ikinä tulla vaikea, tämä on oikeastaan aika viehättävää kaveruutta vähentyvien vaatteiden ja rinnoille kupertuvien kämmenien siivittämänä. Pohdiskelin tilannetta psykedeelisiä päihteitä käytellessäni myöhemmin, ja koin aika syvää tyytyväisyyttä, yhteisymmärrystä ja nautintoakin itsestäni ja paikastani tässä maailmassa. Tästä suhteesta, omista ystävistäni kavereistani tuttavistani, omasta itsestänikin aika pitkälti sillä tottahan se on, että minusta on oman elämänkaareni puitteissa muovautunut hupsu, herkkä ja viisto tapaus, eikä sellaista passaa itseinholla kuorruttaa, päinvastoin pitää yrittää välttää moisia negatiivisia aikaahukkaavia tunteita aina kun voi, koska kyllä ne taas minutkin jahtaavat kiinni sopivan tilaisuuden tultua ilman erillistä yllytystä, melankolian katupiskit eivät hukkaa vainuaan eivätkä eksy kujilla kiemurrellessa, ne palaavat syliin paijattavaksi uudelleen ja uudelleen turkki takussa tassut känsillä kynnet ihoa raaputtaen. Onnen ohimenevän hetken valaisevana oma syksyinen kaupunkini oli kuitenkin niin sydämeen käyvän kaunis ja puhtoinen, että siinä hetkessä kihisin kilpaa katulamppujen kanssa ja kahisuttelin keltaisia vaahteranlehtiä dokubaarien ulkopuolella. Teki suorastaan mieli purskahtaa nauruun ja taisin ääneen nauraakin koko matkan kotiin saakka. Ai mitä euforiaa, tuntuisipa siltä useammin.
Jottei kaikki olisi liian siirappista, avaan kuitenkin punaviinipullon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti