Tekstiviestejä

Menin nukkumaan enkä saanut unta, niin on mennyt koko kevät. Uni ei vain tule kaikista maanitteluista huolimatta ja olen aivan liian laiska menemään lääkäriin pyytämään unilääkkeitä. Tosiasiassa laiskuuden sijasta syy luultavasti on pelkäämisessä, auktoriteetit herättävät edelleen ja aina niin voimakasta puistatusta että kärsin jokaöisen unettomuuteni kiukkuisesti omaehtoisesti mieluumin kuin menen kertomaan siitä kellekään. Unta odotellessa puhelin piippasi ja sydän hypähti ja siinä se taas on, se ongelma ja kalvava epävarmuus joka ei päästä otteestaan TM:n kanssa, minä en koskaan toivo että puhelu tai viesti olisi siltä, minä en koskaan ilahdu sen viesteistä niin kuin voisin enkä minä koskaan kaipaa niitä yhteydenottoja niin kuin K:n viestejä kaipaan. Ja kun ruudussa lukee on ikävä kaipaan sinua en tunne mitään enkä vastaa mitään.

Hyvinvoiva tasainen arkeni ällöttää minua. Tuijotan ulos ikkunasta, pään sisäinen häkki tässä kyseessä on ja avaimet on olemassa kun vain osaisin ne käteeni poimia.

Aina liian vähän liian paljon

Olin huikeat 99 päivää humalatta, sitten ajattelin huvipurrella seilatessani että se on lukemana oikeastaan parempi kuin sata ja tempaisin shotteja yks-kaks-kolme meni koko ilta yö aamu humpsista. Harmillisesti nousuhumalan riemu jäi jokseenkin kokematta ja muutenkin humalassa oleminen oli vähemmän jännittävää kuin toivoin. Ehkä yhdestä illasta ei noin muutenkaan ole koskaan mihinkään vaan kaikkea pitää toiston kautta hioa ja silottaa kohti täydellisyyttä.

Ulkona on jo vähän valoisaa, mutta minä olen niin kyllästynyt tähän talveen etten jaksaisi enää yhtäkään päivää, se kyllästyminen alkoi jo ainakin kuukausi sitten kun tarvoin tanssitunnilta kotiin ja naamaan satoi loskaa vaakasuorassa ja päässä naksahti raksahti että vittu tätä paskaa, voi vittu tätä paskaa mä en halua en jaksa enää yhtään päivää. No tokihan kaikki tietää, ettei ketään vittuakaan kiinnosta mitä kukaan jaksaa tai haluaa, tässä sitä oltiin tahtoi tai ei ja elämä on päivästä toiseen elettävä tahtoi tai ei, mitä sitä muutakaan ja missä sitä muka muuallakaan olisi. Joten puren hammasta, kahlaan loskassa seilaan jollalla kuralammikoitten yli jalat märkänä tukka sotkussa sätkä suupielessä ja ostan kipparilakin paattini kapteeniutta korostamaan.

Tavallisen Miehen kanssa vietettiin viikko putkeen yhdessä, tykkään siitä ja se tykkää musta, eikö se voisi olla tässä ja jos se olisi tässä, niin mitä pitäisi tehdä, muuttaa sinne ja lopettaa kaikki muu jahkailu, antaa menneiden olla ja kiinnittää katse kirkkaasti tulevaan. Ja kun sen viikon jälkeen näin K:n, oli seuraava yö täynnä unia joissa sain halata sitä, koskea siihen, olla sen sylissä kotona lähellä viimeinkin siellä missä pitääkin. Kaipuu purkautuu väkisin jossain, jos ei päivällä illalla ihmisten keskellä niin ilmeisesti viimeistään yöllä hikisenä unisena alitajunnan lipastoista. Tykkään TM:stä ihan aidosti mutta ei se ole mitään K:n rinnalla ja kun kukaan ei oikein koskaan ole mitään enkä jaksa ketään kiinnostu kenestäkään niin en tiedä onko missään mitään valoa ja järkeä, vai onko tässä nyt juuri se tyytymisen paikka, se ihan hyvä ja kiva ja kaikinpuolin nautinnollinen tavallinen suhde joka kannattaa mieluumin ottaa kuin jättää.

En avaudu enää kenellekään jos se vie näin syvään ikävään