Avoin uudelle

Luin kolumnin miehestä joka on lapsettomana kotimiehenä (kotiaviomiehenä?) vaimonsa tehdessä vaativaa työtä sillä kun kerran yksikin palkka riittää elämiseen miksi kahden pitäisi hikoilla loputtomien työpainelamppujen alla. Voi kun saisin olla tuo mies. Vaikka olen lomalla, tykyttää leposyke korkealla ja näen unta töistä ja töistä ja yritän ahdistuneena ajatella mitä vain muuta mutten tietenkään voi ajatella muuta kuin kaikkea sitä mitä en halua tehdä mikä tekemistään odottaa.

Näin pariakin vanhaa työkaveria jotka ovat tehneet rohkeitakin elämänmuutoksia, valaa uskoa siihen että sellainen on mahdollista. Tiedän, että se on mahdollista, en vain tiedä mihin suuntaan muuttuisin, mitä muuttaisin, mihin tarttuisin seuraavaksi. Työttömäksi en uskalla sillä tiedän millainen kuilu mielenterveydeltään muutenkin huojuvalle siitä avautuu. Kun nykyistä työsuhdettani on enää tovi jäljellä tunnen helpotusta ja samalla paniikkia että jotain pitäisi keksiä ennen kuin uutta tarjotaan (se on jo luvattu ja sovittu vaikkei nimiä missään papereissa olekaan, haluaisin niin kovasti löytää jonkin muun polun joka veisi jonnekin uuteen ja tutkimattomaan maastoon sopivasti työsuhteiden välissä niin etten joutuisi polttamaan siltoja takana, saisin vain lähteä kohti uutta ja sanoa että toiset on luotuja kulkemaan beibe) jotten jumahda ja jämähdä ja katkeroidu ja kärsi.

Elämä kantaa, sanovat. Kantaisipa antaisipa näköaloja ja suuntia nyt kun muiden asioiden kanssa menee niin ihanan hyvin. Ei kai ole kiittämättömyyttä väsyä toistamaan samaa, kokea että tämä on nyt nähty, nyt on aika siirtyä uuteen, ei kai ole typeryyttä tunnistaa itsessään halu muutokseen ja ei kai muutoksentarve automaattisesti avaa ovia lumen tuiskuttaa sisään?

Kesäloma

Yöllä en saa unta, käännän kajareiden volyymia pienemmälle myllään parempaa paikkaa tyynyn ja peiton välissä, ulkona joku karjuu avaa ovi avaa ovi eikä huutavalle koputtavalle tällä kertaa kuitenkaan avata. Katson nukkuvan K:n selkää ja kiedon kädet ympärille, silitän ja silitän ja silitän eikä valvomisella enää ole niin väliä kun vieressä on se jota haluan niin että alavatsaa vihloo päässä pehmenee silmissä sumenee.

Minun on vieläkin vaikea uskoa tätä onnea todeksi, eihän tätä viedä pois eihän enää rankaista menneistä pahoista teoista sanoista ajatuksista toilailuista, haluan silittää kyljen kaarta tänään huomenna ensi vuonna aina, miten onni tuntuukin helposti niin varastetulta ja ansaitsemattomalta ikään kuin maailmassa olisi jokin ansaintalogiikka (karma hei tiedäthän) vaa'an kieliä näppäilemässä määräilemässä jokin kosminen veijari hääräilemässä.

On kesä ja loma ja rakkaus ja taivaalla paistava aurinko.