Aikuisuudestani

Rupesin tässä aikani kuluksi miettimään vessassa istuskellessani (tulin sieltä pois jo, kissa kiehnäsi jalassa niin ettei sinne voinut päiväänsä jäädä päättämään), että olisiko oma elämä kauhistus vai helpotus tulevaisuudenkuvana 15-vuotiaalle itselleni. Tai kelle vaan, mitä ajattelisi vaikka nippanappa täysi-ikäinen ihminen minun menoani katsellessaan, näkeekö se auktoriteetin ja aikuisen vai näkeekö se jonkun sekavan hanttapulin vai näkeekö se moniulotteisen ihmisen vai näkeekö se yhtään mitään. Jos se lukisi elämäni kipuiluja, ajattelisiko se kauhuissaan että ei helvetti, eihän sen elämän tollasta pitäisi kolmikymppisenä olla.

En suoraan sanottuna muista, mitä silloin nuorempana ajattelin tekeväni tuplasti vanhempana vai ajattelinko mitään kun olen niin hetken lapsonen hetkessä heiluva heinän korsi, enkä oikein uskalla suunnitelmia tehdä seuraavaa tuntia pidemmälle jos vaikka sitten kuitenkin huvittaakin joku muu. Miten siihen muuten muut pystyvät, suunnittelemaan viikon ruokalistat ja varaamaan etelän matkat puolen vuoden päähän, minä en ensi viikkoonkaan uskalla mitään ruksata töitteni ohelle. Tämä on tietysti samalla vaivaavan päämäärätöntä päätösten lykkäämistä, miksen minäkin vain ryhdistäydy ja päätä että pim nyt olen onnellinen ja ala tehdä asioita A ja B ja C, ja lisää mausteeksi aerobicciä ja jumppaa terhakkaat kannikat saadakseni, niillä miesten päät kääntyy ja mitäs sitä nainen muuta voi tahtoa kuin pakaroiden voimalla kääntyviä päitä. Vakavammin ajateltuna päämäärättömyydessä roikkuminen saattaa olla pitkäkestoisen epävarmuuden, tulevaisuudettomuuden ja sitoumusten jatkuvan väliaikaisuuden tuottama luuppi, joka uudentaa itseään silmukoiksi aina silloinkin kun hetkellisesti jotakin sitouttavampaa on tarjolla. Työtä, siippoja, harrastuksia, kaikki on elämässäni väliaikaista vain väliaikaista kaikki on vaan ja niin siitä tulee itseään toteuttava loitsu.

En tunnusta ajatelleeni perhettä uraa työpaikkaa autoa asuntoakaan osakseni tälle ikää, varmaankaan en ole siis vain ajatellut asiaa sen kummemmin. Kun nyt katson itseäni ja tätä tempoiluani paikasta toiseen aivan yhtä hukassa ja ihmeissäni kuin aina ennenkin mietin, että luultavasti en kauheasti koskaan mihinkään muutu ja elämä liukuu, lipuu, liplattaa niine hyvineen menemään olin iältäni tätä tai sitä, antaa tulla vaan vuosikymmenet, minä en teistä mitään ajattele edelleenkään. Koska näin se on, minä en toden totta ajattele mitään nelikymppisestä itsestäni, en yhtään mitään, miksi ajattelisin. Toisilla ihmisillä on to do -listoja ja käsityksiä siitä, mitkä asiat kuuluvat mihinkin elämänvaiheeseen ja miten elämästä rakennetaan etenevää kokonaisuutta, ja etenkin nuorilla tietysti aikuisuus tuntuu olevan ihan kulman takana ja jo 25-vee on iso ja vakiintunut ihminen, mutta minun elämääni nämä eivät hetkauta. En vakiinnu enkä jaksa keksiä tehtäviä asioita itselleni. Sen sijaan kipuilen samoista jutuista kuin teininä tiedättehän, yhyy tykkääkö se musta ääh mitä se nyt tolla tarkoitti (kävin eilen K:n ja sen velipojan kanssa kapakassa katsomassa, velipoika kyseli että mitä kuuluu, minä murehdin rahapulaani ja kiristäviä hermojani, ja se totesi että mitäs noista kun on rakkautta ilmassa, ja nyt mä mietin että auuuu mitä se tolla tarkotti tarkottiks se että ei se voinu tarkottaa mutta jos se ei sitä tarkottanu niin mitä se tarkotti ja mitä tää tarkottaa). Ei se ihmismieli mihinkään tyydy ei totu, antaa asioiden tulla iholle ja ihmetyttää jos ihmetyttääkseen ovat.

Olenkohan kovinkin lapsellinen höppänä vai päinvastoin melkoisen riemastuttava aikuinen, sitä arvon itsekin välillä. Päästänkö itseni helpolla kun en panosta töihin ja lapsiin ja rutinoidu, rutiineissa on turvaa, vai teenkö kaikesta nimenomaan vaikeampaa menemällä joka ryteiköstä läpi ilman kompassia ja tiekarttaa. Minne on mentävä, missä on oltava, mikä on paikkani auringossa?

Sekava vatsa

Mua sattuu ja särkee niin että taju lähtee. Hei hei, hyvää matkaa, minä vilkutan satamalaiturin nokassa valkealla liinalla kaukomaihin suuntaavia valtamerialuksia, viekää terveisiä tutuille. Tai tuntemattomille, mitä minä niistä. Heräsin yöllä oksentamaan jotakin iljettävää lillinkiä sisuskaluistani pihalle, vatsa on edelleen niin arka ja kipuileva ettei sitä käy koskeminen eikä käskeminen, housuja en voisi päälleni ajatellakaan, sillä pienikin puristus tuntuisi varmaan piikkivyön pistokselta. Äsken yritin syödä ja maha ei siitä pitänyt, koetan istua tasaisesti kaikesta tutinastani huolimatta ja toivon, että ehkä se ruoka siellä jollain taikatempulla pysyy jos olen vain hissunkissun hiljuksiini.

Minä tahtoisin kirjoittaa tämän tarinan niin, että sillä olisi halutunkaltainen onnellinen loppu. Että johan tässä on ollut vastoinkäymistä tarpeeksi, tai jos ei vastoinkäymistä niin ainakin sitkeyttä ja sinnikkyyttä, että olenhan tässä uskollisesti ollut ja odottanut, on jo marraskuu ja minun kilisevästä koristani kyllä näkee sen. Jos vain annat, niin minä olen sinulle vähän aikaa hän, minä olen sinulle ihan kuka vain tahdot kunhan vain antaisit minun tulla iholle ja lähelle, viereen käpertymään syliin ota minut syliin ota nyt jo. Niin sen tarinan pitäisi mennä eikö vaan, eihän tästä muuten synny tarinaa ollenkaan, tarinoissa on alku ja keskikohta ja loppu, draaman kaari, ja minusta tämä kaari on venytetty jo niin pinkeäksi, että hiljaisen hiipumisen sijaan jouset saisivat jo singahdella.

Että niin, mä tunnen olevani niin helvetin umpikujassa kaiken kanssa aina vaan, enkä mä näe mitään ulospääsyä missään vaikka miten kimpoilisin ja pyörisin. Mahan ohella sydän on jatkuvasti krampissa ja riekaleilla, enkä osaa sitä kovettaa kolhuja kestämään. Toivoisin sille hellyyttä kolhujen sijasta, mutta hölmöydessäni kai yritän ulkoistaa sen hellinnän ulkopuolisille tahoille ja samalla tajuamattani pieksän arkana sykähtelevää pumppuani aina vain pahemmille mustelmille. Itsehän sitä omasta sydämestään vastuussa on tietenkin, ei sille kukaan muukaan voi hellä olla jos itse on aina ensimmäisenä nyrkki tanassa turpaan takomassa.

Auttasko karkki vai porkkana, keppi vai kinuskijätski, pullo limpparia ja kossuvissy?

Reilu peli

Heräsi aamulla ennen kuutta lumiauran kolinaan ikkunan alla. Siitä lähtien on kiukuttanut ja suututtanut, ja suuttumus vain kasvaa mitä pitemmälle päivä kuluun yritin sitten olla niin tai näin tai noin päin, mikään ei auta kaikki kaatuu kaikki sortuu kaikki on niin paskaa aina vaan koko ajan. Itkeä tirautin pari kyyneltä oikein omalle surkeudelleni ja maailman epäreiluudelle ennen kuin muistin että ai niin aijjoo, eihän se maailma sen kummemmin palkitse ei rankaise ketään yhtään mitenkään yhtään mistään, kaikki on tässä vaan miten kuten sitten onkaan. Joku puolituttu kommentoi kerran että kyllä maailmassa on pakko olla virhe jossei edes niin hyvä tyyppi kun N.N. saa töitä. Jepjep, koska ne kaikki kymmenet tuhannet työttömäthän sitten onkin vaan niin paskoja tyyppejä ja ihan oikeutetusti näin ollen ovatkin töitä vailla pihisi päässä silloin ja pihisee vieläkin, mikä helvetin tasapainotteleva reiluusvaaka te kuvittelette tämän maapallon olevan, että kaikille ansionsa mukaan ja taakkaa vain sen verran kuin jaksaa kantaa häh, mikä ukko isäjumala siellä on niitä punnuksia asettelemassa niin että kaikki kurjuus on ihan ok kunhan reilut tyypit ja muut sen sellaiset nyt ainakin sen palkintonsa hyvyydestään saavat. Hyi saasta sylkäsen ja otan lasin lisää minttuviinaa.

Kävin myös höyläämässä PJ:tä pitkästä aikaa, ja pitkästä aikaa on oikeen kaduttanu isommalla kädellä että miks helvetissä. En ollut edes päissäni, en saa siitäkään armahtavan suojaavaa tekosyytä ja verkkoa typerille teoilleni, kunhan ihan vaan munakipeyttäni aattelin että helvetti seksiähän sitä tarttee ja tuo tuossa on tarjolla miksi ihmeessä ei. Enkä oikeastaan tiedäkään että mikä tällä kertaa klikkasi, mutta jotenkin koko homma olis varmaan pitäny keskeyttää jo ihan alkutekijöissään kun jo siinä vaiheessa huomasin että eihän tästä nyt oikein tuu mitään että enhän mä ees oikeestaan haluu en mä oikeestaan halua tätä en tuon kanssa, mun mieli on jossain ihan muualla ja ihan toisessa tyypissä koko ajan, enkä mä pysty sitä puistamaan päästäni pihalle edes siksi aikaa että saisin oksitosiinit päässä liikkeelle toisen ystävällisten käsien ja elinten avulla. Että eivätpä sitten lähteneetkään liikkeelle, emmä pysynyt kun miettiin että olisinpa toisaalla ja toisen vieressä, olisinpa joku ihan muu ja muualla, olisinpa olematta tässä. Ei se PJ:n syy ollu, parhaansa se teki napsauttaakseen mut läsnäolevaksi, mutta minä se vaan pysyin jollain omalla avoluodollani kaukana avomerellä. Mulla on hyvin vahvasti sellanen olo, että tää oli viimenen kerta seksiä sen kanssa. Voi olla toki olemattakin, mun viimeset sitä-ja-tätä on kyllä nähty, mutta jotain tuntu nyt niksuvan päässä niin, että mun ei vaan tee mieli, ei sitä enää.

Kovin helposti ei kiinni saa
sitä kadonnutta nuoruuttaan.

No mikset sä oo jo siellä?

Heila koettaa kasvaa ihmisenä, se opettelee piirtämään omia rajojaan ja lopettamaan liian kiltteyden, se ei halua enää kuunnella joka toisen kahjon jorinoita ja horinoita, vaan oppia sanomaan ettei kiinnosta. Useimmat hullut on tylsiä ja uuvuttavia ihmisiä, kiinni ja käpertyneitä omiin mielenterveysongelmiinsa, eikä se vielä tee ihmisestä millään tavalla kiinnostavaa että sillä on elämässä asiat tai ajatukset kurjasti. Useimmiten se tekee ihmisestä vain rasittavan kitisijän. Needy.

Suoruusprojektissaan Heila myös sanoi K:lle kärsivänsä tilanteesta ja koetti nostaa maukuvaa kisulaista pöydälle. K kuunteli, muttei se mitään siihen(kään) sanonut, otti minut vain mukaansa kotiin kuunteleen vaikka jotain biisejä ja polttamaan savut toisensa perään niin, että äkkiä tuijoteltiin toisiamme silmiin ja se alkoi soittaa mulle jotakin rakkauslauluja ja ties mitä hidasta ja hempeää ja sitten kello olikin jo jotain kuus ja tämä tuhkimo loikki tossut lipsuen omaan kotiinsa ja petiinsä. Kaikki mun aistit koetti kertoa että no niin ota sitä kädestä kii tässä on nyt tilanne niin selkeesti eteen rakennettuna kun vaan olla voi, tee jotakin, tee nyt jo viimein jotakin mutta kun. Mä pelkään niin auttamattoman kauhistuttavasti torjuntaa ja koko tämän korttitalon romahtamista, että mä en uskalla edes onnen ja tähtisädetikkujen toivossa ottaa riskiä.

Mutta ei kai ole mahdollista, että se voi olla vaan niin julma tai ajattelematon, että hetki sen jälkeen, kun Heila suorin sanoin kertoo minun olevan lääpälläni siihen ja itsensä taas edelleen minuun, että se muka muina miehinä vaan soittelee mulle slovareita tarkottamatta sillä mitään? Vai voiko? Voiko se oikeesti ihan tarkotuksella leikkiä mun kanssa niin ettei se välitä vaikka se samalla läiskii mua märällä rätillä naamaan jos kaikki onkin vaan viatonta pelleilyä. Mun on niin vaikee uskoa että se olis sellanen, mutta mitä mä siitäkään loppujen lopuksi tiedän ja toisaalta jos omaa toimintahistoriaani tarkastelen, olen minäkin osannut olla aikamoinen mulkku niille joiden tiedän minuun ihastuneen mutta joille ei vastarakkautta ole herunut, minä olen niitä roikottanut narun päässä loikkimassa noin vain julmastikin pitkin kyliä istu kieri anna tassu, saanko tässä nyt ansioni mukaan muistaako universumi.

Mun iho huutaa että koske nyt jo jumalauta, mutta mä en uskalla purkaa sitä huutoa kosketukseksi tai sanoiksi.

Anna mennä ja feidaa rypyt sun otsassa

kun se tyttö sai perhoset lentämään vatsassa

Mitä sä vaiheilet?