Dilemma

Mitä tehdä,

kun tietää, että voisi olla toisen kanssa koko loppu elämänsä. Samalla tietää, ettei sitä halua.

Mistä tietää, onko olemassa edes sellaista tunnetta, joka kestää ja pysyy varmasti koko elämän. Vai rakennetaanko se sitoumus ja päätös uudelleen joka päivä, pitäydytään siinä, mitä on valittu.

Mistä tietää, milloin on aika ottaa se, mitä on olemassa ja tarjolla? Milloin pitää tyytyä ja rakentaa itse itselleen parempaa? Että onko se ruoho vihreempää siellä aidan toisellakaan puolella, vai onko samassa tilanteessa aina vain uudestaan ja uudestaan kunnes on niin vanha, ettei ole enää voimia eikä mahdollisuuksia valita itse, vaan joutuu pakostakin sopeutumaan tilanteeseen.

Mun tekee mieli huutaa kun mä en tiiä mitä tehdä!



Heilan ja minun läheisin pariskunta saa lapsen. Aiheuttaa kriisiä minussa.

Sä veit mun sydämen

Lipsahti dokaamiseksi taas, piti kävästä vaan yhdellä (tainno kahdella tai vaikka viidellä, mutta ehtii kotiin viimesellä dösällä), mutta kun mutta ääääh, ensin siinä oli Jänö joka tuli viereen istuun ja oli niin syötävän söpönen tietenkin ja jutteli ja hakeutu aina viereen (hipelsin sen sormia ihan vähäsen tupakilla). Ja sitten tietenkin tuli Pörröpää, ja voi että kun sekin on lutunen, sillä on aina sellasia nostalgia-projekteja meneillään, tai joitakin muita Miesten Asioita, joista se pitää sellasta kulissia yllä. Piti sen perässä lähteä sitten naapurijuottolaan, jossa ikävä kyllä oli minun baarikatuni suurin vatipää, Herra Vajaa mölisemässä niin paskoja juttuja, että Jänö vaihto kapakka toiseen yksikseen. Teki mieli kipitellä perään, mutta se nyt olis säälittävää ja herkästi kiusallistakin, joten jäin Pörröisen ja Heilan sekä M:n ja PJ:n seuraan kuunteleen Vajaan tajunnanvirtaa. Kunnes paikalle tassutteli aivan ihastuttavan mukavan kaunis porkkanapäinen poika, jonka viimeks oon nähny kunnolla ehkä pari vuotta sitten. Sillon kyllä ihastuin siihen aika lujaa, se on jotenkin niin virkistävän kiinnostava, sellainen, jonka juttuja tekeekin mieli kuunnella ja jonka kanssa haluaisi jutella, jonka suuta ei toivo vaan voivansa tukkia. Jonkun humalaisen käppänän kanssa se oli liikkeellä, ja kun se kysy, että mihis seuraavaks niin mitenkä sitä olis voinu vastustaa? Pakkohan se oli sitten lähteä siihen kuuluisaan paikkaan, jossa lattia on tahmea ja palvelu hidasta ja ämyreistä raikaa vaan paska musiikki.

M roudas mukanaan myös niin kutsuttua psykomuijaa, joka (tietenkin) on PJ:n vanha pano, sellanen, joka sen oman käsityksen mukaan vaihdettiin nykyiseen tyttöystävään. Kukapa tässä kaupungissa ei olisi PJ:n vanha pano, se on vaihtanu parittelukumppania useemmin kun monet meistä sukkia. Tai oisinko se vaan minä, joka kiskoo jalkaansa ne sukat, jotka ekana lattialta löytyy sen kummemmin huomiota kiinnittämättä siihen, onko ne jo jaloissa pyöriny jokusen tunnin liikaa. No kuitenkin, tämä psykohan se tietysti iski kiinni kun sika limppuun, eikä PJ selvästikään asiaa pannu pahakseen (hehheh sanavalinta), vaikkakin se lopunajan diskossa kyllä selitteli, kuinka puhelin on ollu latauksessa ja näin ollen se ei vaan katsos voinu vastata ja että juujuu mielihän tekee ja pitäisi ja oot niin ihana ja pantava ja sellainen tiedäthän erityinen. Hymyilin ja nikkasin silmää, kyllähän minä tiedän. Mutta sorruin sitten kuitenkin laittamaan sille viestin vielä kotimatkalla neljän jälkeen, voi minua miksi tein sen, siinä vaiheessa koko kolli oli satavarmana matkalla psykoilijan petiin ryttäämään vaihteen vuoksi sen lakanoita ja kiinteetä persettä.

Mä oon aina ihan typerän mustasukkanen siitä PJ:stä, sellanen pirunsarvinen pikkunen otus herää mun sisällä kun katon sitä jonkun toisen satunnaisen panon kanssa tai muutoin pokaamassa naisia, ihanaisia. Tyttöystävä on erikseen, tyttöystävätkin, sen kun on niiden kanssa, järjettömästi kaihertaa enemmän ne pokaukset ja saaliit ja muut yönkulkijat, jotka nappaa sen (tai se ne), ja joita se vikittelee mun silmieni edessä vaan hetki sen jälkeen kun oivoi, oot niin ihana, oot oot, sellainen erityinen, tiedäthän, on justiinsa höngitty mun korvaan. Aina se herättää mussa halun itekin sitten kammeta joku omaan petiini vähän niinkun kostoksi vai, tai ehkei kostoksi, enemmän huviksi ja hyödyksi (haitaksi), ehkä vähän vain testimielessä että osaisinko voisinko. Niinpä juttelin sen suloisen Porkkanan kanssa, se on niin kovin syötävän söpönen sekin, vaikkakin aivan tarpeettoman paljon jutustikin psykoilijan kanssa mun makuuni.

Kun valomerkin jälkeen palattiin aamuyön kylmään todellisuuteen, mä nappasin Heilan matkaan ja taapersin kotia tönimään sitä pedin pohjalle ennen sekavan humalan ulinoita. Muut jäi kai miettimään jatkomahdollisuutta tai tekemään sitä illan kohokohtaa, sitä todellista isojakoa, jossa mun veikkauksen mukaan näppejään jäi nuolemaan saletisti M ja Haddock, luultavasti suloinen Porkkana ei siksi, etteikö se joukon ainoan naisen (sen Psykon) olisi saanutkin, vaan siksi, että psykoilija salettiin valitsi jälleen kerran PJ:n ja sen hillittömän kyrvän täyttämään itteensä ja kämppäänsä.

(Kauheeta jos valinta osuikin Porkkanaan, mä en kestä jos se lunttu sai sen matkaansa, ajatuksenakin se kiehuttaa ja kiemurtaa sisuskaluja.)

Nyt mun tekis mieli pyytää sitä porkkananpunaista jonnekin mun kanssa, mietin sitä koko kotimatkan käsikädessä Heilan kanssa, ja se tuntu tosi hyvältä ajatukselta sillon. Ei se enää tunnu ollenkaan niin hyvältä, sillä vaikka mieli tekisikin niin todellisuus iskee vastaan taas märällä hansikkaallaan päin kasvoja. Mitä mä sille sanoisin? Niin moi mä asun tuon yhden kanssa ja panen tuota toista ja satunnaisesti muuten vaan imen yhden jätkän kyrpää sen, minkä nyt baareissa ravaamiseltani kerkiin ja joudan ja niin, haaveilen tuosta yhdessä pupusesta iltasin, ja mieluusti haaveilisin sustakin. Mitä konkreettisemmin sen parempi.

Voi olla siihen loikkaaminen hankalaa moneltakin kantilta.

Oharit

- Hei millon voitas panna?

Sanojana PJ, tilanteena sen tyttöystävän synttäreiden jatkot tutun kapakin tupakkikopissa. Näin romanttista voi elämä olla, mutta koska vaikka romanttinen olenkin, niin olen enemmän inhorealismin ja räkäisen romantiikan ystävä, joten groteskina tilannevalintana ja paikkana kysymyksen hellyyttävyys sai sanomaan, että no millos sulle kävis.

Pitäis aina muistaa, että kundit puhuu päissänsä mitä sattuu ja samoin tekee, ei ne seuraavana aamuna enää a) muista b) halua muistaa c) tarkoita tai seiso sanojensa takana. Kyllähän mä sen tiesinkin, siksikin leikkiin oli helppo lähtee mukaan, mutta pakko on myöntää että loppuun asti olisin mennyt jos tilaisuus olisi tullut. Tarkoitus kun oli nähdä ihan vaan nussimisen merkeissä seuraavana tai sitä seuraavana iltapäivänä, sellaisena sopivana hetkenä kun mainittu tyttöystävä olisi poissa kotoa. Arvatahan saattaa, että ei siis nähty kuitenkaan, eipä kuulunut herrasta mitään vaikka ilkikurisen viestin tai pari laitoin kyllä kyselläkseni jänistämisestä seuraavana iltana karaokekuppilasta. Enempää en perään kysellyt enkä kysele, niin kun oon jo aiemminkin tuonut esiin, niin en usko vonkaamiseen ja selittelyyn ja selitysten aneluihin. Mä oon sortunu niihin oman osani aivan saletisti, ja mitään iloa ei ole koskaan mokomasta toiminnasta ollu. Ja jos kasvotusten voi vähän vaatia tai kyselläkin, niin puhelimitse ei koskaan. Typeräksi saa ittensä tuntea vähemmästäkin.

Tilannehan on siis se, että PJ on kuitenkin vongannut mua petiinsä keväästä asti. Jos oikein muistan, se saatoin toki olla minä, joka jostakin innostuneena suutelin sitä sen alaovella pakkasessa, ja jos en aivan väärin muista, niin se kyllä vastasi suudelmaan. Tästä tämä kissanhännän veto saattoi alkaa, viimeisestä lähikontaktista meidän välillä kun on jo kuitenkin reilusti yli vuosi, se oli juuri ennen kun se tapas tyttöystävänsä, ja pari viikkoa ennen kun minä muutin Heilan kanssa saman katon alle. Ja nyt aina sillon tällön, jos se sille päälle sattuu, se alkaa kuljettaa keskustelua sille tielle jonka päässä minä olisin alasti sen alla (tai miksen päällä tai vaikka edessä, kaikki kävis). Miten tämäkin homma menee aina toisen ehdoilla, musta tuntuu että mä oon aina niin ollu sellanen odottaja ja kerjääjä ja mukautuja, että mä tuun mä meen mä oon sillon kun muille sopii, ja mä kiltisti odotan omaa vuoroani. Jo kerran aiemmin tuumasin, että no ok sitten, mikä jottei antaa mennä, ja nyt jo toisen kerran se kuitenkin teki oharit. (Pitäisihän se tietää, sellaisia miehet on, aina paljon puhetta ja silti niin vähän tekoja.) Hienoinen pettymys purkautuu nyt sitten seksiä tirskuvina unina, mä nään toistuvaa menkaanista unta pelkistä akteista sen kanssa, penetraatioista ja suihinotoista, edestä ja takaa ja vaikka poikittain, pelkkä ajatus sen kyrvästä saa mut vieläkin värisemään ja pöksyt kastumaan silmänräpäyksessä. Ollaanhan kumminkin jo vuosia tunnettu ja toistemme petejä kynnetty, jollei ole ollut ketään muuta tai noh, jos nyt on sattunut huvittamaan ja aika on ollut osuva.

PJ siis on tarttunu joskus mukaan jostakin kapakista (kuinkas muutenkaan, ja varmaan vielä siitä samasta mistä moni muukin pedinlämmittäjä), ja on myös jääny lähimaastoihin olemaan. Sen kanssa meillä on ajotus menny aina kovaa päin helvettiä - sillon kun minä haluaisin sen, on sillä kiikarissa joku toinen, ja sillon kun se haluaisi mut, on mulla joku muu tai muuten vaan oon siihen tympiintyny. Oonkin tullu siihen tulokseen, että sen tyypin kanssa ei noin muutenkaan ole mitään syytä leikkiä minkäänsortin pariskuntaa, vaan kannattaa pitää siitä hyvät puolet ja olla ottamatta niitä ärsyttäviä puolia, joiden kanssa väkisinkin joutuu sitä suuremmissa määrissä tekemisiin, mitä enemmän toista näkee. Siitä ajan osuvuudesta varmaan nytkin on kyse. Ei niinkään siinä mielessä, että kumpikaan kokisi suurta moraalista tuskaa kumppaninsa (tai toisen kumppanin) puolesta, vaan siinä, että mä luulen ja muistelen PJ:n kaipaavan kuitenkin jotakin hiukan tunnelmallisempaa ja romanttisempaa [sic], sekä ehkä viettelemisen makua tai ainakin spontaaniuden tuntua kyetäkseen tähän, se ei taida pystyä todella näkemään mua ennalta sovitusti vaan pannakseen mua, vaikka haluaakin siitä puhua ja sitä suunnitella. Ehkä se menis liian pitkälle, ehkä se haluaa suojaavan sattuman armeliaan kaavun tekojensa päälle.

Tai vaikee sanoo, mistä minä tiiän, kunha oon tietty ohareista katkera ja kitkerä.

Hiljaista lakeutta

Gradumasennus yrittää taas ottaa mua valtaansa. Eikö siitäkää paskasta pääse sitten niin ikinä eroon? Lakkaako kirveltämästä, loppuuko kateus, väheneekö itseinho ja ikävät sanat kallon sisällä? Suututtaa niin pirusti, että alkaa aina ahdistaa jos lukee/kuulee/näkee muiden graduhommia, jos niillä menee hyvin ja arvosana on hyvä ja gradu saa kiitosta ja kaikki on niin ihanaa ja kukkasia ja pirtelömukeja, kun se oma epäonnistuminen piirtyy silloin niin vahvasti sitä onnekasta menestymistä vasten. Miten joka helvetin ihminen jonka tunnen tekee hyvän, erittäin hyvän tai jopa loistavan työn, eihän se voi olla hitto edes mahdollista tilastollisestikaan, miten hiton hitossa niin voi olla. Että harmittaako se vielä vittu kymmenen vuoden päästäkin, jos joku väsää sen opinnäytetyönsä? Että mä sillonkin kiristelen hampaitani ja toivon EPÄONNISTUMISTA sille toiselle, että mä tosiaan toivon, että se toinenkin saisi huonon arvosanan, että sen työ olisi keskinkertainen ja ihan kiva vaan. Tosi karseeta.

Mun kuolemansyntini onkin kateus. Ilkeä ja kurttuinen.

Heilan kanssa juteltiin tästä meidän tilanteesta viime viikolla. Kummallakin on epämääräsen paha olo, muttei kumpikaan (tietenkään, sehän nyt olisi herran ihme jos se sais jotain tehtyä, kerran en minäkään jaksa viiti uskalla mitä lie) oikeen tiedä mitä tekisi. Että erotaanko vai ei. Mistä senkin sitten tietää, kai se on vaan erottava jos ei oikeen keksi syytä olla yhdessäkään. Vaikkei ole syytä erotakaan, kai sen kummemmin, mitä nyt haikailu vihreämmille laitumille, mutta sitä nyt tulee aina ja kaikille ja kaikkien kanssa. Ei kukaan voi päätään vaan yhdellä ihmisellä täyttää, ja mikä ehkä tärkeintä, ei missään nimessä pitäisi eikä olisi syytä niin tehdäkään. Ei maailmaa saa sulkea itsensä ulkopuolelle.

Joten mikään ei etene, ei millään saralla. Tällastako tämä elämä sitten vaan on? Ensin töihin, sitten työjuttuja, ihmisten kohtaamista, työmatkoja, lounaita ja taas lounaita, kahvihuoneessa lehden lukua, sitten kotiin ja sohvalle tai petiin päiväunille, kissoille ruokaa ja taas ruokaa, televisiosta värivalojen loistetta huutoa ja käsittämättömiä kasvoja. Vaihtoehdot: kapakkaan, nukkumaan, jonnekin olemaan, kirjaa lukemaan. Haaveilua haaveista, siitä että olisi haaveita, siitä että tämä tyhjyys täytyisi edes joskus edes jollakin, että edes joskus haluaisi jotakin ja mielellään muutoin kuin menettämisen tuskan kourissa.

Taidan lotota lauantaina.