Kävelyllä

Heräsin jo ennen viittä, uni ei malta pysyä luonani, silmäluomien takana vilkkuu coop coop enkä tiedä miksi ruotsalainen kauppaketju (vai onko se norjalainen tai tanskalainen sittenkin) tunkee unen ja valveen rajamaille. On niin kamalan pimeä ja olen odottanut jo tunteja että ulkona valostuisi sen verran, että voisin lähteä kävelylle. Jotkut ajattelevat ulkoillessaan kaikenlaisia ajatuksia, itse en ajattele yhtään mitään ja nautin juuri siitä. Ajatukset ovat ylipäätään niin tympeitä ja moneen kertaan ajateltuja, mitään uutta ei päässäni tunnu syntyvän enkä jaksaisi kierrellä samoja kehiä uudestaan ja uudestaan, samoja ahdistavia paniikkia puskevia ajatuksia ja havaintoja maailmasta, elämästä, kaikesta. Kävellessä kasvoilla tuntuu tuuli ja sade, järven ja metsän ritinä ja litinä, savun haju ja omakotitalojen pihojen horros, puutarhatuolit talviunille vetäytyneenä. Iholle voi hiipiä onni ja pienen hetken kaikki on täydellistä. Siihen ei tarvita ajatuksia tunnelmaa pilaamaan.

Hiljalleen ulkona valkenee eikä siellä tämän valoisampaa tulekaan koko päivänä. Kaupunki on ankea ja tulee entistä ankeammaksi tulevaisuudessa talvisin, tätä mustaa ja loskaa ja hikistä ja likaista, harmaata ja kelmeätä, särisevää onnetonta valoa eikä tähtiä, ei lunta, ei rauhaa ei elämää. Paradoksi: aikuiset muuttavat taajamiin ja maalle kun saavat lapsia, lapset kaipaavat kaupunkiin ja elämään kunnes ovat aikuisia.

Kissa itkee, sisällä on kylmä. Tuuletan asuntoa läpivedolla, Kämppiksen huone haisee niin lujaa tunkkaiselta pysähtyneisyydeltä että käytän sen työssäoloajan hyödyksi ja raikastan ilmaa. On jännittävää nähdä kuinka alas sisälämpötila kävelyretkeni aikana painuu.

Meri sisälläni

Sain postia joka vei minut kauas päiväntasaajan tunnelmiin toiseen maailmaan ja muistin taas kuinka kipeästi kaipaan siihen maailmaan takaisin. Haluaisin sinne takaisin. Koska minulta on aina hukassa se mitä haluan, on ollut ilahduttavaa (vai kipeää) huomata että se mitä haluan on jokin paikka (onko se riittävä halun kohteeksi, pitäisikö haluta jotakin, en tiedä, rakenteellisempaa? Jotain mikä liittyisi enemmän elämäni rakennuspalikoihin. Kai odotan edelleen jotakin sellaista, että kirkastuisi mitä tahdon tehdä isona, että elämälle syntyisi tarkoitus jonkin tekemisen kautta. Ikään kuin sillä nyt olisi sen enempää väliä kuin jollakin paikalla tai rakkaalla. Vai onko sittenkin? Tämä on loputon vyyhti, ja kuvittelen kai jokseenkin hölmösti että nämä olisi asioita jotka pitäisi saada jotenkin valmiiksi, vaikka voisi myös vaan olla ja ajatella että kai tuleva pitää itsestään huolen kunhan itse pyrkii olemaan hyvä toisille, kai jotain vääjäämättä aina tulee vastaan. Mutta jos ei tulekaan, jos tämä vaatisikin omaa aktiivisuutta?), ja mitä se edes tarkoittaa haluta jonnekin paikkaan? En minä sinne elämääni voi rakentaa (ja haluaisinko edes) joten mitä tarkalleen ottaen siis haluan? Valtameren? Kaipaan merta ja sen ääntä ja sen puhetta niin että suonissa kohisee, sitä oikeaa merta, sitä sellaista jossa ei maata ole olemassa ennen seuraavaa mannerlaattaa. Sitä mikä aukeaa pohjoisessa ja sitä mikä aukeaa kaukana etelässä ja vaikka nämä paikat ovat kuin yö ja päivä monessakin mielessä ovat ne silti kytköksissä toisiinsa sen hallitsevan ja kaikkeen rytmin iskevän elementin kautta. Vaikken ole paljoa matkustanut maailman merillä niin hitusen verran kuitenkin, ja ne kolme paikkaa joihin kaipaan ovat kaikki meren kainalossa, minnekään muualle en ole koskaan halunnut niin palata kuin valtameren äärelle, äärettömyyden rannalle. Sen kai minä siis haluan, äärettömyyden. Mutta mitä minä tällä tiedolla teen?

Joululauluja

Sanoja tai pikemminkin ilmauksia ellei jopa äännähdyksiä jotka ärsyttävät vuodesta toiseen: miljuunittain ja parhautta. Nämä ovat jotain aikuisten infantiileja tapoja tehdä itsestään vähän hupaisia, vähän hassuja, vähän söpöjä ja muutenkin lähestyttävämpiä sekä kielellisesti persoonallisia eli pikemminkin perseestä olevia sössöposkia. Körsätä, pämpätä, bauttiarallaa jeespoks pallinaama huh helvetti.

Kun nallelleen supattava lapsukainen hihittelee joulupukin äiteeltä saamasta suukosta, ei pirpana tajua perheessään meneillään olevaa ménage à trois -kuviota. Nukkumaanmenoaikoihin on syynsä.

Miten huvittavan ärtyneeksi tämä pimeys, loska, paska ja harmaat päivät minut joka vuosi tekevätkään. Jano on sietämätön.

Paina sitä kaasua

Radiossa kannustettaan naisia luovuttamaan munasolujaan ja keinohedelmöityksellä on syntynyt ennätysmäärä lapsia, enkä pysty ymmärtämään miten samaan aikaan toisilla ei ole kattoa pään päällä ei ruokaa lautasella ja ihmisiä on vittu seitsemän miljardia, miten kenenkään mieleen voi edes tulla väkisin vielä tehdä yhtäkään tänne lisää, en pysty tajuamaan miten kukaan kehtaa tehdä tänne yhtäkään lasta lisää ylipäätänsä jos voi sen jotenkin estää, ei kai kenellekään enää ole hämärän peitossa, että nyt syntyvien tulevaisuus on helvettiä jonka rinnalla Mad Max kalpenee, miten kukaan voi tehdä toiselle niin hirveän karhunpalveluksen että synnyttää sen tähän maailmaan.

Ja kyllä minä ymmärrän, että sen täytyy olla jokin niin kaiken pimentävä biologinen voima, sen tarpeen saada oma lapsi, se on jokin kolottava pakottava tarve, kaihertava piinaava pakko, pakkohan sen on olla kun se saa ihmiset toimimaan niin pimeästi, sen on oltava suuri ja pitelemätön kuin vuorovesi, sen on oltava pakko, enkä siltikään ymmärrä. Ja on pakko luovuttaa sen edessä, että en ymmärrä enkä tule ikinä ymmärtämään, enkä näe muuta kuin surua jokaisessa raskaus-, vauva- ja lapsikuvassa, voi herranen aika eivätkö muut sitä näe, ja kun ne eivät sitä näe ei ole minun asiani sanoa siitä mitään tehdä sille mitään.

Katselin Thelman ja Louisen ja haaveilin raskaan kaasujalan säestämästä pakomatkasta tästä elämästä toiseen ja ne pienet viinapullot, ne maistuisivat minullekin. Ajokortti polttelee taskussa, onnellisinta on kun on liikkeessä ja ohi vilisee maisemien virta. Kenties toiset tosiaankin on luotuja kulkemaan, ja jos niin on niin miksi ihmeessä olen aloillani?

Syliin

En lakkaa seisomasta suu auki hämmästyksestä lerputtaen oman onneni edessä. En lakkaa katsomasta K:ta yhä edelleen silmät täynnä ihmetystä hellyyttä lämpöä, kun se vain kävelee samaan tilaan minut riisutaan aseista ja koko olemukseni sulaa rakkaudesta. Vieläkin, yhä aina. En lakkaa hämmästelemästä, että minä sain kaiken, minä sain ihan kaiken minkä halusin ja olen niin onnea täynnä jokaisena päivänä että polvillani minä nöyränä, polvillani minun pitäisi nöyränä.

Not to touch a hair on your head

Leave you as you are

If he felt he had to direct you

Then direct you into my arms

Päivänkierto

Päivistä punoutuu toisiinsa hataria helminauhoja. Tunnelma on odottava, hengitystä pidätetään monessa paikassa maailmaa yhtä aikaa, jaksaa jaksaa ja ulos pääsee pitkä puhiseva parku. Omasta kodista on tullut turvallinen pesä josta en oikein viitisi poistua kuin päiväkävelylle naapurikaupunginosiin katsomaan puutaloja ja omenapuita, satunnaista kissaa hiipimässä ojan penkalla ja siirtolapuutarhan laitamilla nousevan uuden uljaan rakennusryppään nostureita ja kaivinkoneita, ravasta kasvaa kehto uudelle elämälle. On laiska, pehmeä, lämpöinen olo, se voi johtua myös pienestä murusesta rauhoittavaa illanselän tasaajaksi tai liian monesta kupillisesta rooibosta. Kofeiinia en uskalla iltaisin, saan siitä mahan ja pään sekaisin ja pelkään yöunieni puolesta vielä vuosia unettomuuden jälkeenkin. Nykyisin nuku kahdeksan, kymmenenkin tuntia yössä ja jään aamulla raukeana kiskoittelemaan edelleen puoleensa vetäviin lämpimiin lakanoihin. Ei tämä vuodenaika ole tarkoitettu kuin nukkumiselle, ei pimeässä ole tarkoitus puuhata kuin pieniä kotipuhteita ja niitäkin mieluiten peitteitten alla.

En oikeastaa kaipaa juuri mitään enkä ketään. Olen täällä kotini pehmeydessä ja pimeydessä pehmeänä ja pimeänä, mikä voisi olla parempaa. Haukottelen, venyttelen, kuulostelen. Vielä hidastuu, vielä pimenee, vielä askel kaksi kolme syvemmälle.

Tupakka, sytyttimen lieska, äkkiväärä kipinä nukkuvaan kaupunkiin kuin muistutus toisista maailmoista. Savukiehkura katuvalossa ja sormissa nikotiinin keltainen haju.

En oo syöny mun lääkkeitä

Katri Helenaa ei ole enää kuulunut radiosta mutta muita kappaleita kyllä, ja huomioni on tämän vuoden aikana kiinnittynyt etenkin laulutyyliin joka on ilmeisestikin peruja amerikkalaisilta räppistaroilta ja levinnyt sitä kautta myös muuhun musiikkiin, tuohon niin kutsuttuun xanor-laulantaan, jonka leimallinen piirre on laulaa niin että huulet ja kasvot liikkuvat mahdollisimman vähän mikä luo laiskanlaisen ja puuromaisen puhetavan kuin pumpulia huulissa, äänen jollainen ihmisellä on tujussa rauhottavapöllyssä. Xanori-laulu, xanor-laulanta, rauhottavarallit. Tämä on ollut muotia jo tovin mutta jatkaa vielä voittokulkuaan ja mukana on monia pitkänlinjan artistejakin kuten Edu Kettunen (ei kehäkettu-toverinsa vaan se alkuperäinen lentäjän poika, verratkaa vaikka Koneen hyytymättömyyttä Kaivoon aavikolla ja sanokaa jos ette muka tunnista ilmiötä), josta olen aikuisiällä ruvennyt tykkäämään entistä enemmän eikä rauhoittavissa mumiseminen minua sinänsä haittaa sillä mieluusti niissä itsekin mumistelisin mukavia.

Top3 masennuksesta kertovat kappaleet juuri nyt ovat Kone älä hyydy, Tämän kylän poikii ja Elämän nälkä.

Karaoke

Anna mulle tähtitaivas anna valo pimeään, laulaa Katri Helena radiossa heti aamusta kun vasta leikkaan tomaatista siivuja sämpylälle. Etätöiden ilo on aamupalat ja verkkaiset tekemiset kun on töissä keittiössään. Se tuskailemani huusholleeraus käy paljon helpommin kun päivästä osa ei kulu fyysisesti toisaalla, voi pestä pyykkiä pyyhkiä pintoja tiskailla kokkailla hoivata kissoja samalla kun tekee töitä. Silti täällä ollessani kaipaan työmaalle ja työmaalta kaipaan kodin rauhaan.

Lapsena naapurirapun alakerran tyttö halusi värittää värityskirjan kuvia vain oikeilla väreillä (ei kaloilla voinut olla sateenkaarenkirjavia eviä tai vihreitä silmiä) ja sen lisäksi leikkiä karaokea (millainen mieletön kuva 90-luvun lamalähiöstä pelkästään tähän leikkiin piirtyykään, muistan vieläkin kuinka seinän takana jonakin yönä vuodesohvalla maatessani raikasi kerrasta toiseen Tytöt tahtoo pitää hauskaa ja huhut kertoivat että narkomaanit kiipesivät parvekkeita pitkin kyseiseen yläkerran asuntoon häädön saatuaan. Äitini polkupyörä ainakin varastettiin uudelleen ja uudelleen pyöräkellarista, ja kellarin pelottavassa oleskelutilassa oli biljardipöydän lisäksi tupakantumppeja ja tyhjiä kaljapulloja. Ei sillä, että nämä asiat liittyisivät toisiinsa tai edes siihen karaokeen.), ja hän lauloi aina Katrin kuolleen aviomiehen perään ikävöivän kappaleen enkä minä osannut koskaan yhtään siihen leikkiin sopivaa laulua. Siitäkös naapurintyttö ärsyyntyi. Yli 20 vuotta myöhemmin ostin antikvariaatista vanhan SinäMinä-lehden, ja sen kirjeenvaihtopalstalta löysin samaisen naapurirapun tytön kirjeenvaihtoilmoituksen. Miten jännittävä sattuma. Katri Helenaa siinä ei enää mainittu, iän karttuessa ja röökin huuleen tarttuessa 90-luku saattoi tuoda mukanaan muut kiinnostuksen kohteet, eikä karaokellekaan kenties enää riittänyt aikaa.

Mietin, tuleeko uuden laman myötä kapakka- ja karaokekulttuurin renessanssi. Vieläkö keskikalja ja Katri lievittäisivät ihmisen ikävää toisen luo?

Koiria ja kissoja

Kun kuuntelen radiota tai katselen muita medioita, kuulen huminaa ja kolinaa ja kilinää ja kohkaamista päivästä toiseen, tekoälylle opetetaan suomea ja robottikoirille tuoksuja, ja minä mietin että missä vaiheessa (vaiko aina) kysymys siitä pitäisikö jotain tehdä kävi tarpeettomaksi. Insinööri on sellainen, että se ei pysähdy miettimään syitä tai seurauksia, se kipuaa edeltäjiensä harteille ja kurottaa pidemmälle eikä uhraa ajatustakaan sille, onko ollenkaan hyväksi tehdä jotain, pitäisikö olla jotain, mitä on hyvä ja tavoittelemisen arvoinen, sillä ainoa mittari on se että voiko jotain tehdä. Ja jos voi, se on jo tehty. Ja se siitä, kurotetaan kohti seuraavaa. Päässäni kaikuu dudu-duddudu ja mietin punasilmäistä Schwarzeneggeriä ja iloitsen että sentään joskus lapsuuden sankaria voi vielä aikuisenakin ihailla.

Käytän insinööriä usein synonyymina kaikelle pahalle, lyhytnäköiselle, epäinhimilliselle ja valtavassa hybriksessä pullistelevalle (rahalle, vallalle, rahavallalle) jollekin, joka sotkee päät ja saa maailman yskimään tuskissaan. Ja sellainen on ollut arvossaan pitkään, Neuvostoliitto kun romahti katosi maailmasta esteet häikäilemättömyydelle ja tätä ei pidä lukea niin että näkisin Neuvostoliiton hyvänä ja inhimillisenä, tuskinpa vaan, vaan kun maailmanpoliittisesti varteenotettava vastavoima katosi, ei insinöörin markkinoita estänyt enää mikään. Katsokaa elämää kolmisenkymmentä vuotta taaksepäin niin havaitsette saman sokean teknologiauskon hurmoshengen. Ja mitä se on meille tuonut: helvetisti piliseviä laitteita ja koneita ja välkkyviä valoja, masennusta oksennusta lihomista apatiaa. Eikö kukaan sano, että keisarilla ei toden totta ole vaatteita?

Äidillä on syöpä. Jotkut koirat haistavat senkin, ja kissat lähenevän kuoleman.

Kaikkeus

Musta on pidemmän aikaa, siis jo vuosia tuntunut siltä, että asiat ovat oikeasti ja perimmiltään yhtä. Kaikki on kaikkea ja kaiken ilmentymä, ja tämä ajatus ajaa minut ahdinkoon sillä tunnen niin kipeästi kuinka vääränlainen yhteiskunta on, kuinka peruuttamatonta vahinkoa tässä tehdään kaikelle, siis itselle, ja kuinka mahdoton tämänkaltaisessa maailmassa on löytää rauhaa ja sopusointua muutoin kuin irtautumalla ja irtisanoutumalla näistä rakenteista ja tavoista olla, ja kuinka mahdotonta sellainen irtautuminen ja irtisanoutuminen on, tai mahdottoman sijaan kenties liian pelottavaa ja kokonaisvaltaista että osaisin ja uskaltaisin niin tehdä. Miten uskaltaisinkaan kun en tohdi vaihtaa elämäni suuntaa edes pienemmissä mittakaavoissa, tehdä toista työtä tai heittäytyä virran vietäväksi, minun on oltava jääräpäisesti kontrollissa vaikka se kontrolli on harhaa ja minä pelkään elämän valuvan ohitse kun jurnutan peloissani jossain rantapusikoissa joista näkymä ei kanna kyyristelyni vuoksi lähimpiä korsia pidemmälle ja tiedän, että jo pelkästään päätä nostamalla jännittyneiden hartioiden välistä näkisin vääjäämättä laajemmalle, näkisin asioita joista en voi mitään nykyisiltä sijoiltani tietää ja silti en saa sitä päätä nostettua, hartioita rentoutettua, kyykistyneitä jalkoja suoristettua.

Kaikki on yhtä, kaikki on kaikkea. Luulen että vikatielle käännyttiin siinä vaiheessa kun joku keksi viljellä maata ja sitä kautta hylätä paratiisin, avata portit orjuuttamiselle ja hyväksikäytölle, ja millä niitä kehityksen rattaita muulla taaksepäin käännetään kuin katastrofeilla ja meteoriiteilla. Mietin Steineria ja teosofeja, zarathustralaisuutta ja Amazonian asukkaita, tunnen viisauden piilevän jossain niin totaalisen toisaalla kuin biteissä ja teknologioissa ja aina vain tehokkaammissa koneissa jotka saavat meidät voimaan aina vain huonommin, norjalaiset teinitytöt miettivät instagramissa itsemurhaa ja tämä ihmisyhteisö on niin läpeensä sairas, tämä yhteiskunta on niin läpeensä sairas että se pulpauttelee paiseita pintaan ahdistuksena masennuksena pakokauhuna, ja syiden sijasta hoidetaan oireita turruttamalla itseä tavalla tai toisella, vaikka paradoksaalisesti sitä itseä ei edes ole olemassa (tai on ja ei, kaikki on yhtä). Mielenrauha löytyy yhteydestä, kosketuksesta ja kuuluvuudesta, ei koneista ja etääntymisestä.

Haluaisin uskaltaa mutta pelkään. Ei kai se niin noloa ole ääneen myöntää, että en välitä niistä asioista joissa olen kiinni eikä ole mitään syytä miksen voisi niitä kiinnikkeitä katkoa paitsi riskien ottamista kaihtava vastaanhangoitteleva mieleni. Ajattelen armoa ja aikaa, mutta käsitettävissäni oleva elämä on kuitenkin rajallinen, ja uskon olevani se joka kuolinhetkellään aivojen dmt-kyydissä kurvaillessaan tuumaa katuvana että hitto vie olisitpa antanut mennä vaan jo aiemmin.

Kesäkuumalla

Kesä on kuuma ja minulla on lomaa ja silti kurkussa on pala rintakehässä paino vatsassa vellova vaikerrus. En keksi mitään puhuttavaa enkä oikein jaksa kuunnellakaan, itkeä tihrustan heti aamusta muutaman kyyneleen ja koko päivän alahuuli väpättää valmiina purskahtamaan itkuun jos jotain. Jos jotain. Mitä se on se jotain jota pelkään tai joka painaa? Miksi tämä elämä ei meinaa antaa minulle happea ja rauhaa vai onko se vain tämä trooppinen tiristäjä joka nyt sotkee kuviot ja latistaa mielen? Sanat juuttuvat kurkuun eikä ajatus kulje, en saa sanottua K:lle mikä painaa kun en itsekään oikein tiedä, ja samalla tulkitsen eleitä ja ilmeitä ja sanoja ja kaipaan niin kovasti että

sanoisit että rakastat minua

vaikka se olisi teoista luettavissa kyllä, niin se ei riitä. Pelkään, että minä en riitä tai että se minua katsoessaan näkee juuri tämän rasittavan epävarman murjottajan joka imee hapen muidenkin keuhkoista omaan onnettomuutensa, pelkään että se kyllästyy kun olen aina vain niin surkea ja peloissani ja arka, pelkään että kärttämällä rakkauta karkoitan sen luotani ja koetan siksi olla niin kovasti vaatimatta mitään etten lopulta pysty puhumaan mistään muusta kuin säästä ja aidanseipäistä.

Olen miettinyt, että ei se ongelma sen kanssa, että en tiedä mitä haluan, oikeastaan olekaan pahinta työn ja sen sellaisten kohdalla, vaan se värittääkin koko elämää koko ajan pensselillään tehden arjesta ja juhlasta ja kaikesta stressaavan arvoituksen. Mitä haluaisit syödä? Mitä haluaisit tehdä? Mihin haluaisit mennä? Mitä laittaisit päälle? Mikä sinusta tulee isona? Minulla ei ole aavistustakaan, olen niin irti ja irrallaan. Millä itsensä saisi ankkuroitua johonkin, raivattua itselleen jonkun pläntin josta voisi sanoa että katsokaa, tässä olen minä, tämä minä olen ja seistä niiden sanojen takana ilman häilymistä ja ääriviivattomuutta.

Olen hukassa itsestäni, siksi kai pelkään. En ymmärrä, miksi tie omaan itseen on minulle näin vaikea ja sumuinen, voiko muilla olla yhtä epäselvää hapuilua pimeässä.

Pavut sentään kasvoivat. Suren jo niiden kuihtumista.

Istutushommia

Unet voivat tänä keväänä olla levottomia ja eloisia, huolet painavat ja oudot eläimet vaanivat. Minä näen seksiunia, kummia ja kiihkeitä, erilaisia tuttuja pääosissa (Naapurikin piipahti pitkän aamun pitkäksi ratoksi ja uusvanha työkaveri ilmestyi useammaksikin yöksi, kuka kumma seuraavaksi sillä ei näihin uniin ilmeisesti syystä tai toisesta tule koskaan niitä joiden kanssa todellisuudessa yönsä makaa). Malarianestolääkityksillä voi kuulema olla samanlaisia sivuoireita, ja kateellisena silloin aikoinaan kuuntelin, kun naapurikylän reissuväki kertoi turvallisen hekumallisista uniseikkailuistaan ja itse vain valvoa hikoilin yöstä toiseen. Opin laittamaan ilmastoinnin päälle vasta viimeisenä iltana, ihmekös tuo että oli niin kovin kuuma.

Öiden lisäksi päivät ovat edelleen pääasiassa rauhallisia ja nautinnollisia. Ei minua sureta eikä murehduta, en lähde ajatusleikkeihin mitä ensikuussa ensisyksynä ensivuonna, en näe näissä mieltä ja ajattelen että tässä on jotain samaa kuin vanhassa haluttomuudessani leikkiä jossittelu-menneisyyksien kanssa, että entäs jos olisi ollut niin tai näin niin olisiko sitten näin tai noin, kaikenlaiset arvuuttelut jotenkin vain valahtavat pois päästäni, ne eivät tee pesää eivätkä jää askarruttamaan. Tässä on tällaista ja huomioni kiinnittyy siihenkin jotenkin niin kovin laiskasti, kellua lillittelen jossakin kehonlämpöisessä hitaassa virrassa joka voi toki johtaa pitkään vesiputoukseen tai kuivuvaan joen uomaan mutta jälleen, miksi minä vaivaisin sillä päätäni, miksi murehtia, miksi huolestua.

Istutin papuja kukkapurkkiin. Jos viitsisin käydä kaupassa, ostaisin kelmua ruukkujen päälle ja toivoisin pientä paikallista kasvihuoneilmiötä purnukoitteni sisälle. Jännittää syntyykö kotonani uutta elämää.

Rauhaa ja rakkautta

Aamulla pyörän satula on jähmeiden vesipalluroiden peitossa, ei ihan jäätä muttei ihan vettäkään. Tuoksuu raikkaalta, pesuautot putsaavat hiekkaa ja sulava jäähyhmä osallistuu siivoustalkoisiin sitomalla pölyä mukaansa matkalle viemäriin. Pyöräilen käymään töissä, istumaan ja ihmettelemään ja tutkimaan aineistoja, etäpäiviä on totta kai tulossa.

Olen onnellinen.

Olen onnellinen. Kaiken tämän keskellä minut on vallannut ihana rauha. Stressaan ja murehdin niin monenlaisia asioita niin monenlaisella kierteellä yleensä, että tämän erikoiskevään äärellä olen voinut viimeinkin vapautua kaikista huolistani. Tämä on käsieni ulottumattomissa, mikään määrä murehtimista ei muuta tilannetta suuntaan eikä toiseen, nyt ei ole aika tehdä edes niitä elämänmuutoksia joiden vaiheilla häälyn välillä enemmän, välillä vähemmän, nyt ei ole murheelle syytä. On hyvä olla tässä, missä on. Maailman – tarkoitan tällä tätä yhteiskuntajärjestelmää, joka perustuu aina jonkun rääkkäämiseen, sortamiseen, hyväksikäyttöön, tuhoamiseen – vääjäämättömästä kiihdytyksestä kohti vääjämätöntä romahtamistaan olen kirjoittanut ennenkin, onko se tässä nyt vai vasta alkusoittoa tuleville romahduksille, en tiedä mutta ei jää ikävä enkä ole huolissani itsestäni enkä rakkaistani, ei meistä kukaan kaipaa tätä kieroon kasvanutta maailmaa. Ja koska mikään määrä murehtimista ei tilanteeseen vaikuta, seuraan kaikkea lievällä uteliaisuudella sillä mikä tavattoman hurja aika olla elossa ja voimissaan, en jaksa vahtia uutisia (kyllä radiosta kuulee kerran päivässä oleellisimmat) en panikoida en tutkia tilastoja vaan olen vapaa kuin taivaan lintu, herran haltuun ja tuleva pitänee itsestään huolen.

Ja totta kai pelkään, että rangaistaanko tällaisesta, onko sittenkin se kosminen veijari iskemässä salamalla päähän ja itku ilosta hammas hampaasta, jossain jo vahditaan nauraviakin ihmisiä että kuinka te kehtaatte ja kyttääjät laskevat välimatkoja lenkkeilevien parien kylkiluiden välille, enkä minä monien surua tuskaa hätää kiellä. Mutta minä istun K:n kanssa torilla ja juodaan viinaa taskumatista ja aurinko paistaa ja kaikki on niin uskomattoman hyvin, voiko tällainen onni ja rauha olla todellakin osallani, missä vaiheessa tämä viedään pois ja aukeaa ovi rännän lentää taas kerran sisään, rangaistaanko minua?

K ottaa pitkästä aikaa tiukasti syliin ja rakastelee minua koko sunnuntaiaamun ja sulan lämpöön, onneen, rakkauteen pitkin toisen ihoa. Tämä on se onni, jonka pelkään menettäväni; tämä on se onni, jonka menettämisestä en toipuisi.

Taaksepäin tuijottelua

Tekee mieli tehdä täytellä joku millainen oli viime vuotesi -koonti, yrittää jäsentää asioita ja ajatuksia. Niinpä teen, kas näin:

1. Mitä teit vuonna 2019 sellaista, jota et ole tehnyt aiemmin?
En kauheasti tainnut tehdä mitään uutta, mikä on harmillista. Tai ainakaan uudet asiani eivät ole kauhean kummoisia. Kirjoitin apurahahakemuksen joka meni läpi, se on ehkä ainoa.

2. Piditkä uudenvuodenlupauksesi?
En muista, lupasinko mitään. Tuskin. Olin aika ahdistunut monessa kohtaa vuotta, ja kevät etenkin on paikoin mustia aukkoja täynnä.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
En muista tätäkään, joten vastaan että ei.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei kukaan kovin läheinen, mutta pari sellaista, jotka etäisesti tiedän joistakin ympyröistä. Kumpikin yllättäen, elämä on sellaista.

5. Missä maissa kävit?
Porissa, Lahessa, Oulussa. Jossain muuallakin Suomessa, en mennyt ulkomaihin.

6. Mitä haluaisit vuodelta 2020 sellaista, joka ei onnistunut vuonna 2019?
Tasapainoa, mielenrauhaa, laihtumista, innostumista.

7. Mikä päivämäärä säilyy muistissasi vuodelta 2019?
Monia iloisia ja hyviä tapahtumia oli, mutta varmaankin juhannusaatto säilyy parhaiten muistoissa.

8. Vuoden suurin saavutuksesi?
En romahtanut stressin alle, mutta en tiedä onko se oikeastaan saavutus, että aina vain hammasta purren jaksaa ja jatkaa. Valmistuin yhdestä koulutuksesta.

9. ...ja suurin epäonnistuminen?
Että aina vain hammasta purren jaksan ja jatkan, enkä saa selville mitä oikeasti haluaisin ja mihin energiani suuntaisin, vaan vatvon ja vispaan samoja mutia, liejuja ja sotkujani uudelleen ja uudelleen.

10. Kärsitkö vammoista?
Kaaduin pahasti kesällä, ja polven haava ei tahtonut helpolla parantua. Mutta en onneksi sen suuremmista.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Ostan niin kauhean vähän mitään asioita paitsi ruokaa ja välttämättömyyksiä. Varmaan jokin lahja K:lle, sellainen mistä hän on aidosti ilahtunut. Niitä mahtuu ainakin kaksi viime vuoteen.

12. Kenen käyttäytyminen ansaitsi kiitosta?
Omani? Olen yrittänyt kovasti pureutua erinäisten käytösmallieni syihin, tai ehkä enemminkin suoda niille huomiota ja toimia myös toisin. En kyllä ole aina siinä onnistunut mutta jostainhan kaikki alkaa?

13. Kenen käyttäytyminen aiheutti ahdistusta?
Omani.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Vuokraan ja ruokaan, minnekäs muualle. No ostin aika paljon kaljaa kanssa.

15. Mistä innostuit eniten?
K:sta, kuinkas muutenkaan. Myös tanssitunnit innostavat ainakin yleensä, varsinkin syksyllä ne antoivat paljon energiaa.

16. Mikä albumi / kappale tulee muistuttamaan sinua vuodesta 2019?
Ville Valon & Agentsin Mä haluan sun.

17. Verrattuna tähän aikaan viime vuonna, oletko onnellisempi vai surullisempi?
Onnellisempi. Vaikka vellonkin monenlaisissa suruissa ja ahdistuksissa, tuottaa K:n kanssa oleminen niin paljon onnea ja riemua, ettei sen rinnalla paljoa murheet voi lannistaa.

18. Lihavampi vai laihempi?
Tuntuu että lihavampi, oikeastaan tuntuu että joka ikinen aamu olen edellisiltaa lihavampi.

19. Rikkaampi vai köyhempi?
Rikkaampi.

20. Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?
Lepääväni, olevani vapaalla. Olevani vähän kepeämpi ja iloitsevani asioistani enemmän.

21. ...entä vähemmän?
Murehtivani, haukkovani henkeä, musertuvani tympääntymisen ja epätoivon alle.

22. Miten vietit joulun?
K:n kanssa teimme Marokon tuliaismausteista ruokaa ja katselimme kun satoi lunta.

23. Jos voisit mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa yhden hetken menneestä vuodesta, mikä se olisi?
Ei ole mitään yhtä tiettyä asiaa, jonka olisin tehnyt ja jota katuisin. Vuodessa oli paljon hyvää, mutta paljon niin tasaisen harmaata että siihen toivoisin osaavani jotain väriläiskiä roiskia.

24. Rakastuitko vuonna 2019?
Rakastuin jo vuonna 2014 ja se sai viimein täyttymyksensä. Rakastaminen lujittui vuoden aikana, mutta tuntuu, että olen silti edelleen myös rakastunut.

25. Kuinka monta yhden illan juttua sinulla oli?
Ei yhtään.

26. Mikä oli mieluisin tv-sarja, jota seurasit?
Kaikkien aikojen lempparini on Buffy, jonka musikaalijaksoa ainakin katsoin. En seuraa kovin aktiivisesti sarjoja, mutta kyllä niitä silti useampia tuli Areenasta katsottua. Voi kun muistaisin, mitä ne olivat.

27. Vihaatko tällä hetkellä ketään, jota et vihannut viime vuonna samaan aikaan?
En ylipäätään vihaa ketään. Tainno, kyllä joku saa hiukseni harmaantumaan ja vitutuskäyrän aina nousemaan, mutta ei sekään ole vihaa, olosuhteiden ja yhteensopimattomien työtapojen sanelemaa raivoa enemmänkin.

28. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Heikki Kännön Sömnö ja Mehiläistie, kummatkin.

29. ...entä musiikillinen löytö?
En oikeastaan kuuntele musiikkia muuta kuin radiosta. En tee löytöjä enkä jaksa kiinnostua musiikista juurikaan.

30. Mitä halusit ja sait?
K:n.

31. Mitä halusit, muttet saanut?
Uuden työpaikan.

32. Mikä oli vuoden suosikkielokuvasi?
En tainnut kauheasti kiinnittää huomiota katsomiini elokuviin ja niistä varmaan harva oli vuonna 2019 ensi-iltaan tulleita.

33. Mitä teit syntymäpäivänäsi?
Olin töissä. Mutta edeltävänä viikonloppuna K vei minut ajelulle tutustumaan esoteeriseen yhteisöön pikkukunnan peräkylällä. Se oli varsin varsin kiinnostavaa ja mukava päivä.

34. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi äärettämän paljon tyydyttävämmän?
Isompi purkki rauhoittavia?

35. Miten kuvailisit vaatemuotiasi vuonna 2019?
Ruma? No ei kai. Mutta en oikein jaksa kiinnittää huomiota vaatteisiin, tuntuu että kaikki kuitenkin näyttää päälläni paskalta ja suurin osa aika menee töissä, joten mitä väliä mitä päällä on. Tämä on asia, johon voisin panostaa enemmänkin, mutten vielä ole löytänyt siihen motivaatiota.

36. Mikä tai kuka sai sinut pysymään järjissäsi?
K, toisaalta hän myös vie sitä järkeä paljonkin. Sosiaalinen piirini on kovin suppea tätä nykyä, ehkä myös TM omalta osaltaan on tarjonnut tsättäilytukea.

37. Kenestä julkisuuden henkilöstä pidit eniten?
Antti Tuisku innostaa aina.

38. Mikä poliittinen puheenaihe säväytti sinua eniten?
Yritän olla seuraamatta sitä sirkusta, kaikki tuntuu niin turhalta ja yhdentekevältä.

39. Ketä kaipasit?
Epämääräisiä asioita, aina jonnekin missä en ole ja hetkiä jotka ovat menneet tai joita ei tullutkaan. Ketään ihmistä en kaivannut.

40. Kuka oli paras uusi tuttavuus?
Eräs MM, jonka tiesin jo entuudestaan mutta jonka kanssa töiden merkeissä teimme enemmän yhteistyötä. Upea nainen!

41. Kerro elämänohje, jonka opit vuonna 2019.
Vuosi oli sikäli kiireinen, täyteläinen ja toisaalta tasainen, toisaalta yhtä nousua, että uusia elämänohjeita en tainnut napata matkaani.

Bonukset:

Oletko saanut uuden ystävän tämän vuoden aikana?
En.

Oletko seurustellut tämän vuoden aikana?
Kyllä.

Kerro pari parasta muistoasi tältä vuodelta?
Se juhannus pitää kärkeä, toisaalta pääsiäisvaellus vanhoille kotiseuduilleni oli hyvää aikaa sekin. Syksyllä kävimme K:n kanssa Lahdessa, se oli mukava retki ja aika monet lauantai- ja sunnuntaiaamut hänen vieressään ovat olleen hyviä.

Oletko riitaantunut kenenkään ystäväsi kanssa kuluneen vuoden aikana?
En, mutta ärtymystä olen tuntenut ex-Heilaa kohtaan välillä.

Oletko muuttunut paljon viimeisen vuoden aikana?
En usko, mutta luulen että joka vuosi kuitenkin menen hitusen parempaan suuntaan. Ehkä olen yrittänyt opetella enemmän kuuntelemaan ja ymmärtämään, vaikka ratkaisukeskeiselle ihmiselle se on välillä vaikeaa.

Oletko saanut porttikieltoa minnekään tämän vuoden aikana?
Ehen.

Oletko ollut elokuvissa YKSIN tämän vuoden aikana?
En, en käy oikeastaan ollenkaan elokuvateattereissa paitsi jos on joku lahjalippu jostain.

Oletko ottanut tatuointia/lävistystä viimeisen vuoden aikana?
En.

Vuoden 2019 ihmiset:

Kuinka montaa ihmistä olet suudellut vuoden aikana?
Kahta.

Oletko joutunut tappeluun?
En, en edes verbaalisiin juurikaan. Voi olla, että olen kyllä johonkuhun hermostunut ja antanut sitten palaa vähän rumemmallakin kielellä.

Oletko tehnyt mitään luvatonta vuoden aikana?
Juu olen!

Oletko juonut "perseitä"?
Ehkä? Jos viinan kanssa pelaan, niin siitä monesti tulee sekoilua ja ne persaukset vedettyä olalle. Toisaalta ikä painaa jo niin, että karmeita olotiloja voi saada, vaikkei niin isoja annosmääriä kupuunsa kumoaisikaan.

Voittaako vuosi 2020 vuoden 2019?
2019 oli hyvä vuosi, mutta totta kai toivon vielä parempaa tulevaa!

On siis kevät

Haistan ja maistan ja aistin sen taas, sen joka keväällä haluaa pistää palikkani sekaisin, joka saa olon niin venyvän välinpitämättömäksi ja kärsimättömäksi, tuskastuneen levottomaksi, pyörittelen kyniä ja hiussuortuvia ja katson kelloon taivaalle kelloon vain huomatakseni ettei kummassakaan ole minulle mitään. Se kevään hiipivä vitutus, joka saa narauttamaan auki viinapullon toisen kolmannenkin, joka saa haaveilemaan paskan vitun nakkaamisesta yks hailee pitäkää tunkkinne, joka sytyttää tupakan toisen kolmannenkin, etsii päihtymystä panemista jotain millä harhauttaa itseään, joka saa ärtyneenä murisemaan ja olemaan jotenkin niin hälläväliä että sitä on mahdottoman vaikea kestää. Kotimatkalla jäin bussista pois ja hain pullon minttuviinaa ja aamulla menen töihin ja taas kerran nyin ja kiskon ja tuskastun, en malta olla aloillani.

Inhoan kaikkea tätä mitä pitäisi taas tehdä, huusholleeraus töiden ohella ei ole minua (tuskin ketään) varten ja täysin ymmärrän aikaisemmat ajat jolloin jonkun koko homma oli olla kotona puunaamassa ja laittamassa, kyllä siihen saa uppoamaan koko päivän eikä siltikään tule valmista. En osaa rentoutua töiden jälkeen sohvalle istumaan kun aina on niitä rästilistoja ovenlistat pullollaan, edes ruokaa pitäisi jaksaa laittaa että olisi evästä huomiselle ja kissat katsoa ja rätillä huiskaista ja ennen kuin nämä saan tehtyä on turha toivoa mitään hengähdystaukoa.

Päivät ovat suoritteita väärällään, aikuisuus on sitä että tekee enimmän osan aikaa asioita joita ei oikeastaan sen kummemmin tahdo.

No mikset tee mitä tahdot, kysyy nokkela vastaan, ja sanon siihen että sen viinapullon kanssa pihalla paarustelu käy sekin ajanmittaan ankeaksi. Loskan lisäksi päälle sataa sen sata raipaniskua, ei tässä maassa nyt ihan kulkurinkeppi olkapäällä kuljeskelu onnistu ja sitä paitsi kaipaan rauhaa ja omia ajatuksia, ja kaiken arjen puristuksessa, vaikka arkeni on monin tavoin vähemmän kuormittavaa kuin toisten, en tahdo löytää muuta kuin pieniä kiviä ja rippusia poimittavaksi, siistittäväksi, työstettäväksi, tehtäväksi päivästä toiseen eikä lepotaukoa näy. Loputon suo, oravanpyörä?

Kissa itkee, minä kiukuttelen, minttuviinapullon pinta alenee alenemistaan, eikö sitä rentoutta pitänyt saada joogasta ja liikunnasta ja parsakaalista ja nekin minä olen suorittanut hammasta purren läpi harmaan kiven toiselle puolelle purentavikaisena äkäpussina punnertaen.

Kirjaroviot

Olen kipeä, maha ja nenä ja nuha ja säryt on tuotu tuliaisina idästä. Mitä sinne ulkomaille menemään, sieltä saa vaan pahaa mieltä ja tauteja tiesi Kansanradion soittajakin aikoinaan kertoa (olenkohan kirjoittanut tuon aiemminkin ylös tänne, tuo luonnehdinta ulkomailla ramppaamisen tarpeettomuudesta palaa mieleeni aina uudestaan ja uudestaan ja enhän minä juuri missään juuri koskaan käy sillä mitä minä siellä muualla kun en kerran täälläkään ja lähialueet ovat parasta antia, en ymmärrä mitä joku luulee maailmasta saavansa lentämällä muutamaksi viikoksi jonnekin palloilemaan, siirtomaaherraa leikkimään vai muuten vain etuoikeutettuuttaan korostamaa paitsi että valoa ja lämpöä, valoa ja lämpöä sieltä ehkä haetaan. Idästä ei haettu). Niinpä pesen lakanapyykkiä ja juon inkiväärihunajaa ja niistän nenääni punaiseksi sohvalla, syyllisyyttä tunnen vain ohimenevän pyyhkäisyn verran.

Olen kyllästynyt tähän märkään pimeyteen joka halaa joka puolelta ja jos uskaltaisin huokaisisin että olisipa jo kesä. On vaarallista toivoa jotain niin kaukana olevaa näin varhaisessa vaiheessa, ne ankarimmat uupumisen ajat ovat kuitenkin vasta edessä tai kohta käsillä, vielä ei kannata toivoa mitään. Ei mitään. Samalla kuitenkin haluaisin suunnitella kesää ja haaveilla lomasta ja miettiä yhteisiä lomapuuhia K:n kanssa, mutta se ei tiedä miten lomat tulevat ja menevät eikä antaudu suunnittelukeskusteluihin, ja siitäkös minä loukkaannun ja vetäydyn hiljaisuuteen, miksi minun seurani ei kelpaa, etkö sinä halua viettää lomaa minun kanssani? Kysymys ei kuitenkaan muotoudu huuliltani ulos niin kuin ei niin moni muukaan asia ja tämä vaikenemiseni rassaa minua itseäni suunnattomasti enkä taaskaan osaa sanoa puhunko liikaa vai liian vähän, olenko sulkeutunut vai avoin, avonainen kirja vai simpukan kuori, vainoharhainenko vain.

Jörn Donner kuoli, hän oli minun kuten niin monen muunkin suosikkeja, rikkaan mahtisuvun arrogantti kulttuurin kultapoika ja niin pohjattoman lukenut, sivistynyt, näkemyksellinen persoona ettei toista moista voi milloinkaan tulla, rikkaat mahtisuvut kai keskittyvät lähinnä kasaamaan lisää rahaa ja pitämään kynsinhampain kiinni omasta erinomaisuudestaan jonka näkevät kovan työn ansiona eivätkä suinkaan sattuman onnenpotkuna oikeaan kohtuun oikeaan perheeseen ja köyhemmät suvut taas ovat hylänneet ajatuksen sosiaalisesta noususta, kirjoista ja opeista varsin perustellustikin tosin, mitäpä kirjoista kulttuurista sanoista ajatuksista kun on internet ja videoita ja self-help oppaita. Tämä aika on vihamielinen kaikelle sivistykselle, se haluaa tallata maihinnousukenkien kantojen alle kaiken sellaisen ja sylkeä päälle. Kirjarovioita ei enää ehkä tule, kirjat heitetään jo omaehtoisesti roskalavoille vesisateeseen kastumaan kuten lapsuuteni lainastosta kun se lakkautettiin vuosi kaksi ehkä kolme sitten, me heitämme omin käsin hukkaan sivistyksen ja tyydymme leipään ja sirkushuveihin kuten kaatuvat sivilisaatiot aina ennenkin.

Ja kun me syöksymme kaaressa
Ja kiskot lakkaavat kantamasta
Kuilun reunalta joku vielä huutaa
Että vittu carpe diem

Pupillit

On asioita, jotka häiritsevät luetussa ja katsotussa kuvitelmassa niin, että koko leikiltä menee pohja (sillä siitähän on kysymys, leikistä ja eläytymisestä, ok minä näen kärsän ja uskon että seinän takana on norsu, sinä sanot että tämä olisi prinsessa ja sitten tuo olisi hulttio ja minä jatkan) ja jos jokin ei täsmää todellisuuden kanssa, tiettyjen lakien tulee pitää paikkansa niin kuvitelmassa kuin tässäkin maailmassa, ei niinkään värien eikä sävyjen eikä mittasuhteiden tai minkään niin triviaalin, mutta pupillien ja sukupolvien, jos jonkun mummo on syntynyt edellisen vuosisadan 20-luvulla niin sen lapsenlapsi ei ole tämän vuosituhannen tuotoksia ei mitenkään kyllä me laskea osataan, ja jos joku hittovie nauttii morfiinista niin sen pupillit eivät todellakaan laajene. En ymmärrä miksi tämä virhe toistuu kirjasta toiseen uudelleen ja uudelleen, ja syytän siitä Unelmien sielunmessua jonka suomennoksesta ja koko kirjasta kyllä pidin paljon, sen kielellisestä leikittelystä ja makeasti valuvasta karamellitahmasta suupielissä, ei siinä elokuvallisen musikaalisessa värityksessäkään ole muuta vikaa kuin ne pupillit joiden uskon olevan se syy, miksi sarjoissa kirjoissa novelleissa kohtauksissa asiaa tuntemattomat (koska niin sen täytyy olla, ei kukaan joka tietää voi erehtyä) toistavat illuusion rikkovaa virhettä uudelleen ja uudelleen, mäntä pohjaan viivat nokkaan humahdus ja... laajenevat pupillit? Ei ikinä. Muistisääntö: nopeat ja laajat, hitaat ja pienet kuin nuppineulan kärki hukkumassa ilmoitustaulun pehmeään sienimäiseen massaan.