Mitä on tehtävä?

Siinä se kysymys on yksinkertaisuudessaan. Mitä? Mitä mitä mitä? Mitä on tehtävä? Minä en tiiä. Kepeys vaihtui taas raskauteen, hyvä mieli murheelliseen, huolettomuus huoliin ja taivaanrannan synkkeneviin pilviin.

Sillä nyt minulla on viimein ikävä, ja se ikävä näykkii kantapäistä jo toista viikkoa, se ei hellitä pieniä teräviä hampaitaan akillesjänteestä. Pitää kiinni, ryömii pitkin ihoa ja pesiytyy jonnekin rintalastan seutuville. Siellä tunteet kuulema asuvat, siellä ainakin painaa ja takoo välillä hullunlailla, ikävä ja pelko ja mikä nyt milloinkin. Siellä tuntui joku risahtavan rikki kun kävin entisessä kodissa Heilan luona, siinä kodissa joka oli meidän yhteinen ja jossa se asuu nyt yksin, ja jossa se ei ole jaksanut muuttaa mitään minun lähtöni jälkee. Yksinäinen kissanpeti kuin autiotalo tien poskessa televisiopöydän alla. Sattui niin, että itkin hiljaa keittiössä leipää leikatessa, ettei tehdä tästä nyt numeroa, ja pyyhin kyyneliä paidanhihaan niin kuin pentunakin tehtiin. Kaikki tuntui niin väärältä, väärinkäsitykseltä, typerältä erheeltä. Mutta voisiko sitä poiskaan pyyhkiä?

Ja niinpä minä en taaskaan tiedä mitä tehdä. Mikä on oikein, mitä minä haluan. Miksi minä en tiedä mitä minä haluan, miksi huoli ja ahdistus painaa teinpä sitten mitä tahansa. Antakaa minulle merkki, kertokaa mikä on oikein, viitoittakaa tie joka vie mielenrauhaan ja armollisuuteen, niin minä seuraan. Vai tempoisinko sittenkin vastaan, huomaisinko merkkejä vaikka niitä pamautettaisiin kassillinen suoraan syliin, kaasuttaisinko tienviittojen ohi väärään suuntaan tähyillen.

Yksin vai yhdessä. Ei tule tästä elämästä ehyttä.

Tsiutsiutsiu

Kävin toisessa kaupungissa retkellä, oli jotenkin jännittävän erikoista. Mun olo oli vapaa, ja mä juttelin ihan vapautuneesti kaikkien kolmen mun läheisen kanssa joita näin, ja kun aamulla istuttiin J:n kanssa olusella sen lähikapakassa, mä aattelin (ja sanoin ääneenkin), että en mä voi olla kovin huono ihminen kun mulla on niin mahtavia ystäviä. Jonkinlainen peilihän se on, omat ystävät, joku niissä on vetäny puoleensa ja sen vetovoiman täytyy olla ainakin joiltain osinsa molemminpuolista, koska muuten ystävyys kuihtuisi pois ja jäisi jonnekin hyvän päivän moikkailun tasolle.

Mulla on ollu siitä asti tosi hyvä mieli. Äsken riemun puuskassa pyysin sitä punatukkasta poikaa jonnekin mun kanssa. Tiedättehän, mitä näitä nyt on, pihalle ulos hengaan oleileen katteleen käveleen, no treffeille vähän niinkun noin. Ja se lähtee! Ei nyt ehkä treffimielessä, tai en minä tiiä, mutta joka tapauksessa sekin haluaa nähdä, jakaa ajastaan jonkun palasen mun kanssa jossakin, ja se on tällä hetkellä ihan riittävää. Katson mitä tästä tulee, ja toivon lujaa että siinä vaiheessa kun raahaan sen jonnekin kanssani, niin mulla on joku tällanen hyvä kausi meneillään niin, etten vaan jännitä pelkää riko koko asetelmaa alkuunsa jo. Se olis tympeetä, mä haluaisin niin kovasti olla kesän keveällä mielellä tuulella, temmata itseni ja muutkin pulppuilemaan kaupungin sykkeeseen. Jos vielä joskus keksisi, miten jaksamisen, energian ja kaikenlaisen miellyttävän voisi säilöä itseensä niin, ettei se aina ammennu tyhjiin, niin mulla olis elämän valttikortit ihan tässä tassujen ulottuvilla.

"Mennäks meille testaan akustiikkaa?"