Alkukesän raskaus

Ei luojan kiitos sentään mikään uuden elämän synnyttämiseen liittyvä raskaus, sehän tästä elämästä vielä puuttuiskin. Ratkiriemukasta oliskin.

Kevääseen ja kesään liittyy kuitenkin uuden elämän mahdollisuus monella muullakin tapaa, koska pääsykokeiden kautta erilaiset urat ja opintopolut aktualisoituu hiljalleen ihmismassoille. Ja mä huomaan aina, kuinka mun kuolemansyntini on kateus, ikinä irtipäästämätön katkeruus omista valinnoistani tai niiden tekemättä jättämisestä ja kateus kaikkia rohkeita ihania kauniita uskaltavia ihmisiä kohtaan, jotka haaveilee ja unelmoi ja uskaltaa pyrkiä kohti niitä unelmiaan ilman sitä latistavaa ja käpertävää häpeää ja uskonpuutetta, joka toisilta syö uskalluksen ennen kun sitä on edes syntyny.

Tänäkin vuonna ihmiset on päässeet niihin kouluihin, joihin minäkin olisin halunnut. Tänäkin vuonna ihmiset on pyrkineet ja epäonnistuneet niihin pääsemisessä. Tänäkin vuonna ihmiset haluaa, pyrkii, pääsee tai on pääsemättä niihinkin kouluihin, yliopistoihin, joihin minä olen päässyt ja joita minä en ole pitänyt minään, ja tänäkin vuonna ihmiset valmistuu niistä iloisina, onnellisina ja ylpeinä saavutuksistaan, ja mitä mä tunnen. Pettymystä, häpeää, masennusta, riittämättömyyttä ja ennen kaikkea, eniten ja kipeiten, samantekevyyden tyhjyyttä ja vihaa itseeni kohtaan. Miksi mikään ei tuota mulle mielihyvää, ja miks sellaset asiat, jotka vois sitä tuottaakin, mä suljen pois jo ennen kun ees kokeilen niitä, miks mä pelkään niissä epäonnistumista niin rajusti, etten mä edes yritä.

Ja sitten sitä ei enää jää jäljelle muuta tehtävää, kun kahdehtia vierestä kun toiset saa sellaisen elämän (mahdollisuuden siihen elämään, opinpolun ja tien jota pitkin kulkea, eihän kenellekään tarjottimella valmista tule, ota tästä ja nauti, kulje kohti vehreitä oksia ja valoa), josta itsekin haaveilin silloin kun vielä haaveilin mistään.

Enää mä haaveilen vapaapäivistä, päihteistä, satunnaisesta seksistä ja mahdollisuudesta olla mahdollisimman kaukana musta itsestäni. Koska mä en pidä itsestäni enkä mä pidä siitä, mitä mä olen ja mihin mä olen itse itseni sulkenut. Ja musta tuntuu, että elämä näyttäytyy edessä vaan synkkänä sotkuna, jossa mikään majakka ei hohda kutsuvaa valoa antaen suuntaansa mulle, jossa mun on pakko rämpiä kahlata sählätä ponnettomasti eestaas ei-minnekään mihinkään jollei korkeintaan aina vaan syvemmälle siihen suohon jota Aikuisuudeksi kutsutaan, ja joka ei tunnu pitävän sisällään mitään, mitä mä haluaisin, eikä siihen syytä ole kessään muussa kun mussa itsessäni ja siinä, etten mä ikinä tehny mitään mitä mä halusin enkä siksi enää edes tiedä mitä haluta.