Eih mä en kestä

Joskus jotkut asiat loksahtavat kuin itsestään halutulle tolalle. En olisi arvannut illan alussa, mutta lopulta sain Jänön viereeni yöksi edellisen päivityksen hilluntojen seurauksena. Voi hyvänen aika, kerrankin joku saa jopa minut sanattomaksi ja ujoksi, se oli kerta kaikkisesti jotenkin aivan liian suloista ja söpöstä, pehmeetä ja herkkää ja hellää ja miten se oli siinä mun vieressä ja silitteli mun kasvoja ja oli niin varovainen liikkeissään etten mä muista sellasta olleen varmaan edes silloin kun seksiä ensimmäisiä kertoja jonkun kanssa harrasti, nykyään kaikki sujuu niin rutiinilla ja vaikka jännittää ja pelottaa ja huolettaa niin omia liikeratojaan toistaa jo melkoisella lihasmuistilla, seksi on jossei nyt sentään suoritusta niin ainakin varmaa ja tuttua. En tarkoita sitä, että uuden ihmisen kanssa olisin edelleenkään mikään seksin ylipapitar, niin helposti sitä kuulostelee toisen liikkeitä koettaa miellyttää ja hakea toiselle hyvää oloa, että äkkiä jää itse kokonaan ilman jollei varaansa pidä, jossain syvällä selkäytimessä istuu huoli riittävyydestä kelpaavuudesta sopivuudesta vaikka kai se jo siinä vaiheessa todennettu on, kun toisen sinne sänkyynsä on selällensä saanut, mitä se hupsu mieli silloinkin vain murehtii. Helpommin sanottu kuin tehty ja kai se on parempikin että seksiin liittyy jännitystä kerta toisensa jälkeen. Muuten niin dominoivana tyyppinä minä, kuten tavallista hallitsevien hahmojen keskuudessa, tykkään tulla otetuksi, painetuksi seinää vasten, sinä viet minä vikisen, käske ja komenna ja minä tottelen mitä vaan miten vaan, ja nautin kyllä jos joku ottaa vällyjen välissä ohjat käsiinsä.

Nyt ei niin käynyt, ja se tässä varmaan tekikin myös oman itsen niin kuuntelevan herkäksi, epävarmaksi ja ujoksi. Jänönen ei ole sellainen, se on varmaan aika kokematonkin luulen, tai ei sille koskaan ainakaan kukaan tunnu kelpaavan, ehkä jännitys on liikaa tai kriteerit kertakaikkisesti kovin korkeat, en minä tiedä enkä sinänsä välitä koska minähän sen viimein nyt petiini sain. Sen kädet kulki pitkin mun kylkikaarta ja pakaroita, ei jeesus millainen täyttymys kun kämmenet viimein kulkee alushousujen rajan yli ja alle, sormet hakeutu toisien lomaan, voi herranjumala se piteli mua kädestä kiinni koko yön. Koko yö, käsi kädessä, sen huulet hakeutu mun niskaani tasaisin väliajoin näykkimään nuolemaan suutelemaan, rintakehä selkää vasten sydämen syke huokaava hengitys, voi hyvänen aika. Voi hyvänen aika.

Ja nyt Jänö varmaan on kuin ei olisikaan seuraavan kerran kun nähdään, niinhän se tietenkin tekee, näin nämä tarinat menevät kerta toisensa jälkeen, voi poikapoloiset kun te olette ennalta-arvattavia. Mutta tätä muistoa se ei minulta enää pois saa eikä voi mitättömäksi tehdä, minua hymyilyttää ja kiherryttää ja pelkkä ajatus siitä nostaa hellyyttä pintaan. Miten suloinen voikaan toinen ihminen olla.

YYA-euforiaa

Pihalla on kylmä viima, tuuli tuntuu puskevan otsalohkosta sisään suoraan avoihin ja palelluttavan verisuonet matkallaan jonnekin minne lie harmaan soossin luo mitä sitä kallon sisällä nyt sitten oikein olikaan. Piirroksissa aivot ovat vaaleanpunaiset, mutta oliko ne sittenkin oikeasti harmahtavat tai sinertävät, vai riippuuko kaikki vain verisuonista. Minä lämmittelen juomalla minttukaakaota ja ajattelin olla tänään aivot narikassa. Kirjailija ja Jänö ovat treffaamassa jossakin vaiheessa, liittynen heidän seuraansa juon itseni mukavaksi sammutan saunalyhdyt Pohjanmaalla ja tinaan kanssaihmiset kauniiksi. Päänsärky, minä olen tulossa.

Työtoveri aikoo lähteä Espanjaan asumaan, Pörröinen haaveilee Portugalista sohvalle sammuessaan ja jalkaterääni silitellessään, harrastustuttava lähti Englantiin ja yksi jos toinenkin kertoo kuinka tärkeää kansainvälistyminen on ja ulkomaillehan se mieli halajaa. Minun mieleni ei halajaa minnekään, en jaksa lähteä tästä kaupungista enkä oikeastaan keksi missä muka muualla edes etäisesti haluaisin olla. Tämä on hyvä paikka ja minä taidan tuntea tämän ainakin jokseenkin kotoisaksi. En ehkä kodiksi, sellaista ei kai ole missään, mutta ainakin vähemmän vieraaksi, vaivaannuttavaksi ja vastenmieliseksi kuin suurimman osan paikoista missä olen elämäni aikana ollut tai piipahtanut. Mitä minä missään tekisin, miksi sinne menisin? En haaveile enää edes lomamatkoista, ajatuskin tuntuu liian uuvuttavalta. Kaikki energia ja innostuminen on valunut aikaa sitten viemärin ritilästä lävitse hus-pois katuojiin.

Päästin viime aikojen levottoman ahdistuksen seurauksena Veen reisieni väliin lohdutusta antamaan. Pidän tällaisesta väljästä YYA-sopimuksesta, en minä sitä halua eikä se minua, ei sellaisella tavalla että tilanteesta voisi ikinä tulla vaikea, tämä on oikeastaan aika viehättävää kaveruutta vähentyvien vaatteiden ja rinnoille kupertuvien kämmenien siivittämänä. Pohdiskelin tilannetta psykedeelisiä päihteitä käytellessäni myöhemmin, ja koin aika syvää tyytyväisyyttä, yhteisymmärrystä ja nautintoakin itsestäni ja paikastani tässä maailmassa. Tästä suhteesta, omista ystävistäni kavereistani tuttavistani, omasta itsestänikin aika pitkälti sillä tottahan se on, että minusta on oman elämänkaareni puitteissa muovautunut hupsu, herkkä ja viisto tapaus, eikä sellaista passaa itseinholla kuorruttaa, päinvastoin pitää yrittää välttää moisia negatiivisia aikaahukkaavia tunteita aina kun voi, koska kyllä ne taas minutkin jahtaavat kiinni sopivan tilaisuuden tultua ilman erillistä yllytystä, melankolian katupiskit eivät hukkaa vainuaan eivätkä eksy kujilla kiemurrellessa, ne palaavat syliin paijattavaksi uudelleen ja uudelleen turkki takussa tassut känsillä kynnet ihoa raaputtaen. Onnen ohimenevän hetken valaisevana oma syksyinen kaupunkini oli kuitenkin niin sydämeen käyvän kaunis ja puhtoinen, että siinä hetkessä kihisin kilpaa katulamppujen kanssa ja kahisuttelin keltaisia vaahteranlehtiä dokubaarien ulkopuolella. Teki suorastaan mieli purskahtaa nauruun ja taisin ääneen nauraakin koko matkan kotiin saakka. Ai mitä euforiaa, tuntuisipa siltä useammin.

Jottei kaikki olisi liian siirappista, avaan kuitenkin punaviinipullon.

Notebook

Päivä kolme. Dear diary, päivittelen sinua nyt oikein urakalla. Eilen lähdin ryyppäämään. Piristi noin sata prosenttia tätä mieltä, taidan alkaa juopotella oikein urakalla. Oletko sinäkin sitä mieltä, että se on oikein hyvin huono idea? Pitää murheet loitolla ja ainakin voi pistää kaiken ahdistuksen alkoholin piikkiin. Pistä kyyppari kaikki suoraan piikkiin vaan, kyllä täältä luottoa löytyy, lompakko on paksu ettei paskalle taitu.

Pussailin illan päätteeksi Pörröistä toveriani ravintellin rappusilla kun se kysyi, saisiko suudella. Sillä on pehmeät huulet ja lämpimät kädet, ja se veti minua takinliepeestä syliinsä ja minä sitä repun hihnasta rintojani vasten. Mene kotiis siitä, se kuiskasi suuhuni ja minä vastasin kielen painalluksella niskan silityksellä pitkittyvällä suudelmalla. Sen tyttöystävä on sittenkin vielä kuvioissa, ja se ei erityisemmin pidä minusta. Huora, Pörröisen huora minä sille olen, liikun liikaa lähimaastossa ja ilmoittelen olemassaolostani epäsovinnaisilla tavoilla. Meillä on nimittäin yksi yhteinen juttu, minulla ja Pörröiselläni (enkä meinaa nyt sellaisia yhteisiä juttuja, ei me sellaisia puuhailla kuin joskus ja harvoin), ja se tuntuu kiusaavan tyttöystävää. Minä ymmärrän sen kyllä oikein hyvin, mutten osaa tuntea siitä syyllisyyttä. Pitäisikö minun? Pitäisikö minun jollakin tavalla pohtia myös toisten parisuhteita ja mukauttaa omaa käytöstäni yleisesti ajateltuihin normeihin sopivaksi, vaikka sellaisilla normeilla ei omassa maailmassani juuri sisältöä olisikaan. Onko Pörröisen huulet jotenkin vähemmän olemassa tyttöystävälle, jos ne koskevat joskus myös minun huuliani? Onko Pörröisen rakkaus jotenkin vähempää tai väljempää, jos siitä sydämestä löytyy joku kolo myös minulle? Enhän minä missään nimessä ole suhteen väliin tulossa, en minä halua Pörröistäni kiinteästi itseeni sitoa, ei se ole kummankaan tavoitelistalla. Klassinen vastaveto on kysyä, että miltä minusta tuntuisi, jos oma sussuni sutisisi toisten kanssa, miltä tuntuisi, jos minua petettäisiin. Se on kysymyksenä hyvä, ja siihen vastaus riippuu pettämisen luonteesta -- minä en siedä valehtelua enkä halua tulla huijatuksi, mutta seksi tai suutelu tai muunlainen viihtyminen jonkun toisenkin kanssa ei minulta ole mitään pois. Ehken siksi koe pörröisestä vehtaamisestani syyllisyyttä tai katumusta, vaikka tiedänkin sen olevan kyseenalaista toimintaa monen mielestä. Osittain omastanikin, koska en kai moista tyttöystävän silmien edessä tekisi. Monia asioita ei toistaalta toisten silmien alle tahdo alistaa syistä ja toisista.

Kielletty hedelmähän on se makoisin hedelmä, ja kiihottavuus piileskelee siinä, mitä ei saisi tehdä. Ai-jai tuhmaa ja samalla niin polttavan ihanaa. Jos kuitenkin ajattelen näin, pystynkö itse ikinä olemaan sillä tavoin uskollinen kenellekään, ettenkö aina olisi vastaantulevaan tilanteeseen suu supussa tarttumassa. Entä jos kumppanini haluaisi, että suuni ja pääni ja sydämeni on vain hänen ja hänen vain yksin, sanoisinko valheellisesti juujuujuu ja ratkoisin tilanteet hetken mukaan vai pitäisinkö itseäni piiskalla ruodussa huvitti tai ei. Minä en tiedä.

Mutta olo on siis parempi kuin eilen, johtui se sitten suukoista tai päihteistä tai mistä lie. Vielä kun seksiä sais, tai edes lisää suukkosia.

Tilanne jatkuu

Päivä kaksi. Ei muutosta olotilassa. Masentaa, päässä tuntuu harmaalta ja suupielet nuokkuvat varmasti kohti lattiaa. Yritän nostaa niitä, alkaa särkeä päätä. Olkoot alhaalla. Käytin eilisen masennuspäiväni siivoamiseen. Pudistelin matot, imuroin lattiat, pesin nurkkia myöten, tiskasin astiat, vein roskat ja pahvit ja biojätteet ja putsasin kissojen peitteetkin. Sen jälkeen olo oli tyhjä ja masentunut. Tässäkö tämä oli, nyt on koti siisti. Muttei tarpeeksi siisti, tai ei tarpeeksi koti, jotakin puuttuu enkä minä tiedä mitä. Tuijotin aikani seinää ja menin sitten nukkumaan kemikaalikopautuksen avulla yhdeksältä. Yksitoista tuntia myöhemmin heräsin jos mahdollista vielä väsyneempänä ja harmaampana.

Tuntuu, taas kerran, tämä on niin tuttua, aina tämä on tätä samaa, tuntuu tuntuu, mutten tiedä miltä. Ei tunnu hyvältä ainakaan, mutta vaikka miten pohdin ja käännän ja väännän, en löydä erityisempää syytä tälle ei-hyvälle, tälle harmaudelle ja surumielisyydelle, kiukkuiselle hermostuneisuudelle, kireälle vetäytyville hermoille ja kaukaisuuteen tuijottaville silmille, ja kun en löydä oikein mitään syytä, en löydä myöskään oikein mitään ulospääsyä. Ainoa, mikä oloa varmasti helpottaisi, olisi raha. On ihan paskapuhetta väittää, ettei raha tuo onnea, se on sellaista vakavaraisessa asemassa olevien ihmisten hourailua, jotka ovat niin etuoikeutetussa asemassa ettei niiden edes tarvitse ymmärtää etuoikeutettuutensa laajuuttaa. Etteikö raha tuo onnea, paskan vitut, rahattomuus tuo takuuvarmalla epäonnea, onnettomuutta, surullisuutta, pakokauhua, paniikkia ja pahaa. Jos minulla olisi rahaa, niin sitten kyllä -leikin aloitan päässäni aina uudestaan ja uudestaan, ja mietin, millaista auvoa esimerkiksi turvattu asuminen mahtaisi elämään tuoda, millaista voisikaan elämä olla jollei jokaikisen kuukauden ikuisesti kestävä murhe olisi asumiskustannusten kattaminen. Oma koti liian kallis, vassarinuorikin sen tietää mikä tässä maassa mättää, tulonsiirrot valtiolta rikkaiden asunnonomistajien taskuihin asumistukien muodossa on pääsääntöisesti typeryyttä. Vaan eihän sitä toimeentuleva ihminen tajua, millaista suota köyhä rämpii, millaista elämä on, kun kaikki on kiinni kympeistä ja penneistä ja ihan pikkuhiluista, ja elämän risukasa voi todellakin romahtaa kissan ripuliin tai talvitakin ratkeamiseen.

Ikuisten rahamurheideni lisäksi koen tyhjyyttä ja hiljaisuutta. Tähänkään en keksi vaihtoehtoa, ja juuri se minua eniten surettaakin. Että voinkin olla niin saamaton vesisanko, etten osaa edes kuvitella muuta, etten osaa edes keksiä, mikä voisi olla toisin ja mikä minut tekisi iloiseksi. Ei auta kuin jäädä odottamaan kerran en aktivoitusmismahdollisuuksiani osaa purkaa edes haaveiksi.

Epävakaa retkuli

Haluaisin kirjoittaa jostakin muusta kuin K:sta, koska ei minulla siitäkään ole mitään uutta sanottavaa, ei ole kerrottavaa, ei juonenkäänteitä etenemistä yllättäviä sattumuksia, ei mitään, nada. Kuitenkaan en osaa oikein muustakaan kirjoittaa, sillä aamulla ajatuksista lähes ensimmäinen on K ja illalla viimeisenä sängyssä sykkyrällä haaveilen K:n sylistä, olisinpa siinä pääsisinpä sinne. Miten kliseistä, miten hupsua, miten pakkomielteenomaista. Olenko rakastunut rakastumiseen, jumitanko ihastumisessani kuin yläasteikäinen minäni, joka haikaili saman pojan perään seiskalta ysille sydän syrjällään ikinä mitään uskaltamatta. Auttaisiko uskalluskaan kun tilanne kuitenkin on mikä on, eikä minun toiminnallani taida muuksi muuttua. Vai muuttuisiko? Mitä on tehtävä, kysyi jo toveri Lenin. Yläasteen poika teki lapsen ja talon. Minä tein elämästäni epämääräisen mössön.

Minä olen niitä naisia, jotka rakastuvat renttuihin. Retkuihin ja juoppoihin ja rikkinäisiin tallustajiin, sellaisiin joiden rahat kuluvat kapakassa ja keuhkot vinkuvat liiasta savusta, jotka tänään voivat hyvin ja huomenna ovat liian väsyneitä edes sängystä nousemaan, jotka turruttavat itseään kun eihän mitään kestä eikä voi, ja joiden kanssa kaikki on aina yhtä solmua ja sotkua alusta loppuun saakka. Niitä minä haluan, niihin minä tunnen vetoa. Koska minä olen renttu myös, epäluotettava epävakaa epämääräinen kulkija, en minä halua punaista tupaa tai perunamaata, en tahdo turvallista en luotettavaa kun en itse ole kumpaakaan, eikä minulle merkitse mitään pankkitilin saldo tai takin liepeessä merkkilogo. En kaipaa vakaata en varmaa, enkä varsinkaan siittäjää lapsilleni, niille olemattomille koskaan tulemattomille. Enkä näin ollen koe olevani mikään emo myöskään, joku sellainen, joka rakkaudella haluaa hajonneen korjata ehjäksi, pitää huolta ja hoivata, jonka masokismi kaipaisi sadistinsa piiskoineen. Minä koen kaipaavani kaltaistani hyvässä ja pahassa, ja ehkä romantisoin melankoliaa ja masennusta liikaa, kytken onnettomuuden älykkyyteen ja empaattisuuteen, vaihdan juoksulenkin kirjaan ja viinapulloon milloin vain silmää räpäyttämättä, rakennan itsetuhosta ihannetta.

Olen miettinyt miksi näin on ja miksi suurin osa ihmisistä jo yhdellä vilkaisulla tulee turhaksi tuomittua. Kuinka paljon voi toisesta nähdä vilauksessa, vain ulkonäöstä tai ensimmäiset sanat kuultuaan? Paljon? Vähän? Ei mitään? Kaiken? Itse sytyn sekunnissa jos syttyäkseni olen, joten joku toisen olemuksessa on sellaista, joka minut roihauttaa heti tai ei ollenkaan. K:lle roihuan soihtuna aina vaan, vaikka aikaa kuinka kuluu. Ärsyttävä pakkomielle, joku siinä ei päästä minua otteestaan ja niin kai se on, että niin kauan kun sen perään kaihoan, ei kellään muulla voi olla sauman vertaa tilaa sytytellä tulipaloja sisälläni. I only have eyes for you, dear.

Meneillään on masentava maanantai. Pelkään, etten onnistu ravistamaan tätä alakuloa päältäni pois koko päivänä, pahimmillaan tämä pitää otteessaan koko viikon ja kaikkein pahimmillaan käynnistymässä on kausittaisen vaihtelun seuraava heilahdusliike, kutsuuko depressio kuoppaansa. Joka toiselle kuoppaa kaivaa joka toiselle kuuseen kurkottaa, hilkun kilkun jokapoka. Mä en jaksa. Silmätkin tuntuu sumeilta, tahdon nukkumaan talviunta.

Sumu

Koko viikon väsyttänyt niin, että olen tainnut kulkea sumussa paikasta toiseen suorituksia velvollisuuksia töitä ja tehtäviä. Nyt on vapaapäivä, ensimmäinen vapaa viikonloppu pitkiin aikoihin ja kuinka käy? Totta kai herää yllättävän virkeänä jo ennen yhdeksää. Kun kerrankin saisi nukkua, ei silloin tietenkään nuku.

Ulkona on ihannan kolean näköinen syksy, ja minun tekisi mieli sinne. Ulos. Mutta kaipaisin mukaani jonkun, minusta olisi ihanaa olla nyt kapakassa juomassa kossukahvia, tiirailla ulos ikkunasta käydä ehkä kirpparilla miksei vaikka lounaalla tai jumittua sittenkin vain jonnekin kuppilaan. Haluaisin siis päiväkaljalle. Epäilen kuitenkin, etten nouse tästä sängyltäni koko päivänä mihinkään, en ainakaan ennen kuin saan jonkun kiinni, eihän kukaan lauantaina tähän aikaan ole vielä edes hereillä ja ne ketkä ovat, ovat sellaisia ihmisiä joilla on koira ja tuulipuku ja muutenkin terveellinen asenne elämään, enkä minä mitään terveellistä ainakaan halua vapaa-aikaani. Myrkkyjä. Myrkkypulloja litrakaupalla tänne kiitos.

Kaikki on siis aika hyvin. Tähän vielä jokin ihmiskontakti, niin päivähän on täydellinen.