Viikonloppuja

...no ettei ihan menisi elämä sohvalla istuessa ja K:a märehtiessä, niin kampasin tukan ja roiskin glitteriä poskipäille ja lähdin ensin hääjuhliin ja sieltä nopealla junakoukkauksella kohti Itä-Helsingin saunakekkereitä. Jonkun äijän kanssa länkytettii ravintolavaunussa sen sussusta ja jos vaan olisin lähteny niin se ois lennosta vaihtanu sussunsa muhun siksi yöksi, keski-ikäisten bilediskojen kautta hikisiin lakanoihin lääh puuh. No en menny vaan jatkoin matkaa, ja ties mistä sinne saunakinkereihin oli maaniteltu oikein klassisen kukkea pubiruusu iltaa sulostuttamaan ja rähisemään päissään omille perkeleilleen. Oon lukenu paikallislehtien pikku-uutisia juuri tällaisista illanvietoista, joten korkkasin kaljan ja polttelin itseni mukavaksi kun äkkipäätään oon helposti turhan nokkela ja siitähän ei arvaamattomat alkoholistit liikoja tykkää. En tarkoita missään nimessä sitä, että jotenkin halveksuisin tai kammoksuisin pubi- tai muitakaan elämän kukkasia, mutta se arvaamattomuus pakottaa pitämään tiettyä etäisyyttä jottei tule puukosta silmään tai huutoja niskaan. En ole enää niin piikikäs kuin nuorena, ja mikä parasta, ymmärrän nykyään jopa välillä pitää pääni kiinni.

Pubiruusu kuitenkin sotki suunnitelmat sikäli, että skippasin juna-äijän ja hääbileet tavoitteenani päästä panemaan TM:n kaveria tai oikeastaan niitä molempia. Ruususella oli kuitenkin omat suunnitelmansa tulilla illan isännän suhteen, ja metakasta päätellen enemmän tai vähemmän vastentahtoisesti bileisäntä lopulta kohtaloonsa alistui, joten jäi kaveruskimpat sitten kokematta. Ehkä hyvä niin, itkua ja hammasten kiristelyähän se siitäkin olisi seurannut. Armeliasta, että joskus maailma tekee intervention vaikka sitten juopon naisen muodossa ennen kuin ehtii kaikkia omia mielitekojaan toteuttaa.

Ja nyt alkaa taas uus viikko ja uudet arkiset rutiinit ja jotenkin dokaaminen jossain Itä-Helsingin pusikoissa ihan perusdokujen kanssa tuntuis paljon houkuttelevammalta kun tuijottaa toimiston ikkunasta pihalle ja laskee minuutteja että pääsee kotiin että pääsee lepään että pääsee nukkuun että pääsee huomenna töihin.

Niin ne sanoo, tsekkaa päivä kerrallaan, 
mut sen sijaan et oisin itteni herrana
Oon ruuhkassa, käet puuhkassa, puren huulta. 
Maanantaista lähtien rutiinit viiesti luuppaa.
Sama fiilis muilla, ainaki ne näyttää siltä, 
et tekis mieli omat ja toisten ranteet viiltää.

Sisällön tuotantoa

Harmittaa ettei nykypäivän Internet tarjoa enää samanlaisia tekstihuvituksia kuin 2000-luvun alkuvuosikymmenen verkko, jossa erilaiset foorumit ja blogit olivat täynnä kaikenlaisia kirjoittelijoita ja vireää elämää. Foorumit kai kuihtuivat ihmisten siirryttyä sosiaaliseen mediaan, ja blogit puolestaan ovat korvautuneet vastenmielisillä life style -blogaaja/sisällöntuottajien tyhjän lätinällä, josta kaikenlainen elämä on kauakana kun vesi kuusta. Haluaisin lueskella toisten ihmisten oikeiden elämien oikeista kokemuksista, muttei niitä juurikaan tunnu enää olevan netissä tarjolla. Ehkä joku kirjoitusväsymys piinaa kuvien ja videoiden maailmassa eläviä poseeraajia, kuka enää jaksaa välittää tekstistä kun kännykällä voi ottaa kuvan omasta naamasta ja naapurin kukkapenkistä ja ihastella rantajoogaajia merimaisemassa. Mutta missä kaikki päihteilijät, kipuilijat, tempoilijat ja muut käsiään vääntelevät murehtijat sitten nykyään piilottelevat, ei kai niistä panemisista sekoilemisista piripussin pohjukoista sentään videoblogeja tohdita tehdä? Itse vihaan videoiden katsomista ja oikeastaan valokuviakin, teksti ja sanat luovat minun maailmani raamit. Ehkä sitä maailmaa ei enää ole.

Tekisi kauheasti mieli ottaa pyörä alle ja hurauttaa kohti keskustaa jossa tiedän K:n olevan tutun kapakan tutussa illanvietossa, se soitteli aiemmin ja eilenkin nähtiin ja öisin taas tippuu viestejä toisensa perään. Mieli tekisi mutta järkikulta huutaa että älä mene, joten istun sohvalla ja tuijotan ohi lipuvia minuutteja otsa kurtussa. Joku sellainen ajatuskulkuhan tässä on, että jos vain viettäisin mahdollisimman paljon aikaa sen seurassa, ei se tahdo lopulta enää olla ilman minua ja niinpä sen silmät avautuvat näkemään mitä kaikkea sillä tässä onkaan ja miten hupsua ettei se pidä siitä kaksin käsin kiinni. Samaan sitouttamisen syssyyn liittyy myös se, että tunnen jotakin nautintoa siitä, että tulemme nähdyksi aina yhdessä kaikkien niiden ihmisten silmäparien voimin, jotka siinäkin kapakassa (missä tahansa kapakassa) käyvät. Niille kaikille minä olen K:n nainen ja yhdessä me olemme niin soma pari kiva pari yhtä ja samaa hyvää pataa. Kaikillehan me pariskunta olemme, ja sydän yrittää huijata aivot uskomaan sen tuottavan tyydytystä että joku asia näyttää joltain vaikkei se sitä oikeasti olisikaan. Mutta kun mitä minä muiden käsityksistä kun itse tiedän, ettei ne pidä paikkaansa, ei paljon lämmitä öisin vaikka rapajuopot penat ja maijat kuinka kuvittelisivat meidän olevan yhdessä. Sitä yritän sanoa jahkaavalle sydämelle ja taas on ohi lipunut minuutti kaksi kolme ja otsan kurtut syvenevät.

On niin vaikea päästä irti Suuresta Rakkaudesta oli se kuinka onnetonta ja sinisilmäistä tahansa. Välillä olen ihan että äh mikä tässä muka hätänä on, seksiä ja läheisyyttä saan toiselta ja sielujen sympatiaa koen toista kohtaan, mitä tässä pitäisi muka muuttaa mikä on ongelma, mutta sen verran monta iltaa yötä aamua ja päivää on tullut itkeä pillitettyä ja allapäin kuljettua, että tiedän tuonkin olevan itsekusetusta. Ja missä vaiheessa elämästä yleensäkin tuli tällaista, että dokaamisen ja päihteilyn sijasta suren ja itken jonku ihmisen perään kuukaudesta ja vuodesta toiseen? Miksi olen niin onneton ihmisperse, etten osaa ihan vaan reippaan rennolla otteella muuttaa elämääni ja lähteä läiskimään? Jään onnettomuuteeni kieriskelemään, roikkumaan olemattomassa toivossa jostain ihmeestä ja kuvittelemaan, että kaikessa karmeudessaankin tämä on parasta, mitä olettaa saattaa, miksi päätösten tekeminen on aina ollut minulle niin helvetillisen vaikeaa?

Tällä hetkellä syksyssä häämöttää kaksi viikkoa poissa tästä kaikesta. Toivon, että se saa asioita edes johonkin mittasuhteisiin ja antaa osviittaa siitä, mihin lähteä. Etäisyys tekee hyvää.

Aika liikkuu hitaammin

Ei ne silmäkulman kyyneleet minnekään ole kadonneet. Vituttaa. Vituttaa tämä, että oon niin jumissa ja temmon koko ajan kahteen suuntaan (vaikka oikeasti vaihtoehtoja olisi ainakin kolme), sydäntä vai järkeäkö tässä pitää seurata, kumpi voittaa. Kun istun K: kanssa illalla puistossa ja se tulee ihan lähelle ja katsoo silmiin, kertoo mitenkä tuntee että ymmärretään toisiamme niin helposti ei sellasta oo muiden kanssa, niin mä haluaisin kuristaa sen sen oman laukun hihnalla koska enkös mä just sitä oo koettanu sanoo saatana sata kertaa, mitä te miehet etitte kun ei kelpaa koskaan se, jonka kanssa eniten viihtyy aikaansa viettää elämäänsä kuluttaa. Ja ite oon ihan samanlainen pahalainen, TM:n kanssa itken K:n perään vaikka siinä se olisi vieressä, tukee rakastaa tykkää auttaa kuuntelee ja on syli avoinna sinne vaan sukeltamaan. Mikä puuttuu, mikä klikkaa, ja ennen kaikkea puuttooko mikään vai oonko vaan niin jumissa jossain aikapäivää sitten sotkeentuneissa kuvitelmissani K:n suhteen niin, etten kykene näkemään mitään muuta.

Tää on aina ihan samaa jumia tämä, ja voi olla että mun Aikuisten Oikeesti pitäs vaan olla yksin, lähteä yksin pois ja aloittaa alusta ja antaa kummankin olla. Toinen käyttää mua vaan julmasti hyväkseen ja toista mä pelkään käyttäväni hyväksi vaikka se sanookin, ettei koe tilanteen sellainen olevan. Mutta mitäpä se rakastunut sydän koskaan on realiteeteista tuon taivaallista tajunnut, ite oon siitä ihan kelpo esimerkki. Kaikki vois olla selkeempää ja parempaa jos saisin ihan hitosti etäisyyttä ja jos saisin selville että mitä oikein haluan (muuta kuin rakkautta ja vastarakkautta) ja jos sitä ja jos tätä. Mikä mua kalvaa aina vaan?

Ja sitten aina välillä kaikki on oikeestaan ihan tosi hyvin ja henki kulkee hetken helposti. Se vaan, että ne hetket on ihan liian lyhyitä kantamaan koko elämän ja epävarmuuden painolastia, enkä mä meinaa saada happea öisin kun makaan sängyssä ja tuijotan kattoa ja odotan unta, joka ei koskaan kuitenkaan tule.