Depressio

Depressio se hiipi kimppuun sitten taas. Tuntuu, että tää olo on kestäny kuukausia, ehkä vuosia, vaikka vilkasu kalenteriin todentaa, ettei kyseessä oikeasti voi olla kun päiviä, ei edes viikkoja. Kaikki näyttää harmaalta ja tympeältä, eikä mikään innosta, hymyilytä tai tuota mitään tyydytystä. Aamulla itkettää herätä, illalla itketää ajatella seuraavaa päivää, päivisin pilvet liikkuu liian hitaasti.

Kenenkään kanssa ei oo hyvä olla. Mulla ei oo mitään sanottavaa, mä en halua kertoa kuulumisiani - ei mulle kuulu mitään, mulle kuuluu ihan hyvää kiitos, ihan sitä normaalia, eipä ihmeempää - enkä mä halua jutella sen enempää itestäni. Mutten mä halua kuulla kenenkään muittenkaan kuulumisia - ai kävit siellä, no vau, kerro lisää, no miten se nyt silleen teki voi vitsi, no hieno juttu tosi kiinnostavaa ahaa aivan. Mutta niin on helpoin olla ihmisten kanssa, kertokoon kuulumisiaan ne, joille jotakin kuuluu ja minä hymyilen ja nyökkään, yritän kuunnella (mutten kuule mitään) ja ehkä kommentoidakin, vaikka yksinäisiin lauseisiin ne kommentit kuitenkin jää koska en saa mistään kiinni niin paljoa, että saisin sidottua lauseet virkkeiksi ja virkkeet keskusteluiksi.

Enkä minä jaksa toisaalta osallistua mihinkään keskusteluihinkaan. Kaikki aiheet inhottaa ja ahistaa, emmä halua puhua en opinnoista en jatkotutkimuksesta tai töistä, en tieteestä taiteesta maailmasta enkä varsinkaan politiikasta. Mä en jaksa, en halua, mun päässä on vaan tyhjää limaa joka liikkuu helvetin hitaasti paikasta toiseen eikä tuo mukanaan mitään muuta ajatusta kun voi kumpa olisin kuollut.

Mua ei huvita, mä en haluu nousta ylös mutten mä halua maata sängyssäkään, mä en halua lähtee kotoa pois mutta kun en minä halua olla kotonakaan, ei töissä, en kenenkään luona kylässä, en puistossa enkä kapakassa. Missään ei ole hyvä.

Ja mun on niin vaikea uskoo, että huomenna vois olla parempi päivä.

Harmituksia

Murmeli sai kanssa G:n jätettyä, ja sai paremman arvosanan. Vittu mitä paskaa, sanon, ja vituttaa että harmittaa tämäkin asia vielä. Haluisin unohtaa koko roskan, mutta kaikenlaiset epäonnistumiset on juuri niitä, jotka jää pahimmillaan lopun iäksi mieleen noustakseen sieltä aina välillä piikittämään, aiheuttamaan epätoivoa, häpeää ja tympeetä oloa. Tympäsee nytkin, rouskasin rauhottavan jotta työpäivä sujuisi sentään jotenkin muuten kun harmittaessa.

Maanataina käväsin taas kapakassa, Vee oli maisemissa. Sitä harvoin näkyy, kai sekin yrittää olla välillä ihmisiksi. Hitto kun sekin olis panettanut, tää on varmaan tää kevät joka saa hormonit hyrrään ja ajatuksen kiertään kehää lähinnä seksissä. Joskus ollaankin Veen kanssa kyllä sitä seksiä harrastettukin, muutamia kertoja varmaankin, jos nyt oikein muistan. Muistaakseni aina jossain sohvilla ja lattioilla, kerran vaan meitsin pedissä kun raahasin sen kotiani jonakin kesänä. Pariksi yöksi se nyt jäi meille himmaamaan sohvalle, lötköttelin sitten sen sylissä Heilan kiskoessa Kirjailijan kanssa kaljaa. Eipä se sylissä makoilu tietenkään hyrrääviä himoja laannuttanu, mutta tietäähän sen, että luonteeltaan sais olla aika ketku, että kaverinsa tyttöystävää panis sen kotona muitten lähdettyä kapakkaan. Ehkä sitä ketkuutta olis saanu ylös kaivettuakin jollei tilanne olis pitäny sisällään liian vähäistä päihteen juomista. Näin ollen painuin ite toiseen huoneeseen nukkuun ja jätin Veen sohvalle makaamaan.

Koko vitun elämä tuntuu taas muutenkin olevan sekasta. Ei sillä, mulla on ollu hyvä mieli ja nauravainen suu, vilkkuvat silmät ja keinuvat lanteet taas jo monta viikkoa (ainakin kaksi), mitä nyt sitten joku akateeminen paska masentaa mielen hetkeksi ja kemiallinen paska sen sieltä nostaa, mutta jotenkin asiat kuitenkin myös junnaa ja kiertää kehää. Sekin liittyy siihen seksiin, kun tekis mieli niin helvetisti panna kaikkia muita paitti Heilaa. Heilaakin, miksipä ei, mutta kun se on niin tuttu ja koko juttu on niin sitä niin niin just sitä yhdessä olemista ja rutiineja ja asumista ja siivoomista ja äh. Kroppa sanoo että stoppi tälle nyt ja uusille laitumille, sydän ei tiiä mitä se sanois ja pää puolestaan jahkaa ja vehtaa eikä osaa tehdä mitään päätöstä.

Haluisin erota, en haluis erota. Haluisin, en, haluisin, en.

Mä haluisin rokkenrollii ja päihteitä, irtosuhteita ja kesäsateita, reissaamista ja unohduksen.

Naiset ja rentut

Näin Pörröpäätä pitkästä aikaa kapakissa, se oli aika soseessa. Vissiin dokaillu koko kevään putkeen (sekin), kun jutut alko olla aika levottomia ja ulkonäkö hivenen kärsineen näkönen. Hoikkana ja somanahan se pysyy aina  näköjään, toiset ne ei turpoo ei liho ei levähdä vaikka ruokavalio kuinka koostuisi bissestä ja viinasta ja sitten taas bissestä. Ehkä siinä se salaisuus onkin, tosijuoppo ei enää edes syö.

No joo, Heila ja Maisteri oli messissä mukana, sekä joku satunnainen opiskelijasankarisakki, jotka puhu Oikeita Asioita ja Vakavia Asioita. Mä en jaksa puhua niitä tai noita, oma pää askaroi päihteiden ja seksin ja manian kimpussa, jollon asiat tuntuu niin varman selviltä, etten ees jaksa lähteä mihinkään keskusteluun vuohenpää-gotiikasta tai kokoomusnuorista. Vittu mä vihaan kokoomusnuoria, muttei siitä sen enempää.

Kuitenkin siis Pörröpää saapasteli kanssa sisään tuhannen seilissä, tervehti mua kertomalla kuinka kiva on katella pitkästä aikaa mun tissejä ja halimalla vähän. Onnitteli tietty, ollaanhan sitä nyt Akateemisia Aikuisia (minä, ei se) ja ihan töissä vielä siihen päällekin, sopiihan sitä juhlistaa vähän vetämällä vintti pimeeks. Vintti sillä pimeni joo, ja sen tyttöystävä sitten nappas sen kotimatkallaan mukaan ja vei petiinsä.

Sitä sitten Heila ja Maisteri jäi ihmetteelen, että miten silläkin sekopää-juopolla aina vaan voi olla niin fiksuja naisia. Pörröpää ei tietääkseni varmaan ööö ehkä ikinä oo heilastellu muita kun akateemisia naisia, aina sillä on ollu joku tohtorin alku tai nippanappa maisteri kierroksessa, ja aina se on ite lähinnä ryypänny, lukenu, hiisannu, välillä käyny vähän töissä ja sitten taas sama ralli alusta. Sen naiset taas hoitaa opintojaan tai jatko-opintojaan, on virkamiehiä tai muita Aikuisia. Onhan se ehkä vähän erikoinen kuvio joo. Mut Pörröpäässä on joku juttu, ei sitä oikein pysty sanallistaan, että mikä se on, mutta toki sen mukaan iteki lähteneenä tasan sen huomaan ja tiiän. Ehkä sitä muut miehet ei nii haistakaan, vaan se on joku naisten oma homma. Että siinä se juoppo sekoilee, ja taas sen seuraan lähti joku älykäs ja kiva nainen, vaikka vieressä älykkäät ja kivat kundit on vähän hillitymmin.

Mikälie renttugeeni siinä sitten herää, että sen mukaan haluaa lähteä. Toisaalta vähemmän turvallisia kohteltajia noi muutkin (ehkä opiskelijasankareita lukuun ottamatta) oli, ettei se nyt mikään laatikon vaarallisin tai terävinkään veitti ole se Pörris. En tiä niin, mut sen mä kyllä vieläkin muistakin, kuinka lohduttoman kauniin pysähtynyttä oli juoda sitä keppanaa sen kanssa aamusin sillä vihreellä sohvalla tuijottaen ikkunaa, tupakoiden ja jutellen. Ja paljon mahdollista olis, että lähtisinkin sen messiin, jollei sillä olisi sitä tyttöystävää olemassa.