Sinun tauluillesi naulaa seinään

Naurattaa, mä kuuntelen heti aamutuimaan Pekka Ruuskaa kuinka mä haluun sun elämään ja aamukahvipöytään ja pyykkipäivään enkä olla vain öinen soitto kuppilasta jostain joka tuntuu erityisen hyvin iskevän juuri minuun ja tähän ja kaikkeen. Bassokuvio on erityisen miellyttävä, pom-pom-pompeli-pom, hytkyn tuolillani ja toivon, ettei ihan vielä kukaan muu jaksaisi tulla töihin jotta saisin luupata tätä kerran kaksi ainakin uudelleen ja uudelleen . Murmelin veli teki joskus Pekka Ruuskasta kivan pienen rallattelubiisin, joka koostui kai lähinnä solvauksista ja muutamasta voimasoinnusta. Ei tullut levytyssopimusta, siitä kimmoke pilkkalaulannalle.

Viikonloppu vilahti ohi kuin huomaamatta päihteiden kanssa tulskatessa, ratkaisin luita nakertavan kylmän ja ikävän perinteisin pilveä ja opiaatteja -konstein, joten kaikki oli vallan miellyttävän pehmeää ja utuista, ei paljon paina harteita ei. Maisterin kanssa käytiin lähiöseikkailuilla, me harrastetaan niitä, kyllä oma kotipaikkansa pitäisi jokaisen ottaa haltuun niin, että on edes etäinen käsitys siitä mitä missäkin on. Me tietysti keskitytään etenkin kapakoihin, koska tässä elämässä ne muodostavat hyvin merkittävän maantieteellisen hahmotuskentän. Pidän erilaisista "minun kaupunkini" -kiertelyistä, jokaisella on ne omat tarinansa ja kadunkulmat joissa on enemmän kuin päältä päin näyttää, kaikille kertyy historiaa ja muistoja ja paikkasidonnaisia kokemuksia jotka voi asettaa kaupunkinsa mittakaavaan. Minun kaupunkini on ihana, Ruuskan Pekeä siteeratakseni toivon tosin tietenkin ettei minusta tulisi tänne vain ne kasvot vilinässä jotka nostavat ehkä vaivalloisen hymyn K:n huulille jos sitäkään, jos se edes muistaa mikä ja kuka minä oikein olin.

Ex-Heila tosin sanoo, että epätoivo näkyy siitä päälle päin, ettei mun tarvi arvuutella merkkasinko minä sille mitään kun kipu huutaa kaiken lävitse aivan selvästi. Ehkä mä voin uskoa sen, ehkä mä myös tajuan, ettei K vielä välttämättä ymmärrä tämän tosiaan olleen tässä ja miksipä ymmärtäisikään, onhan se aina ennenkin saanut mut palaamaan ja juoksemaan perässään. Tällä kertaa enää ei, ja kaikesta luopuminen tuo minulle yllättävää helpotusta, mä olen tehnyt kaikkeni ja yrittänyt kaikkeni ja se sain olla minä, joka laittoi pisteen sille kaikelle, mä en odottanut siihen iltaan saakka kun löytyy joku toinen ja minun pitää itkien tarpoa ui-ui-ui koko pitkä matka kotiin saakka eihei ei, mä otin ohjat käteeni ja vihelsin pelin poikki. Se tuntuu hyvältä, altavastaajasta voittajaksi. Tosin jos voittajan malja on näin makea niin taidanpa jättää tulevaisuudessa väliin kaikenlaiset kisailut.

Eli olisiko se sitten taas aika lähteä kevyiden seksiseikkailuiden maailmaan, miksi mä en näin vanhana vieläkään (vai enää?) osaa sitä hommaa tuosta noin vaan, miten sen flown saikaan päälle. Pelottaa alkaako mun parasta ennen -päivämääräni olla jo ummessa, missä vaiheessa oonkin vaan se epätoivoinen vanha nainen jonka joka liikkeestä huokuu kaipuu toisen iholle mutta jota kaikki karttaa vai tuleeko musta sellasta ensinkään, mies kun vanhenee tulee siitä charmikas, nainen kun vanhenee tulee siitä luuska. Tasan ei käy.

En tahdo olla sivu
sun päiväkirjassasi
sun villeiltä vuosiltasi

Ohi syyskuun

Noin. Välien katkaisu hoidettu. K auttoi eilen kuljetuspulmissa ja juopotteluksihan se meni. Koska en muista mitä illalla puhuttiin, laitoin tänään viestin etten muista mutta tämän pitää loppua nyt, minä menen tohjoksi, kaikkea hyvää. Vastauksena pärjäilyä toivotettiin minullekin, hän pitää minusta ja haluaa elämäni helpottuvan, ei kai tilanne hänellekään helppo ole.

Lasken tunteja että pääsen kotiin itkemään. Vielä viisi, vielä viisi, vielä viisi kuusi seitsemän miten huominenkin miten minä selviän. Älä itke töissä. Ime ne kyyneleet sisään, pakkaa tiukaksi paketiksi vatsan pohjalle mielen perukoille ihan sama minne, älä avaa sitä pakettia ennen kuin on turvallista ja pimeää. Jaksa vielä. Jaksa vielä vähän, vielä muutama tunti. Syön rauhoittavan.

Ajatella, se oli sitten viimeinen kerta kun näin hänet. Humalassa puiston penkillä, lempivuodenaikani aikaan, sateista ja koleaa, hämärää ja pehmeää, kaikki liukuu ja liudentuu varjoihin. Viimeinen tupakka, viimeiset sanat joita en muista, mikä on viimeinen asia mitä minä hänelle sanoin, mitä minä tein, mitä hän teki, mitä tapahtui. Tapahtuiko todellisuudessa yhtään mitään, oliko kaikki tosiaankin vain minun mielessäni, kuvitelmaa ja harhaa, oliko mikään missään vaiheessa, noh, mitään.

Tekeeköhän tämä hänelle tiukkaa. Ei kai, joo kai, mistä minä sen voisin tietää. Miten sitä haluaisikaan ryömiä toisen nahan alle aivojen pinnalle, miten kauheaa se mahtaisikaan olla, valaisisiko sekään mitään. Ei tätä kannata miettiä. Jaksa vielä muutama tunti, ei ole vaihtoehtoa, on pakko jaksaa hukuta murheet työsammioon laita kansi päälle. Älä avaa murheiden pakettia vielä, älä tee sitä et voi et saa, säästä se kotiin. Sitten kaikki saa levitä lattialle hetkeksi, sitten saa surra.

Nyt tämä on oikeasti loppu. Rauhoittava vaikuttaa, turruttaa ja tainnuttaa, taittaa terän viiltävimmältä pakokauhulta, sille ei ole nyt tilaa minussa, se on pakko työntää pois. Tämä ihmissuhde on oikeasti nyt loppu. Ei se niin dramaattista ole hupsu, maailma jatkaa kulkuaan, minä jatkan kulkuani. Miettiiköhän hän minua. Surettaako häntä, harmittaako, haluaisiko hän pitää minusta kiinni. No ei hän halua. Hän päästää minut menemään, tuntuuko se miltään. Näinkö sen nyt piti mennä, näin kai ihan sama mitä väliä mitä väliä millään.

Mitä seuraavaksi. Mitä ihmettä seuraavaksi.

Ohitus

Päätin, että nyt se on ohi. Minulla särkyy tässä sydän, mä en pysty tähän enää. Niinhän näitä päätöksiä elämässä tulee menee tulee menee, mutta nyt tunnen, etten voi palata, en voi nähdä, en voi löytää jotakin puolivälin kompromissia tässä. Sellaista ei ole olemassakaan kun tilanne on joko tai, en minä pysty olemaan sille vaan kaveri joten what's the point. Mun täytyy päästää irti, luovuttaa, uskoa mitä minulle sanotaan.

Se surettaa ja itkettää ihan kamalasti. Tuntuu, että olen ontto runko, sisältä tyhjä ja mieleltäni turta, harmittaa niin vietävästi etten tiedä mitä tekisin. Käpertyisin sänkyyn. On niin kauhean vaikeaa olla töissä, kun tuntuu että sydän on säpäleenä. Mitenhän ne ihmiset jaksaa, jolta kumppani kuolee? Tai lapsi? Tai ne, joilla avioero on päällä ja työt tehtävänä, arki elettävänä? Mitenhän sitä itse on jaksanut, kun on eronnut? Miten arkipäivän pitäisi vain jatkaa rullaamistaan toimien jatkumistaan elämän kulkemistaan vaikka sisuskaluja revitään rikki teräspihdeillä. Kriisi. Henkistä tuskaa. Sydänsuruja ja toteutumattomien haaveiden riekaleiden puristamista sylissä. En osaa vielä päästää irti, kaikki nostaa palan kurkkuun ja tuntuu, että tukahdun. Minulla on niin kauhean kova ikävä, emmin, mutten enää tarmokkaasti. Ei ole olemassa muuta vaihtoehtoa, kyllä minä sen tiedän. Tietäisimpä vielä miten se sille sanoa, miten muotoilen tämän kun en halua tätä tehdä, en halua lähteä pois, mutta kun en voi jäädä enää hetkeksikään. Entä jos se ei ymmärrä? Tai pahinta, se tyytyy päätökseeni, kunnioittaa ja hyväksyy sen ymmärsi tai ei, niinhän minäkin tekisin, harmittelisin ja siirtyisin eteenpäin, ei toista tarvitse tajuta hyväksyäkseen toisen sanoman, uskoakseen toista.

Itkettää. Minä olen kokeillut kaikkea, mikähän nyt olisi paras vaihtoehto. Pelkuri minussa sanoo että älä tee mitään, älä vastaa mihinkään, laita korkeintaan selittävä tekstiviesti sitten jos se jotakin kysyy. Sisäinen sankaritar sanoo että suoraselkäistä olisi kohdata kasvotusten, mutten tiedä mitä mitaleja siitäkään sankaruudesta saisi, ei maailma ole reiluuskerho jossa rehti ja reipas diplomilla palkitaan. Olisiko joskus aika suojata myös itseään ja sisintään, miksi antautua tahallaan vaikeaan ja murheelliseen kohtaamiseen. Ymmärrän niitä, jotka vain katoavat, kaikki sikseen, selittäminen ja purkaminen voi olla liian iso pala haukattavaksi.

Ja enhän minä minnekään katoa. Täällä minä olen ja tänne jään. Vuoden, kahden päästä ehkä moikataan kadulla ohi kulkiessamme. Ajatteleeko se minua koskaa, jätinkö minä mitään jälkeä sen ihmisen elämään? Oliko minulla milloinkaan mitään väliä.

Kaipuun tuskaa

Mulla on jo nyt raastava ikävä K:a vaikka siitä ei oo vielä edes kahtatoista tuntia kun on viimeks nähty. Koko viikonloppu me vietettiin yhdessä päissämme, varmasti siitä johtuen on mieliala aluillaan olevan flunssan kanssa melko matalalla, ja mä pelkään niin kauheesti että se löytää jonkun toisen, että jotenkin mä saan ihan tosi pahasti kuonooni, että mä oon sille vaan helppoa rahaa ja helppoja päihteitä, että se tosiaan surutta hyväksikäyttää mun sokeata ihastumistani, ettei se sille tuota edes kiusallista oloa, ei empatiat porise ei sympatiat solise vaikka se näkee kuinka mä sitä haluan ja kaipaan. Mä muistan kyllä miltä tuntu kävellä itkien kotiin kun se päissänsä pokasi kämppiksen böönaa ja puhu kaikille muille paitsi mulle. Mä tiedän kyllä että samana iltana mun poistuttuani se sanoi ex-Heilalle vessassa että mä oon sille ihan kauheen tärkee ja mitä se taas teki ja mokasi, missä mä oon missä. Miksi se ei sano minulle, että minä olen sille tärkeä? Mä haluan että se viimein huomaisi minut ja suutelisi minua, antaisi mennä ja tarttuisi tilanteeseen, mä en vieläkään suostu osaa pysty uskomaan ettei se tunne meidän välillä mitään, että tässä ei olisikaan kysymys peloista ja jarruttamisesta, vaan Aivan Oikeasti siitä, että se ei tunne romanttisia tunteita piirun vertaa minua kohtaan piste.

Eli ei tästä ole mitään uutta sanottavaa, aina vaan mä annan sen solmia mut itseensä kiinni vaikka oman hyvinvointini kannalta mun kannattaisi leikata nämä köydet katki jos se kerran ei tästä suhteesta halua tämän enempää. Siinä se sana jos taas kummittelee, että jos kuitenkin jos minä tässä kärsivällisesti olen ja odotan niin jos, jospa se sittenkin. Entä jos mä oon tässä tilanteessa vielä vuodenkin päästä? Viiden vuoden? Että jos ainoa mikä tämän tilanteen voi katkaista on se uusi kumppani, oikea rakkaus sille tyhjä arpa mulle, pitääkö mun oottaa sitä iltaa kun kävelen taas itkien kotiin sydän syrjällänsä pienissä murusissa rikkakihvelille töitä. Minä haluan sen ihmisen kaikkinensa kokonaan, sosiaalisen median virroissa on hääuutista on vauvauutista on pariskuntien parisuhdejuttuja ja rakkautta ja vaahtokarkkeja, minä haluan niin kovasti sen käsivarsien väliin ettei mun päähän juuri muuta mahdu. Puolitoista vuotta jo, ja edelleen joka aamu joka ilta pitkin päivää mä mietin K:a, eikä se silti välitä minusta sen vertaa, että minä olisin sille tarpeellisempi kuin satunnainen kohtaaminen kaupungin kaduilla. Miksi minä en usko sitä, vaikka se on jo suoraan sanonut että ei. Miksi minä väkisin näen ristiriitaa käytöksen ja sanojen välillä. Miksi minä rääkkään itseäni ja tuuditan mieltäni valheellisen mielihyvän kutkuttavaan onnenharhaan kuvittelemalla, että jotain voisi tapahtua ihan milloin vain, että kyllähän sen on pakko kuitenkin tuntea enemmän kuin mitä se sanoo. Vaikkei tietenkään ole, ei tässä ole muuta mihin nojata kuin sanat, onhan ne uskottava ja nieltävä.

Toive numero yksi: se mies, K, enkä mitään muuta enää ikinä pyydä enkä halua, lupaan ja vannon. Toive numero kaksi: jos ykkönen on poissuljettu aukottomasti ja varmasti, niin anna minulle selkeä päätös tälle tilanteelle, anna turpiin tai hätäpoistumistie kumpi vain, mutta anna se pian ja ehdottomasti vailla paluuta entiseen.

Metakka

Ihmiset pitää ihan vitusti kaikenlaista mekkalaa. Olen äänille herkkä, en kestä yllättäviä pamauksia ja räksähtelyitä, huutoja tai posauksia, säikähdän todellakin sillä tavoin fyysisesti, että olkapäät hypähtävät ylös ja suusta saattaa purkautua parkaisu. Vitun mekkala. Lähdin pois kahvihuoneesta kun ihmiset huusi niin maan perkeleesti, mikä siinä on että kaikkien pitää puhua yhtä aikaa ja eri asioita ja oma ääni pitää saada kuulumaan toisen yli niin, että tuloksena on valtava metakka. Yhtä älämölöä koko tauko, taukoile siinä nyt sitten. Vihaan ylimääräistä ääntä, olkaa vittu hiljaa nyt viimein.

Olo on levoton ja väreilevä, haluaisin mennä jonnekin ja tehdä jotain, ja oon niin lopen kyllästynyt työhöni erityisesti siksi, että viimein uskallan sanoa ääneen esimieheni olevan hommassaan melkoisen paska (huomatkaa, en sitten kuitenkaan ihan suoraan osannutkaan sanoa, siloitan sanojani pienentävillä partikkeleilla ja koen huonoa omatuntoa yksin lausumistani tuomioista, jotka eivät millään muotoa vaikuta mitenkään mihinkään, pelkään että jos totean ääneen jonkin asiaintilan niin siitä tulee sikäli totta, etten pysty enää kuromaan kasvoilleni tasaisuuden naamiota, minun kaikki tunteet paljastava naamani kielii seuraavassa palaverissa saman tien kuinka tyytymätön olen, kuinka väsynyt ja uupunut ja niin, vittuuntunut olen sen ihmisen tapaan toimia työssään ja puhua ihmisille, aina pelkkää negatiivista, ei ole sellaista asiaa ei sellaista hommaa ettei se kaivaisi siitä ensimmäisenä ja monesti ainoana esiin jonkin puutteen, vitunmoista puutetta kaikki koko ajan), ja kun tämän myönnytyksen olemiselleni tein, hain saman tien töitä muualta. Oleellista ei ole saada toista työpaikkaa, oleellista on tuntea että voisi edes tehdä jotenkin toisin ja toimia sen mukaisesti. Toisin tekemisen tarpeeni on tällä hetkellä suuri, haluaisin ravistella juttujani ja katsoa millainen kasa asioita lattialle muodostuu, mutta kuten tavallista olen ymmälläni suuntani kanssa - mitä on tehtävä, minne on mentävä, mistä aloittaisin. Niinpä menen purkamaan muutoksentarvettani uimahalliin, minä ja mummelit siellä edelleen ravaamme ympyrää juoksuvyö vyötäisillä, hampaat irvessä kierros toisensa perään kunnes tunti on kulunut eikä palkkiona ole kuitenkaan hyvää mieltä tai kevenevää oloa, paskat, samaa suorittamista se on niin kuin kaikki muukin.

Eli kaikki on paskaa, mutta samalla mieleni on höyhenen kevyt ja kiukkuni kannattelee jalkoja ilmassa, en minä tästä laannu tai taannu, kiukullani pörisen ympäriinsä tuhahdellen ja tiuskien, voi kumpa en loukkaisi kovin pahasti muita mennessäni. Niin kuin työkaveria, miksi minä teen sen hommia kun se itse samalla valittaa työtehtäviensä vähyyttä, miksi minun työpisteeni vieressä pidetään torikokouksia älisten ja mölisten kun muitakin tiloja olisi, miksi kahvitauollakin pitää huutaa ja mekastaa niin kuin se nyt olisi työasioiden hoitopaikka numero uuno. Helvetti.

Antakaa määkin huudan määkin olen kännissä.