Kurkkua kuivaa

Janottaa. Janottaa niin vietävästi etten muista milloin viimeksi mahtoi olla tällainen kevät että halusin vain juoda. Joka aamu vituttaa ja joka päivä tekisi mieli lähteä läiskimään ja mennä liottamaan aivojaan jossain sammiossa muitten samanlaisten kanssa mihin tahansa kaupungin kapakoista. Ja jatkaa sitä seuraavana päivänä, ja sitä seuraavana, ja niin edelleen kunnes jossain vaiheessa ei enää janota. Joskus aloitin sellaisen touhun helmikuussa ja havahduin heinäkuussa päänsärkyyn. Enää ei kroppa eikä mieli moista kestäisi, mutta jännästi näköjään vanhat mieliteot istuvat tiukassa kuin syylä tai muu ikävä paise ihossa jota ei saa peittoon vaikka kuinka koettaisi peitepuikolla sohia. Isompana se vaan siellä alla olla möllöttää.

Vihaan kevättä niin etteivät sanat riitä kertomaan.

Kun mietin zombi-maailmanloppua, jota muuten mietin aika usein sillä on syytä olla jonkinlainen selviytymissuunnitelma epämukavan epidemian muuttuessa pandemiaksi ja ihmiskunnan tuhoutuessa kauheassa kaaoksessa, eniten kannan huolta ajokortittomuudestani sillä entä jos minun vastuulleni jääkin ajaa pakoautoa ensimmäisten merkkien ilmaantuessa katukuvaan, nyt on mentävä ei ole aikaa ihmetellä ja siihen se sitten jää, minun osaamattomien kaasujalkojeni epäonnistumiseen. Hävettää ajatuskin ja mietin pitäisikö ajaa se ajokortti ihan vaan siksi että jos ja tuskin siitä haittaakaan olisi, mutta en sitten kuitenkaan vähiä pennosiani viitsi käyttää siihen niin kuin en mihinkään muuhunkaan valmistautumiseen yhtään mihinkään, eläkesäästäminen vesivarannon kerääminen sähkökatkoon varautuminen oman pesän turvaaminen kaikki on minulle ihan yhtä puuduttavaa ja uuvuttavaa, en kerta kaikkiaan jaksa enkä saa aikaiseksi joten tulkoon maailmanloppu ja tukahduttakoot minut sitten vaikka ensimmäisten joukossa (ajattelen nyt, ja paskan osuessa tuulettimeen oletettavasti kiroan että miksi en voinut sittenkin olla vähän pitkäjänteisempi ja edes jollain tavalla ajatella tulevaisuuden minääni joka kiittäisi kaukonäköisyydestä ja selviäisi hiukan pidempään, elämänjano on sellainen mikä ei hevillä sammu edes tilanteen ollessa epätoivoisimmillaan) ja kun siis ajattelen zombeja ja maailmanloppua ja itseäni pakoautoa haalimassa, niin haluaisin mukaani K:n enkä ehkä ketään muuta.

Ja siinä kai onkin sitten janon ohella kaikki oleellinen siitä, että miltä mikään tuntuu nyt ja miltä mikään on tuntunut moneen vuoteen.

Surettaa

Ja sitten illalla K:lta tulee viesti, jossa se kertoo kuinka sitä houkuteltiin johonkin seksiseikkailuihin mukaan ja että huh ja mitähän siitä pitäisi ajatella, ja mun vatsaa vääntää ja sydäntä särkee ja silmiä kutittaa ja puristaa ja on pakko räpytellä yks-kaks-kolme kertaa sekunnissa kun väkisin alkaa jotain puskea pihalle että mitenkä tämä voi aina vaan olla näin ja mitenkä se ihminen voi aina vaan sattua mua niin pahuksen paljon, että vaikka ajattelen olevani jo pitkällä toipumisessa ja ehkä tosiaan oonkin, niin sitten kuitenkin tuntuu että se pinta hajoaa yhdestäkin hipaisusta tuhansiksi palasiksi, valahtaa tomuksi maahan ja sen alla kaikki on sittenkin edelleen kipeää vereslihaa joka ei kestä yhtään tökkäsyä ei raapasua.

Ja siks kai se noita mulle kertoo kun mä oon vissiin sen bff mutkun haluaisin olla bae heh voi luoja tätä surun avomerta missä seilaan eikä navigaatio oikein ota sujuakseen.