Lenssu

Mulla on flunssa. Nenä tukossa ja poskia pakottaa ja päässä takoo tum-tum-tum. Silti mietin, että olenko tarpeaksi kipeä jäädäkseni saikulle, ajattelevatko töissä että laiska lusmu luimuilija luikero, siellä se vaan makaa pulleana porsaana uunin pankolla palko suussa töitä vieroksuen, mokomakin rotta. Laivarotta ihan totta laulettiin ala-asteen kevätjuhlassa kun teemana oli laivat ja merirosvot, voi juman vittu että vihasin sitä koulua kai silloin tajuamatta kuinka paljon vihasinkaan, herra Tohtori sanoi kerran että olen täynnä vihaa ja se pihisee musta pihalle väkisin vielä joskus. Ehkä siksi olen sellainen jääprinsessareppana itkuinen raukka ja kuitenkin kova ja kylmä ja ilkeä ja paha ja mitä näitä määreitä nyt on joita minuun liitetään kun olen kertakaikkisen liian piikikäs ja nopea. Sanoistani, niillä viillän hitaamman haavoille ennen kuin sitä huomaakaan.

Työni on luonteeltaan sellaista, että tauti kannattaa ja pitää sairastaa pois ajoissa tai muuten työkyky saatetaan menettää pahimmillaan päiviksi ja viikoiksi, hommani ei puolikuntoisena pitkään onnistu ja tiedänhän minä sen kyllä kyllä. Luterilainen työmoraali se vain päässä kuiskii tuhmia sanoja korvaani, pitäisi sanoa sille että Hus! Vaiti! Mene pois! ja sen kun sairastaa kerran sairaus päällänsä on. Oli vakava tai ei, on lepo silti järkevin lääke ajoissa, silloin ei tarte isommilla tropeilla pelata myöhässä. Näin sanon itsekin jokaiselle työtoverille, joka tuskailee jäädäkö vai ollako vai tullakko vai mennäkkö, enkä minä niiden poissaoloja kyttää. Miksi sitä pelkää muiden sitten niin kovin kytistelevän?

Joten särkee ja palelee. Haluaisin jotakin turruttavaa ja mukavasti syliinsä tuuduttavaa, oli se sitten ihminen tai joku substanssi vaikkapa, ei tuolla nyt niin väliä kunhan olisi jotakin muuta kuin vuotava nenä ja kalvava ärtymys ja särkevä selkä. Halailisipa joku minuakin, sulkisi sisäänsä silittäisi hiuksia suutelisi niskaa hivelisi käsivartta nuolisi vatsaa reittä ja lantion kaarta, pitäisi hyvänä ja turvassa. En ole nyt itsekään ihan varma että kaipaanko opiaatteja vai miestä itseäni rauhaisammaksi silottelemaan. Vai sisääni olemaan, selän seinää vasten painamaan ja naimaan kivut pois, tuomaan tilalle toiset kolhut ja haavat joita tutkia viltin alla jäätelölusikan kanssa jalat sylissä tukka lintassa, yksinäisenä mutta ehkä kuitenkin tyytyväisempänä.

Jotain seuraa tartteis, voisikohan sairas sairastaja lähteä vähän sentään syystuuleen kävelemään? Viltin kanssa vaikka?