On taas se aika kun kaikki on hitaasti liikkuvaa plasmaa. Pimeys kietoutuu ympärille eikä meinaa saada happea, kaikki (arki)päivät kiertävät samaa kehää ylös-töihin-uimaan-kotiin ja aina pitäsi sitä ja tätä, imuroida siivota laittaa ruokaa siivota huoltaa siivota pestä ja siivota. Ei huvita. En ole niin alakuloisen ahdistunut kuin joinakin vuosina ilmeisesti olen ollut. Tänä vuonna elän vain viikonlopuille ja vapaapäiville, kaikki muu on pelkkää toistoa ja selviämistä.
On heitä, jotka sanovat työn olevan intohimo ja syy elää. On meitä, joiden elämä on muualla.
Löysin kierrätyksestä vuosikymmeniä vanhan nahkalaukun. Se imee mehiläisvahaa sisäänsä kuin Välimeren pesusieni, se väriltään harmaa ja muodoltaan möhkälemäinen merenpohjan eläin. Harmittaa, että sitä pyydystetään pesuvälineeksi poloista. Laukku ei ole harmaa eikä möhkäle, siitä paljastuu vivahteikas konjakkinen väri kun rasvaa on pinnassa tarpeeksi, mutta jo seuraavana aamuna se on hotkaissut ne sisäänsä ja taitoskohdat kurtistelevat kuivia kulmiaan. En luovuta.
Vielä kaksi viikkoa töitä. Vielä kaksi viikkoa pimenee.
