En tiedä mitä tapahtuu en tiedä mistä herään

Mun yläpuhuri se jatkuu vaan ja jossain mielen perähuoneissa kilisee piiskuinen huoli romahtamisesta ja keväästä ja masennuksesta, tuleeko se sieltä taas tuleeko itku pitkästä ilosta lasku maksettavaksi rytinällä alas orrelta koko otus. Kyllä sen herra Wittgensteinkin tiesi että miksi kysyä hei onks tää asia näin, koska jo itse kysymyksessä on asiantila kerrottu. Vai mitenkähän se meni. Koin meinaan hillittömän hauskan pilvioivallusten tilan ex-Heilan kanssa lauantai aamuyöllä kun kikatettiin ja puitiin asioita lattialla räsymaton päällä, siihen kai tämä maanisemman puoleni pohdintakin liittyi että mitä nyt on meneillään koska onhan tässä melkoisilla kierroksilla pyöritty jo tovi ja kiihtyvän vain tuntuu, kun kaikkeen jaksaa ja voi panostaa ja ehtii ideoida miljoona uutta juttua ennen kuin entisetkään on valmiina, ja se on niin hyvä ja tuntuu ihanalta että enhän mä tästä halua eroon, enkä mä jaksa ajatella vielä sitä laskua minkä tästä saa, ehkä tällä kertaa niin ei käykään. Ja vaikka kävisi, niin miksi minä välittäisin siitä ihmisestä, jolla joskus tulevaisuudessa on ankeat olotilat, älköön hän pilatko minun hyvää tuultani omalla paskallaan.

Hihittämistä ja punastelua aiheutti sekin, että perjantain bileissä mä näin K:n ja se on aina vaan niin kun ei mitään, minun kanssanihan se halusi ensin sieltä lähibaariin ja yhdessä kaupunkiin ja minun kanssani kapakkaan, ja Naapurin Rouva sano jälkikäteen että siinä se taas istu silmät loistaen minua tuijottaen, ei kukaan mahdu edes samaan tilaan huomaamatta sitä. Joku intensiviteetti kai siinä ilmassa on meidän välillä, koska Naapurin näin illan hulinoissa myös eikä se halunnut tulla siihen tilanteeseen väliin omien sanojensa mukaan, tunnelma on liian suoraan liian sähköinen mun ja K:n välillä ettei siinä ole sijaa toisille. Meillehän se Naapuri kuitenkin lopulta päätyi ja homma meni panemiseksi, panemiseksi ja tilittämiseksi koska fool me once fool me twice, kolmatta kertaa ei saa tulla tai tämä on jo liian pitkällä, Naapuri kokee ettei se voi puhua tästä eikä saa jatkaa tätä koska tämä on niin eri juttu kuin joku syrjähyppy jossakin, mä oon sille niin eri juttu ja liian iso asia. No tottahan se hivelee, se riskeeraa tärkeää ihmissuhdettaan ja kokee muhun valtavaa vetoa, siinä kun se paino mua keittiön kaappeja vasten mä ajattelin että voi luoja voi luoja voi luoja kuinka mä tota haluankaan ja tunne on hullaannuttavan molemminpuolinen. En mä kuitenkaan siltä mitään vaadi enkä mihinkään pakota, ei mulla tässä ole painetta mihinkään.

Kai.

Koska totta kai mitä useammin se riisuu mun housut ja työntyy mun sisään ja huohottaa mun korvaan haluavansa mua ja ikävöineensä mun persettä sitä tiiviimmin mä haluan sitä ja sitä kutkuttavammalta koko tilanne tuntuu, mitä tapahtuu onks tää totta, saahan lisää vielä kerran edes joohan. Kämppis sanoo, että mä oon sen muusa, se kuulostaa kivalta tai toisaalta vaaralliseltakin, tässähän on useampia vaihtoehtoja tilanteen kehittymiselle ja vaarana on että Naapuri saa kyllä asiansa solmuun itsensä kanssa jos se ei päätä vaan pysyä musta kaukana. Niinhän se on luultavasti kuitenkin toimittava eikä se mikään mahdoton visio ole, pitää vaan varoa kaksin olemista missään kotitiloissa. Siinäkin tapauksessa jää kuitenkin jatkuvasti rivien väliin ja alaviitteisiin muistutus siitä että toisinkin voisi olla, yksi sana vain niin mä olisin sen sylissä se olisi mun pedissä, luoko sen tietäminen mukavan värinän vai rassaavaa rahinaa meidän kahden välille, pystyykö sen seurassa ajattelemaan muuta kun seksiä enää olenkaan lyökö halu liikaa läpi, sitä ei kai voi näyttää kun aika.

Ja voihan olla, etten mä nää sitä enää koskaan, minkäs sillekään mahtaa. Niin tai näin niin syksyn bailuputki se jatkuu vaan ja seikkailuja on joka oven takana, nythän on jo pikkujoulukausikin ja viikonlopulle kolkuttelee jälleen aivan toisten seurapiirien kestikutsu taskussa, totta kai mä meen koska ei sinne kotiinkaan kannata jäädä ja millä muulla voi täyttää ikävää, pettymystä ja kaipuun surkeuttaan kuin toisilla ihmisillä ja päihdepurnukoilla ja välkkyvillä värivaloilla.

Silmiä särkee ja harmittaa

Juhlin isänpäivää katsomalla uusimman James Bondin itsekseni elokuvissa. Tai itsekseen tuskin, sali oli täynnä ja selviä perhekuntiakin oli mukana, isättömänä minä en näistä pyhistä piittaa, Bondi on mun isähahmoni ja hitosti kovempi kun sun isä ja vetää kaikkia isejä turpaan. Elokuvaa katsellessa itkeskelin K:n perään ja kertoo tilanteesta aika paljon, että jopa Bondin naissuhteet näyttivät liikuttavan helliltä, välittäviltä ja läheisiltä ja mixi mulla ei oo voi nyyh.

Ei tee hyvää nähdä sitä miestä ollenkaan, se rullaa heti kaiken mun edistymisen jalkojen alta kuin maton pesulaan, ja sitten saa taas aloittaa alusta. Viikon päästä on jälleen yhteisen kaverin juhlat, K tulee luultavasti, pitää vältellä sitä koko ilta. Paeta ja pakoilla, pälyillä ja pälistä pölistä muiden kanssa, yrittää pitää itsensä turvassa toisen silmiltä ja sitten parkua seuraava päivä (kaksi, kolme) kaipuuta ja ikävää, harmia ja harmitusta kiukutusta vitutusta tästä kaikesta. Vittu kun vituttaa.

Päädyin maanantaina viskijatkoille oikeen klassisille sekalainen seurue -jatkoille, nää on viime aikoina vuosina hetkinä ollu niin sellasia kotiin ja petiin -settejä, joko yksin tai yhdessä, ettei juhlien jatkoja ole tuntunut olevan missään, mutta kas kyllä niitä näköjään onkin. Poltettiin pilveä ja kuunneltiin ysäribiisejä ja juotiin sitä viskiä, niitä näitä jutteluita yllättävän seurueen kanssa enkä kuin pari kertaa illan aikana miettinyt että missähän K on ja näkisipä se minut nyt kärsisipä olisipa sillä minua ikävä.

Muutenkin maanantai oli melkoisen kiva päivä, nujuttiin Kämppiksen kanssa kapakoissa jo aamutuimaan ja sellainen on todellakin lomaa omasta arjesta, illalla taas nujuttiin tässä yllättävässä jatkoporukassa, jossa oli myös toverin hoito tai heila tai jonkinlainen säätö jonka tapasin ensimmäistä kertaa ja jonka kanssa ensimmäinen käyty keskustelu oli niin lystikästä sanailua puolin ja toisin, että pöydän toisella puolella ollut partasuu purskahti nauruun että no nyt on keskustelussa ytyä. Se ilahdutti. Pidän nokkelista sanailuista ja nopeasti kimpoilevasta sanavalmiudesta, jäi hyvä mieli että kyllähän sitä aina edes joskus ihmisten kanssa tapahtuu että joku toinenkin on sanailuvalmis sananiekka, ei se K niin harvinainen ole onhan noita muitakin onhan pliis joohan. Jatkoilta kävelin yksin viideltä puiston läpi kotiin, muut jäivät nukkumaan sikin sokin samaan petiin ja minä poltin tupakan ja mietin että kai tämä tästä ja se tuntui ajatuksena jo niin ikävältä että halusin parkua ääneen.

Kai tämä tästä.

Milloin beibi palaat takaisin

Käyn palavereissa ja työmatkailen Suomessa, aamulla junaan ja illalla kotiin, lounastan fiinisti Vaasankadun kapakassa, kai keskikalja ruuasta käy eikö sillä selätetty koko keskiaika. Olen innostunut ja iloinen, ja sillä hetkellä kun kotiovi pamahtaa takana kiinni minä alan itkeä, en tyrskien ja pärskien ja sisuskaluja vääntäen, vaan hiljaa ja tipottain, poskille valuu kyynelvanat ja illalla jumpan rentoutuksessa kyyneleet jatkavat virtaamistaan salin hämärässä kun kukaan ei näe. Pala kurkussa kasvaa möykyksi jota ei niellä pois.

Koska: mua vaivaa ikävistä ikävin, se tarkoittanee ikävää toisen ihmisen luo tai niin minä sen tulkitsen, ikävää, ikävystyttävää ikävöintiä johonkuhun tiettyyn toiseen ihmiseen, ja sellainen ikävä on paskaa koska se on itsestä niin riippumatonta. Minulla on ikävä sinua, sinä olet ikävöinnin kohde ja syy, ilman sinua minä en ikävöisi ja ilman sinua minä en muuta teekkään kuin ikävöin.

Mä tiedän että tämä on täysin turhaa, mun ei pitäisi antaa edes ajatuksissani tilaa sille ihmiselle ja kyllä minä yritän sitä sieltä aktiivisesti häätää pois, aina kun jään kiinni haikailusta siirrän katseen toisaalle ja tarmokkaasti touhotan sitä-ja-tätä, mutta jossain se raja vuorokauden tuntien täyttämisessäkin menee, kummasti ikävä löytää raon sieltä ja lokosen täältä johon tehdä pesää ja rakentaa seinämiä. Kai minä siitä pidän myös kiinni, toivotan tervetulleeksi, teen sijaa sisälläni, en ainakaan hätistä pois tarpeeksi tomerasti ryhmysauvan kanssa pitkin pellon pientareita hus sika mehtään.

Tiedän näkeväni K:n perjantaina, ollaan samoissa kemuissa vääjäämättä. Jännittää. Pelottaa. Itkettää jo valmiiksi. Pahinta on, että ikävä hellii toivonkipinää -- ehkä jos, entä jos kuitenkin, mitä jos niin niin sitten minä näin, jos se sanoo noin niin minä käyttäydyn niin ja näin ja noinkin vielä päälle. Juuri tällaisia en saisi antaa itseni ajatella ollenkaan, se vain hidastaa tätä luopumista, mutta kun minäkin olen vain ihminen, onko tämä suurta typeryyttä vai inhimillisen murheellista pieneenkin oljenkorteen takertumista josta minun on turha itseäni soimata sen enempää. Pelkään, että jos ja kun ei ole niin eikä näin -tilanteita sen kanssa niin minä itken jo sitten sitäkin, minä itken kuinka vähäpätöinen asia todellakin olin sen elämässä, ettei minusta kannata taistella hetkeäkään vaan luopuminen kävi siltä kepeästi tuosta noin vain äh miksi minä luuppaan tätä lopeta jo.

Perjantai on ihan kohta ja vielä kuitenkin kaukana. Jääkaapissa on jo pullo skumppaa, sain sen itse lahjaksi ja laitan lahjan kiertoon juomalla itseni sillä mukavaksi. Kaipuun kaljakori kilisee.