Aikuisuudestani

Rupesin tässä aikani kuluksi miettimään vessassa istuskellessani (tulin sieltä pois jo, kissa kiehnäsi jalassa niin ettei sinne voinut päiväänsä jäädä päättämään), että olisiko oma elämä kauhistus vai helpotus tulevaisuudenkuvana 15-vuotiaalle itselleni. Tai kelle vaan, mitä ajattelisi vaikka nippanappa täysi-ikäinen ihminen minun menoani katsellessaan, näkeekö se auktoriteetin ja aikuisen vai näkeekö se jonkun sekavan hanttapulin vai näkeekö se moniulotteisen ihmisen vai näkeekö se yhtään mitään. Jos se lukisi elämäni kipuiluja, ajattelisiko se kauhuissaan että ei helvetti, eihän sen elämän tollasta pitäisi kolmikymppisenä olla.

En suoraan sanottuna muista, mitä silloin nuorempana ajattelin tekeväni tuplasti vanhempana vai ajattelinko mitään kun olen niin hetken lapsonen hetkessä heiluva heinän korsi, enkä oikein uskalla suunnitelmia tehdä seuraavaa tuntia pidemmälle jos vaikka sitten kuitenkin huvittaakin joku muu. Miten siihen muuten muut pystyvät, suunnittelemaan viikon ruokalistat ja varaamaan etelän matkat puolen vuoden päähän, minä en ensi viikkoonkaan uskalla mitään ruksata töitteni ohelle. Tämä on tietysti samalla vaivaavan päämäärätöntä päätösten lykkäämistä, miksen minäkin vain ryhdistäydy ja päätä että pim nyt olen onnellinen ja ala tehdä asioita A ja B ja C, ja lisää mausteeksi aerobicciä ja jumppaa terhakkaat kannikat saadakseni, niillä miesten päät kääntyy ja mitäs sitä nainen muuta voi tahtoa kuin pakaroiden voimalla kääntyviä päitä. Vakavammin ajateltuna päämäärättömyydessä roikkuminen saattaa olla pitkäkestoisen epävarmuuden, tulevaisuudettomuuden ja sitoumusten jatkuvan väliaikaisuuden tuottama luuppi, joka uudentaa itseään silmukoiksi aina silloinkin kun hetkellisesti jotakin sitouttavampaa on tarjolla. Työtä, siippoja, harrastuksia, kaikki on elämässäni väliaikaista vain väliaikaista kaikki on vaan ja niin siitä tulee itseään toteuttava loitsu.

En tunnusta ajatelleeni perhettä uraa työpaikkaa autoa asuntoakaan osakseni tälle ikää, varmaankaan en ole siis vain ajatellut asiaa sen kummemmin. Kun nyt katson itseäni ja tätä tempoiluani paikasta toiseen aivan yhtä hukassa ja ihmeissäni kuin aina ennenkin mietin, että luultavasti en kauheasti koskaan mihinkään muutu ja elämä liukuu, lipuu, liplattaa niine hyvineen menemään olin iältäni tätä tai sitä, antaa tulla vaan vuosikymmenet, minä en teistä mitään ajattele edelleenkään. Koska näin se on, minä en toden totta ajattele mitään nelikymppisestä itsestäni, en yhtään mitään, miksi ajattelisin. Toisilla ihmisillä on to do -listoja ja käsityksiä siitä, mitkä asiat kuuluvat mihinkin elämänvaiheeseen ja miten elämästä rakennetaan etenevää kokonaisuutta, ja etenkin nuorilla tietysti aikuisuus tuntuu olevan ihan kulman takana ja jo 25-vee on iso ja vakiintunut ihminen, mutta minun elämääni nämä eivät hetkauta. En vakiinnu enkä jaksa keksiä tehtäviä asioita itselleni. Sen sijaan kipuilen samoista jutuista kuin teininä tiedättehän, yhyy tykkääkö se musta ääh mitä se nyt tolla tarkoitti (kävin eilen K:n ja sen velipojan kanssa kapakassa katsomassa, velipoika kyseli että mitä kuuluu, minä murehdin rahapulaani ja kiristäviä hermojani, ja se totesi että mitäs noista kun on rakkautta ilmassa, ja nyt mä mietin että auuuu mitä se tolla tarkotti tarkottiks se että ei se voinu tarkottaa mutta jos se ei sitä tarkottanu niin mitä se tarkotti ja mitä tää tarkottaa). Ei se ihmismieli mihinkään tyydy ei totu, antaa asioiden tulla iholle ja ihmetyttää jos ihmetyttääkseen ovat.

Olenkohan kovinkin lapsellinen höppänä vai päinvastoin melkoisen riemastuttava aikuinen, sitä arvon itsekin välillä. Päästänkö itseni helpolla kun en panosta töihin ja lapsiin ja rutinoidu, rutiineissa on turvaa, vai teenkö kaikesta nimenomaan vaikeampaa menemällä joka ryteiköstä läpi ilman kompassia ja tiekarttaa. Minne on mentävä, missä on oltava, mikä on paikkani auringossa?