Virtaa

Ja nyt sit fiilis onkin taas ihan toinen ku viimeks. On itse asiassa jotenki tosi hyvä meininki, tuntuu että olis energiaa ihan vaikka ja kuinka paljon ja jotenki kihelmöi ja innostaa koko kaupunki ja oma minä ja kaikki ne mahdollisuudet mitä tälläkin illalla voisi (voisi, tuskin, mutta voisi) olla tarjolla. Muutenki koko viikko on menny aika toimivissa tunnelmissa, oon kerranki nukkunu hyvin ja polskutella loiskutellu ahkeraan uimahallissa, oon pistäny duunihommia liikkeelle ja osallistunu mielenkiintosiin seminaareihin palavereihin tilaisuuksiin istuskeluihin, mä oon tönässy yhden kirjotusprojektin todella vauhtiinsa ja sitten vielä mut valittiin jokunen aika sitten yhteen isohkoon luottamustoimeen, joka - vaikka todellisuudessa todennäköisesti on puuduttavaa sillon tällöin kokoustamista asioista joista en joko tiedä tai välitä tai jaksa juuri sillä hetkellä innostua - vaikuttaa mielenkiintoselta ja nostaa mun häntää pystyyn että kattokaa hähää mitä mulla on ceeveessä, mä oon mukana tässä, in your face maailma. Tai joku.

Sitten mä tuossa kävin taas Jänön kanssa kapakissa, mukana oli kyllä Heilakin (se oksensi kotimatkalla muutaman metrin välein aina, nauratti tosi paljon koska kadulle oksentamisessa on jotenkin rososen räikeetä välinpitämättömyyttä ja alennustilaa) ja sitten Pörröpääkin pitkästä aikaa. Me tissuteltiin Pörröpäisen söpöläisen povarista kossua ja juotii kallista kaljaa astetta hienommassa joskin oikeesti tosi kivassa ja mukavasti renttuihin (ei pukuäijiin tai muihin loisiin) kallellaan olevassa paikassa. Kirjailija soitteli jotaki vihapuheluita Heilalle, mitä mä sanoin, sillä on taas joku kusipäisyys nousemassa pintaan. Se on eelleen kai Jänön kanssa riidoissa, ota niistä ny selvää ku kumpikin on jotenkin ihmeen änkyrä, niin sitä se sitten kai kipuili että kun ei voi tulla seuraan ja se nyt sitten sen pienessä mielessä oli Heilan syytä. Voi jeesus mikä urpo, kai sitä vissii nyt hävettää ku ei oo mitää kuulunu hetkeen.

Eipä siinä sitten sen ihmeempää, meni pilkkuun asti ja seuraavana päivänä oli töitä. Kummasti siitäkin selvisi ja vielä pitkän päivän ja raatamisen kautta. Onneksi tällä koulutuksella raataminen on enemmän henkistä kuin fyysistä.

Tää pulppuileva ilo on nyt ihan pakko pistää jonneki tai jakaa jonkun kanssa, Vee jutusti mun kanssa tuossa justiinsa ja pyysi kuppilaan, varmaankin kanta sellaiseen, se kun on lähössä myöhemmin tapaamaan sitä naistaan taas - sitä, jonka kanssa se kuulema vähän leikkii seurusteluu pitkästä aikaa ja yrittää himmata sen naisen pesänrakennusviettiä vastaamalla kaikkeen joojoo, joojoo. Tavallaan varmaan aika vittumaista, tavallaan ihan hauskaakin tietenkin, harmillista toki jos se nainen ottaa kovasti pataansa siinä kuviossa. Vaikken oo kovin suoraselkänen tai muutenkaan rehti ja reilu, niin emmä mitenkää pahaa toivo kellekään, en ylimäärästä kipua tai kärsimystä, en kurjaa mieltä enkä henkistä kipua. Ja joskus sitä on ite sitten taas rankasti saamapuolella selkäänsä ottamassa kuitenkin, niin siinä tuppaa yleensä käymään ja kaikki pysyy sikäli tasapainossa.

Mutta Vee ja kapakka kuulostaa tosi kivalta yhdistelmältä ehkä, hyvällä tai pahalla säkällä myös Jänö jurottaa siellä, missä muuallakaan se nyt sitten olis. Mut mä oon sitten ihan kiltisti ja hissunkissun, luen vähäsen runoja ja oon niin hiton ihana ja soma ja kaikin tavoin huikein nainen maailmassa, ettei tää päivä vaan voi mitenkään latistaa mua.

Se tavallinen tarina

Ahistaa taas niin ettei tiiä miten päin olisi. Syykin on selvä, mitäs menin ryypiskelemään eilen. Ja niin hyvin kun tää viikko on kaikkineen muuten menny, selvänä ja skarppina, ja sitten tulee perjantai ja mä päätän pistää romuksi koko projektin. Vaikka sen tietää, että tää nyt on vaan taas tätä, tää on se alkoholimasennus ja tää menee iha satavarmana ohi, niin se ei lohduta mitenkään päin. Miks vitun vittu piti mennä juomaan sitä saatanan liotinta, oonhan mä se polun jo moneen kertaan eestaas tallannu ja kieli vyön alla juossu ku mikäkin hullu.

Ohimennen näin Jänön eilen, sydän pamppaili ja silmät haikaili, mutta ei se jääny mun ja M:n seuraan sitten kuitenkaan, meni jonnekin toisaalle. Vittu kun ärsytti, saatanan mulkku, miks se on tollanen ja niin estyny ja eristäytyny, miksei se jää mun seuraan ja tee jotain, miks se pyörii vaan omaa tuttuu ympyräänsä sekin. Heila tuli myöhemmin seuraavaan kapakkaan ja Kirjailijakin eksy kadun toiselta puolelta (missä se oli varmaan pummaamassa rahaa joltakin raukalta, eihä sillä itellään oo eikä kai mistään tuukaan) myöskin seuraan. Se oli taas ärsyttävän ylimielisellä tuulella - osaa kaiken, tietää kaiken, on kaikkein paras ja pystyy kaikkeen, vittu väitöskirjat ja professuurit lähestulkoon käden ulottuvilla in my ass - että ei jääny ikävä kun se tajus itekin jossain vaiheessa lähtee kotionsa laskemaan pois liiallista urpokänniään. Siltä alkaa taas unohtuun se, ettei ne muut ihmiset ookaan idioottei, se lipsuu taas siihen kusipääkäytökseensä. Juntti.

Tai ehkä mä vaan ärsyynnyn liian helposti, ehkä tää mun junnaaminen saa muiden käytöksen tuntuun väärältä ja typerältä, vaikka tosissaan kai se oma käytös olis se, mitä pitäs lähemmin tarkastella.

Mun pitäs mennä töihin kohta, mä en halua enkä jaksa eikä mua kiinnosta, mutta sovittu mikä sovittu. Otin rauhottavan, kai se siitä, ei se oo kun lyhyt keikka ja sit voi tulla takasin sotkuseen kämppään jumittaan ja murehtiin ja märehtiin tätä elämää. Kattoo vaikka jotakin ohjelmaa tai elokuvaa, syyä jotakin hyvää ja pitää pehmosiiliä sylissä. Harmi vaan että oksettaa ja kuvottaa kaikki, sotkut ruuat juomat leffat ikkunat jopa piru kissatkin välillä (vaikka kissat on ainoa aidosti pelkästään positiivinen asia mun elämässä, ehkä ainoo hyvä päätös ja nimenomaan päätös jonka oon tehny, eikä kissat sillonkaan kun ne ärsyttää ärsytä ikinä oikeasti) ja mä vaan haluisin että tää olo loppuu. Tai että mä loppuisin. En mä haluu kuolla, mutta kun en mä jaksais elääkään.

En tiä auttasko, jos alkas hokeen positiivisia mantroja itelleen. Että joka aamu vessassa toistais vaikka "mä oo hyvä, mä oon kaunis, musta tuntuu hyvältä" kun kattos itteensä peilistä, niin pikkuhiljaa siitä tulis automaatio jokaselle päivälle ja mä uskoisin siihen, se ei ois enää vaan mantraa. Masentaa ajatuskin jotenki niin paljon, että halusin juosta Alkoon ostaan viskiä ja tissuttaa sitä koko loppuelämäni. Joka sillä menolla varmaan olisikin aika lyhyt. Mut siinäpä se jippo onkin, mun aivot pitää epätoivosesti kiinni totutusta ja turvallisesta maailmastaan, mä oon ja tunnen ja teen just sitä mihin oon tottunu, ja sen muuttaminen ei oo helppoa eikä tapahdu itsekseen. Eihän mulla oo mitään syytä inhota itteeni, ei mulla oo mitään syytä roikkua depressiossa ja ahdistuksessa ja pitää kiinni jostain helvetin riivajaisista (vainolaisista, se on sana joka itsessään pelottaa mua tosi paljon), kun asiat vois olla toisinkin. Siks mä vihaan kanssahulluja ja muita masistelijoita, puolet koko hommasta kun on vaan itse aiheutettua kärsimystä, kun antaa luvan itelleen jäädä roikkumaan siihen tuttuun tilaan ja voimattomuuteen. Kiertää sitä omaa ympyräänsä päivästä toiseen, luuppaa ja buustaa niitä tunteitaan satakertasiksi.

Hiljalleen selän kireys ja pään kivistys alkaa tasaantuu mukavan välinpitämättömyyden ja pehmeyden alle, sen tuntee jo, ihan kun otsan rypyt olis pyyhitty pois jonnekin kauas ja silmäkulmien painumat sulanu osaksi limbistä järjestelmää . Kohta mä tästä nousen ja puen ja kampaan naaman ja lähden töihin, hymyilen ja juttelen ja toimin niin kuin ihan oikea ihminen (kohta minäkin olen oikea ihminen), enkä mielessäni toivota kaikkia helvettiin.Voi luoja kun mä rakastan päihteitä. Mun elämäni ainoa rakkaussuhde?

GT

Edellisen kirjotuksen jälkeen lähin lähes suorilta Alkoon ja ostin pullon giniä. GT, herkkujen herkku, teki niin kovasti mieli. Mun suu sanoo yhtä, pää miettii toista ja kroppa toimii omien lakiensa mukaan niin, että sitä vaan löytää ittensä jostakin tilanteesta yllättäen tietämättä miten siihen varsinaisesti joutu. Kun alotin opiskelut, asuin ihanassa kaupunginosassa puistojen keskellä, ja monesti kun lähdin fillarilla kohti yliopistoa polkemaan kirpeän särisevässä syysaamussa niin löysinkin itteni punaviinin kanssa kaupungin toisen laidan puistosta lammen vierestä. Sitä sitten lipittelin ja seurailin lintujen liikettä mennäkseni loppupäiväksi yläkertaravintolaan litkimään bisseä ja lukemaan tentteihin. Luinkin, kyllä minä jaksoin, kyllähän se on jo paperillakin. Se, että luin ja jaksoin ja suoritin, eikä se tuntunutkaan yhtään miltään.

Mä nään unia Jänöstä, sen korvista ja hiuksista ja hymystä, sen huvittuneesta hymystä, joka ei jätä sen kasvoja sillon, kun mä jaksan panostaa ja olla hauska. Sehän mä oon, porukan klovni ja hauskuuttaja, nokkela näppärä veitikka, joka huvittaa toisia nasevilla kommenteilla juuri oikeassa paikassa oikealla ajoituksella. Se on eräänlainen taito sekin, olla sanavalmis ja fiksu, moni on vaan vitun ääliö ja tylsä vailla mitään sosiaalista kompassia. Mä en halua olla tylsä, mä nään painajaisia siitä, että mä oon ei yhtään mikään, että mä oon tasanen ja tylsä ja arkinen ja mun elämässä ei oo mitään muuta kun pienet sievät pikkuasiat hoideltavana. Sitä pelkoonko mä sitten juoksen karkuun päihtyneisiin päiviin ja baaritiskeille notkumaan, ettei vaan tarvittis olla ainakaan yksin tai itsensä kanssa herranjumala sentään. Yksin mä oon hauska vaan sillon, ku katon itteeni inhoten ja haudon murheellisia ajatuksia kun kana pesässään. Hauskuutta koko rahalla, todella.

Mun tekee sitä Jänöä mieli niin että kivistää. Välillä se unohtuu, sit se tulee taas takas ja täyttää mun pään niin, että tuntuu kun se olis joku pakkomielle joka yrittää syyä mun aivot tieltään vallatakseen kaiken tilan itelleen. Mut sitten kun se on poissa, mun mielessä vilisee miehiä kun kissoja, mielikuvia ja tunnelmia ja odotuksia, niin tahmeen miellyttävää että mä voisin upota vaan kokonaan ajatuksiini tai mikä vielä parempaa, mä haluisin liikkeelle kokeilemaan, kokemaan. Musta tuntuu, että mä suorastaan hitto tihkun seksiä kun mä ajattelen sitä niin paljon, ei se kaikki voi olla näkymättä, sen näkee miesten hymyistä kun ne kattoo mua, sen näkee pään kääntymisenä ja silmien pilkahduksena, sen tuntee joka millimetrillä sitä kehoa joka on mun ja joka kihisee pelkästä olemisen riemusta ja halusta.

Ja hitto mä turrutin tämän vuosikausiksi pois itestäni syömällä e-pillereitä niin kun kaikki muutkin. Kunnon tyttö, pidä huolta itsestäs, ota tästä varo raskautta. Seksiä millon vaan, vaan halua seksiin ei milloinkaan. Nyt kun koko tämä vuosi on menny ilman, mä sanon että paras päätös ikinä heittäytyä luomuksi. Ikinä en enää tasaa itestäni pois yhtäkään reunaa enkä impulsia.

Paitsi ahdistuksen, tylsyyden, pelot ja nöyryytykset. Mut niihin on täsmälääkkeitä, kerta-annoksia, sopivia doseja ja set&settingejä. Joka tarpeeseen oma pieni herkku punainen rusetti hännässään, ei mitään pitkäkestosia jokapäiväisiä mörököllejä viemään kaikesta kaiken pois, ei enää ikinä.

Syyskuu

Syksy on hyvää aikaa. Huomaan, että välillä pyöräillessä hymyilyttää ja innostaa, no ei sen kummempi mikään kun ihan vaan olla elossa ja energinen, hyvällä tuulella hymy huulella tutuilla huudeilla. En mä oo oikeen mitään tehny enkä ratkassu mitään asioitani, se nyt sentään olis sellasta aktiivisuutta ja päätöskykysyyttä mihin tuskin ikinä tuun pystyyn, mutta tällä hetkellä ei paina ei ahista. Hommat skulaa ihan hyvin.

Joskin.

Juopotteluksihan tää on taas menny. On ollu niin paljo kaikelaisia syksyn kinkereitä ja bileitä, että joka toisena iltana on melki pitäny olla päällään ämpärissä tai muuten vaan hillumassa pitkin kyliä. Mä nyt sitten taas aattelin, että jos lopettas. Jospa sitä nyt sitten lopettas taas hetkeks, edes nyt loppukuukaudeks vaikka ja vähän tunnustelis, että mitä se elämä vois olla välistä ilman etanolin tuottamaa luuppia päivästä toiseen. Että tuskimpa se nyt sen parempaa taaskaa on, kyllähän mä sen tiedän, mutta kun kerran on ihana syksy, mun ihana lempparivuodenaikani, mun syksy ja sateiset ilmat, niin kenties sitä kestäs olla välillä selvänä.

Tai siis ilman alkoholia. Mä mitään selvänä halua olla jollei olosuhteiden pakosta olemaan joudu.