Aamulla pyörän satula on jähmeiden vesipalluroiden peitossa, ei ihan jäätä muttei ihan vettäkään. Tuoksuu raikkaalta, pesuautot putsaavat hiekkaa ja sulava jäähyhmä osallistuu siivoustalkoisiin sitomalla pölyä mukaansa matkalle viemäriin. Pyöräilen käymään töissä, istumaan ja ihmettelemään ja tutkimaan aineistoja, etäpäiviä on totta kai tulossa.
Olen onnellinen.
Olen onnellinen. Kaiken tämän keskellä minut on vallannut ihana rauha. Stressaan ja murehdin niin monenlaisia asioita niin monenlaisella kierteellä yleensä, että tämän erikoiskevään äärellä olen voinut viimeinkin vapautua kaikista huolistani. Tämä on käsieni ulottumattomissa, mikään määrä murehtimista ei muuta tilannetta suuntaan eikä toiseen, nyt ei ole aika tehdä edes niitä elämänmuutoksia joiden vaiheilla häälyn välillä enemmän, välillä vähemmän, nyt ei ole murheelle syytä. On hyvä olla tässä, missä on. Maailman – tarkoitan tällä tätä yhteiskuntajärjestelmää, joka perustuu aina jonkun rääkkäämiseen, sortamiseen, hyväksikäyttöön, tuhoamiseen – vääjäämättömästä kiihdytyksestä kohti vääjämätöntä romahtamistaan olen kirjoittanut ennenkin, onko se tässä nyt vai vasta alkusoittoa tuleville romahduksille, en tiedä mutta ei jää ikävä enkä ole huolissani itsestäni enkä rakkaistani, ei meistä kukaan kaipaa tätä kieroon kasvanutta maailmaa. Ja koska mikään määrä murehtimista ei tilanteeseen vaikuta, seuraan kaikkea lievällä uteliaisuudella sillä mikä tavattoman hurja aika olla elossa ja voimissaan, en jaksa vahtia uutisia (kyllä radiosta kuulee kerran päivässä oleellisimmat) en panikoida en tutkia tilastoja vaan olen vapaa kuin taivaan lintu, herran haltuun ja tuleva pitänee itsestään huolen.
Ja totta kai pelkään, että rangaistaanko tällaisesta, onko sittenkin se kosminen veijari iskemässä salamalla päähän ja itku ilosta hammas hampaasta, jossain jo vahditaan nauraviakin ihmisiä että kuinka te kehtaatte ja kyttääjät laskevat välimatkoja lenkkeilevien parien kylkiluiden välille, enkä minä monien surua tuskaa hätää kiellä. Mutta minä istun K:n kanssa torilla ja juodaan viinaa taskumatista ja aurinko paistaa ja kaikki on niin uskomattoman hyvin, voiko tällainen onni ja rauha olla todellakin osallani, missä vaiheessa tämä viedään pois ja aukeaa ovi rännän lentää taas kerran sisään, rangaistaanko minua?
K ottaa pitkästä aikaa tiukasti syliin ja rakastelee minua koko sunnuntaiaamun ja sulan lämpöön, onneen, rakkauteen pitkin toisen ihoa. Tämä on se onni, jonka pelkään menettäväni; tämä on se onni, jonka menettämisestä en toipuisi.
