Dokaaminen kehittyi masikseen dokaamiseksi. Petyin niin rankan kautta saamaani arvosanaan, että koko maisterius tuntuu häpeällisen paskalta paskapaskapaska epä-saavutukselta. Aattelin heittää painosta tulleen työn roskiin, kun pakkohan se on kuitenkin hakea, eihän se painaminen ilmasta ole, eikä sitä perintään nyt ainakaan halua päästää. Joten hoidan pahaa mieltäni kuten aikuinen ikään, eli pyrin olemaan aamusta iltaan kännissä. Ja koska olen samalla työssäkäyvä, tosi mega-aikuinen ihminen, hoidan krapulan lisäämää ahdistuspaskaani rouskimalla rauhottavia kun namusia ikään.
Mikä siinä on, että sitä voikin olla näin pettyny itteensä? Kun ajan pyörällä, toivon että ajasin päin seinää. Kun kävelen rappusia, toivon, että luikastun ja kaadun päälleni. Kun kävelen sillan yli, toivon, että ehkä kompastun kaiteen yli ja tipahan kivikovaan asfaltiin.
Nytten istun kuitenkin töissä ja tuijotan tyhjin katsein kattoon ja välillä vähän seinäänkin, mutta toki hoidan asiakaspalvelijan iloisen hymyn heti tarvittaessa huulilleni jos joku tosta ovesta vahingossa sisälle kävele.
Perkele kun itkettää oma paskuus niin helvetisti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti