Itkeskelyä

Elokuu vilistelee ohi jättämättä oikein työtä kummempia merkintöjä elämäni kalenterin reunoihin. Se on hyvä, ei tarvitse miettiä mitään eikä tehdä mitään, kun ei kerta kaikkiaan ehdi eikä ole aikaa eikä voimiakaan, kaikki minusta ja minä kaikesta valun töihin. Työ työ työ, ihana kamala työ ja siihen päälle piinaavat rahahuolet pitävät huolta arkipäivän poljennosta. Eilen matkalla yhdestä työstä toiseen itkin katkerasti bussissa, työpaikan vessassa, kahvisalin takapöydässä ja vielä bussimatkalla takaisinkin, vaan kai se on sitten tällaista taas tällä kertaa. K lohdutti puhelimitse, että aina voi ryömiä sänkynsä alle syömään jotakin jätteitä ja pelkäämään elämää, itse otin koktailin (vai cocktailin) unilääkkeitä enkä siltikään nukkunut yötäni kuin pätkissä joka risahdukseen havahtuen ja kissojen makeita univinkunoita kadehtien. Käytänkö liikaa lauseenvastikkeita?

Postiluukusta kolahti kortti syntymäni kunniaksi velipojalta merten takaa, sekin itketti. Miksi sellaiset asiat, joiden kuuluisi tuottaa hyvää mieltä ja iloa elämään tai vaikka vain sitä pientä pilkahdusta arkipäivän pilvimassaan, aiheuttavatkin minussa surua ja ahdistusta ja kestämätöntä paniikkia, joka purkautuu surkeana vollotuksena ja pelkotiloina, telkeää minut joko kotiin tutisemaan tai päinvastoin minne tahansa muualle karkuun niin itseäni kuin elämääkin, omaa elämääni so. tätä. Ajattelin jo soittaa äidille ja itkeä että äiti auta minä en jaksa minä en vaan jaksa, mutta mitäpä sekään auttaisi, ei se äiti tätä elämää puolestani elä eikä sillä mitään taikakeinoa ole saada minua toimimaan jotenkin itselleni siedettävämmin ja mukavammin, huolestuisi vain moisesta itkupuhelusta koska eihän tämä pärjäävä tytär juurikaan poraa toisten nähden ja ennen kaikkea (tämä on oleellista), tämä pärjäävä tytär tajuaa niin viiltävän selvästi, ettei siitä ole mitään apua, ei kerta kaikkisen mitään lohtua ei minulle ei hänelle, murheen laajemmalle jakaminen toisinaan vain lisää murheen määrää kun huoli ei paina enää vain oman itsen puolesta vaan myös toisen huolestumisen puolesta. Kuinka murheellista sitten sekin on, sitä murehtii että toinen murehtii, ja tuplaa näin murheensa määrän. Ei sillä, en minä mikään vaikeneva simpukkakaan ole, koska senkin tajuan kirkkaan selvästi (on sitä kuulkaas terapioissa käyty meinaa, ei olla ihan ämpärissä kasvettu), ettei omaa taakkaansakaan aivan purkamatta kannata selkärepussaan kannatella voipaperiin käärittynä pienessä eväsrasiassa kansi tiukasti lukossa, ei kukaan ole saari en ainakaan minä, ja muut ihmiset lohduttavat, auttavat ja luovat yhteyden tuntua sekä maailmaan että sosiaalisiin verkostoihin, joten tottahan toki minä ahdistustani jaan kahmalokaupalla muillekin. Mutten mutsille, kun ei jotenkaan raaski. Vanhemmat suojelee lapsiaan, lapset vanhempiaan, vaikenemisen verkosto armeliaasti peittää mustelmaiset kohdat.

Ja lopuksi päivän kiukutuksen aihe: Naapurin perkele tepasteli työpaikalleni, vituttaa. Lähinnä ettei se halua minun persettäni, vaan on edelleen sen Rakkautensa kanssa. Vitun rakastavaiset, kuka niitä kestää.

Eloisa elämä

Tekee mieli juua päihdettä. Suukusta massuun massusta verenkiertoon verenkierrosta aivoon aivot hiljaseksi. En kuitenkaan lähde moiseen koska ei ole rahaa, ja vaikka se ei ole hidaste oikeastaan, en jaksa kuitenkaan lähteä etsimään mitään mistään kaupungin kartsoilta, olempahan vain kotona ja toivon olevani muualla. Näin tämä menee aina vain uudestaan ja uudestaan, minä olen täällä ja toivon olevani tuolla, ja tuolla ollessani olen toiveissani täällä. Miten se ruoho onkaan aina vihreämpää, pehmeämpää, houkuttelevampaa ja lohduttavampaa ihan jossakin lähellä mutta kuitenkin niin muualla, ja päivän polttavampi kysymys tätä itsestään selvää jokaiselle tuttua huomiota sinänsä vähättelemättä on, että eikö tämä koskaan lopu? Että tuleeko sellainen elämäntilanne, jossa olo on hyvä ja tyytyväinen edes hiukan pidempikestoisemmin, edes vaikka kuukauden ja puoli vuotta, ja johon voisi rakentaa pysyvämpää pesää kun nyt kaiken pitää väliaikaisena, kotinsa ja itsensä ja työnsä ja tekemisensä, kaikki on jotakin jonka voi märän rätin huiskauksella silpaista roskakoriin milloin vain jonkin uuden sisustuselementin tieltä joka ei sekään kuitenkaan ole kertakäyttöisyyttä kestävämpää.

En minä tiiä mitä muka kaipaan, kaikki kun on vain niin tykyttävän tässä ja nyt ja minun tassuni se vain lipsuu ja lipeää joka pinnalta, minä en saa otetta enkä niskalenkkiä elämästäni eikä elämä kai sitten minusta. Jään liikaa lipumaan jonnekin hämärän rajamaille kaiken vaiheille puolitiehen melkein-mutten-kuitenkaan, ja pidän kai tavoistani niin jääräpäisesti kaiken epävarmuuden keskellä kiinni, etten tiedä huomaisinko edes muutoksenpaikkoja vaikka niillä mäjäyttäisi mojovasti keskelle naamaa.

Kuuntelin tänään jotakuta tutun tuttua tai kai minäkin sen jostain tunnen, kuka sitä tutuistaan edes muistaa miksi ne tuttavuuksiensa joukkoon lukee, joka kertoi ostaneensa kaikki joululahjat nyt jo valmiiksi, koska onhan se halpaa ja helppo tapa olla rauhassa koko syksy kun eipä tarte stressailla. Meinasin tukehtua kahvipullaani, jaa että joululahjat mielessä ja tällä tavalla puoli vuotta rauhaa rahalla sieluun ostettu, no sehän se on näppärästi tehty. Myönnän, etten tajua en hevonhelvettiä tuosta ajatuksenjuoksusta tai mistään järjen hippusestakaan moisen käytöksen takana, enkä usko kestäväni hetkeäkään missään lähemmässä kontaktissa ihmisen kanssa, joka voi aivan todellakin tosissaan toimitella jotakin tuollaista arjen sankaruuden pikkutekostaan noin vain. Koska a) mitä vitun joululahjoja ja b) mitä vitun väliä ja c) mitä vittua tapahtuu? Kuka elää tuollaista elämää ja mitä on tämä minun elämäni suhteessa tuohon, onko tuo nyt sitten sitä otteen saamista ja tarttumista ja asioiden tekemistä ja elämän lenkittämistä hitaaseen hirttosilmukkaansa, sysäänkö minä sitä pois vain harhakuvitelmieni spontaanimman elämän toivossa, vaikka todellisuushan on minullakin kotona kököttelyä siinä missä muillakin, kai tuolla kaapissa voisi iha yhtä hyvin olla vaikka joululahja valmiina. Jollekulle, vaikka naapurin narkkarille jossen nyt tähän hätään muita keksi. En minä siis missää nimessä paheksu en tuomitse en väheksy joululahjatuttavaani, vaan en aivan todella mitenkään päin pysty käsittämään ollenkaan motiiveja, tarvetta, kykenemistä ja olemista tuollaisella tavalla. En saa siitäkään kiinni.

Ehkä minä oon just se, joka aina tarttuu siihen lyhimpään tikkuun ja raaputtaa tyhjän arvan kerta toisensa perään enkä siltikään osaa olla osaaottamatta sen paremmin tikkurinkeihin kuin arpakauppoihinkaan.

Ihmettelen miten kaikki lipuu ohi
tulee juhannus ja joulu
uudestaan.