Paska päivä. Polkupyöräni, tuo lukiomussuni äidin tädin mummopyörä joka minulle aikoinaan lahjoitettiin, on varastettu talon pihalta. Saatana, saatanan saatanan saatanan saatana mitenkä vituttaa. Kävelen kaupungille, haen kadonneen pin-koodin tilalle uutta ja jonotan pankkiin tunnin jona aika viisi tai kuusi ihmistä pääsee pleksikoppiin jossa neljä vaaleaa pitkähiuksista nuorta naista kulkee mapit sylissä kuka minnekin mutta vain yksi ottaa silloin tällöin jonkun vuoronumeroansa kuin lottolappua puristavan onnekkaan sisälle vaikka asiakaspalvelupisteitä olisi totta kai ainakin viisi, ja kun viimein pääsen sisälle niin tietenkin sen koodin lähettäminen minulle maksaa, sitä ei voi saada siitä luukulta vaan se pitää laittaa postilla ja siitä riemusta peritään tietenkin maksu. Matkalla meinaan kävellä saman tien Alkoon ostamaan vastaavalla summalla nestemäistä koodinpätkää mutta sen sijaan menen ostamaan kissanruokaa, joka on ollut kauppalistalla jo kaksi päivää ja aina unohtunut niin kuin kaupassa usein käy, se vitutuksen ja ärsytyksen määrä joka kasvaa pelkästä ajatuksesta että on mentävä kauppaan onnistuu usein pyyhkimään muistin tyhjäksi myymälän käytävillä ja mukaan tarttuu harvoin sitä mitä oikeastaan piti.
Päivä on paskana ja kello vasta vähän ja hereilläkin olen ollut jo aamuneljästä ja nukkumaan ei voi käydä ja mikään ei huvita. Tuokaa pistooli.
