Puiden huminaa

Vuosikymmenten paino tuntuu ulottuvan myös tulevaisuuteen jota en uskalla ajatella monistakin syistä, ja ajatus pätkii niin että kolmen sanan kirjoittamisen jälkeen on katsottava kuvia kaloista tai nisäkkäistä, selattava jotain mitä vaan. Se umpikuja josta olen kirjoittanut niin moneen otteeseen on olemassa entistäkin puristavampana, sillä ei vain minun tulevaisuuteni vaan kaikkien tulevaisuus, kalojen ja nisäkkäiden ja siivekkäiden ja lehtivihreiden on tulessa ja silti päivästä toiseen pitää jatkaa järjetöntä leikkiä että ei muka olisikaan, tiedättekö sen sarjakuvan missä koira juo kahvia huoneessa joka on tulessa ja toteaa että this is fine, no me ollaan juuri siinä huoneessa ja silti minun pitää keittää sitä kahvia ja osa joko ei huomaa liekkejä tai uskalla sanoa niistä mitään, enkä ymmärrä miten voisi olla muuta kuin ahdistunut kun lieskat nuolevat jo persposkia.

Puut vihaavat meitä. Se surettaa niin, että vatsa kääntyy solmuun. Tämä maailma itkettää minua niin, että vatsan lisäksi suolet ja maksa ja perna kääntyvät ympäri liittyäkseen samaan solmuun.

Eikä minun sitä kahvia ole pakko keittää. Mutta en tiedä, mitä muuta tekisin, en uskalla loikata pois tästä koska pelkään vielä pahempaa, epätoivon lisäksi nöyryyttävää köyhyyttä, kuka minusta muka pitäisi huolta jos en minä itse ja aina on parempi olla varoissaan onneton kuin varattomana onneton. Loputtomasti selityksiä. Ja olen vihainen itselleni apatiastani, että en jaksa enkä osaa enkä viitsi enkä uskalla tehdä millekään mitään, tarttua mihinkään, innostua mistään, että kopeloin elämäni lähipiirini yhteiskuntamme asioita ja hylkään ne yksi kerrallaan yhdentekevinä, tulin ja näin ja turhina hylkäsin. Se on itsepetosta ja muiden pettämistä, eihän maailmassa kyse ole siitä osaako tai haluaako tai jaksaako, vaan siitä että teki niin tai näin niin sillä on kerrannaisvaikutuksensa aina. Juju ei ole siinä, että se huone ei palaisi, jos jotain tekisin, vaan siinä että minun voisi olla helpompi hengittää, jos tekisin jotain, sillä halusin tai en niin olen jo olemassa, sitä en voi enää perua. Äitini äitini, miksi jumalauta minut tänne synnytit?

Jo lauantaiaamusta asti ole miettinyt, etten tahdo mennä töihin. Kaksi vapaapäivää ei riitä nimeksikään. Etänä piileskellyt päivät eivät riitä laastaroimaan sitä repsottavaa kuilua jota välinpitämättömyyteni kalvaa leveämmäksi, eihän voi jaksaa jos ei näe työllään merkitystä, jos ei yksinkertaisesti usko että tällä on mitään väliä. Voiko siihen auttaa työpaikan vaihto, minkään vaihto, jos perusongelma on se, että ei usko millään olevan enää tulevaisuutta tai ainakaan sellaista tulevaisuutta, minne voisi mitään rakentaa?

Mielenlaatuni on synkeän puoleinen ja mittakaavani liian laaja. En uskalla mennä tuonne puupeltoon kaarnapintoja halailemaan (ei oikeaa metsää enää edes ole), ei minun anteeksipyyntöni puita lepytä ja kissa kiitoksella elää.

Lottovoitto ja pitkä loma ja loppuelämä metsänsuojelutöissä.

Vuosikymmenten paino

Päiväkävelyllä pakkanen puree poskista ja aurinko kutittelee kerrostalojen ikkunoita, heijastuu palasina vastapäisten talojen seinälle ja luo hankeen pitkiä varjoja. Haluaisin ulottaa kävelyretken aina vain pidemmälle, lopulta ehkä tarpoisin koko päivän ja kuuntelisin ei-mitään, tyhjentäisin päätä ja keuhkoja. Takaisin tullessa mietin miten ihmeellisen hyvin ihan kaikki elämässäni on, ja silti peilistä katsoo se kamala, se vastenmielinen, ja että miten se voikin pyyhkiä kaiken tosi paljon isomman ja tärkeämmän tieltään. Se vaativa joka huutaa kuinka ruma kuinka lihava kuinka huono minä olen, jonka mikään muu ulottuvuus tai asia ei ole minkään väärti niin kauan kuin se muu on olemassa, jossa kaikki mitätöityy koska maha roikkuu naama rypistyy reidet hyllyy ja mitä noista muista mutta se maha maha maha, aina se kauhea ruma iso maha. Haluaisin nauttia elämästäni enemmän, mutta tunnen syyllisyyttä nautinnostani koska olen niin... Ruma läski paska? Ei itselleen niin kannata puhua ja paino sanalla kannata, jos ikävillä sanoilla ja puheilla saisi jotakin hyvää aikaan, olisi maapallo täynnä pelkästään kukoistavia ja onnellisia ihmisiä, niin paljon loukkaavaa puhetta suolletaan sekä ääneen että näppäimistöistä että sisäisesti all day every day. Se ei yksinkertaisesti auta ketään mitenkään. Siinä sitä on harjoitetta jokaiselle päivälle, jokaiselle tunnille, joskus minuutillekin, että sulkisi sen haukkuvan äänen sisältään ja pitäisi varansa ettei sitä myöskään muihin eläjiin kohdistaisi. Mutta kun samaan aikaan asia on myös niin, että se maha ja kaikki se muukin hyllyvä pitäisi saada pienemmäksi, se on myös fakta, ja kun niin ei tapahdu on kierre valmis ja se kierre pitää sisällään ahdistusta surua tukahduttavan punaista häpeää inhoa vihaa joka haluaa iskeä sakset silmän kautta aivosta läpi.

Itsensä hyväksyminen tuntuu luovuttamiselta. Heikkoudelta. Että mitä mistään muustakaan kun minä en tähänkään pysty.