Jänö sammahti jo joskus kolmelta, se nukku vuoroin pää mun, vuoroin Heilan sylissä. Silittelin sen tukkaa ja niskaa, pehmoista ja sileää ja mietin kuinka paljon tekeekään mieli toiseen koskea, kuinka kiva olis painaa kasvot sen niskaan ja vaan olla. Kun se otti kädestä kiinni ja silitti takasin, tuntui että sydän pakahtuu samalla tavalla kun se teki tollasista jutuista joskus kun ikää oli viistoista ja elämän paino tuntu välillä suorastaan pakottavalta voimalta. Ei kai sitä ihminen koskaan varsinaisesti kasva sillä tavalla mihinkään, etteikö ne samat tunteet ja fiilikset edelleen olis olemassa, ihminen vaan vanhetessaan unohtaa ja turtuu, ja yrittää vakuuttaa itelleen että se on sitä viisastumista. Tyhmenemiseks sanoisin minä, niin monia sosiaalisia koodeja opittavaksi ja ihan turhaan noudatettavaksi.
Aamulla me katottiin Heilan ja T:n kassa hippi ja armeijakundi erämetässä -ohjelmaa. Lepposin krapulapäivä pitkään aikaan, juotiin lonkeroo ja syötiin salmiakkii ja tsiigattiin äijien tempoilua viidakossa metässä aavikolla hangessa. Sitten piti lähtee kotiin ja petiin ja nukkuun, että tänään selviäis taas töissä ja aivot ei olis ihan juustoviipaleina. Venähti vähän pitkäksi nimittäin koko viikonloppu taas, pidin vapaata jo torstaista joten hillumistahan se sitten oli, itkin lujaa ulos ahdistusta ja masennusta, pettymystä valmistumiseen ja elämääni, surkeuttani ja suruani kaikesta saamattomuudesta, osaamattomuudesta ja alisuorittamisesta ja vedin siinä ohessa tilin saldon vissiin miinuksella (en uskalla kattoo onko näin, toivon saavani velkoja takasin ja näin kattavani alkukuun ennen rahapäivää). Hyvä viski houkutteli jatkamaan ja jatkamaan, ja kun siihen yhdistyi se Jänön läsnäolo, niin eihän siinä voinu kun mennä sinne T:lle jakoille ja jäädän kun ei ollu syytä lähteä poiskaan.
Ja mä tykkäisin että elämä vois olla noin vaan, ettei tarvii lähtee jossei haluu muttei tarte jäädäkään, ja että oleminen ois sellasta pakottamatonta ja hyvän tuntusta. Kun niin helvetin harvoin tuntuu hyvältä, kun aina yrittää elää jotakin muuta hetkee kun sitä mikä on käsillä, kun mennyt ja tuleva sotkeutuu ajatuksiin ja kiertää mielen ja kropan solmulle niin, ettei tuu mitään siitä kuuluisasta nykyhetkestä nauttimisesta, jollei nyt sitten oo kujalla ja mutkalla itteensä pakenemassa.
Kun pääsiskin itteensä pakoon. Taidan rauhottua kera rauhottavien kuitenkin, ettei ois liian haikeeta ja vaikeeta tää oleminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti