Oon viettäny jokseenkin hiljaiseloa tässä, masennus on sittenkin yrittäny hiipiä kimppuun ja kuiskailla kuinka huono, epäonnistunut, tympeä ja kaikintavoin vastenmielinen ihminen olen. Oon yrittäny olla kuuntelematta, mutta väkisinhän se painaa hartioita kasaan ja saa tuijottamaan ulos ikkunasta tunnin toisensa perään.
Juhannuksen vietin rymyten toisessa kaupungissa vanhojen ystävien, ystävien tuttujen ja tuttujen kavereitten kanssa päätyen kaksien jatkojen kautta lopulta muutaman sata kilometriä toiseen suuntaan seuraaviin juhliin perinteisempiin mökki ja sauna ja olutboksi -maisemiin. Kaikenkaikkiaan kaikki meni hyvin ja hauskaakin oli, enkä ollenkaan murehtinu olemistani ja ihmisiäni ja tulevaisuuden päämäärättömyyttäni.
Ehtihän sitä sitten murhetia myöhemminkin. Latistavat ja uuvuttavat ajatukset ei vaan tahdo jättää mua rauhaan, ne vie ilon lähes kaikesta niin, ettei mistään tule mitään eikä pakopaikkaa löydy kun telkkarin rätinän seuraamisesta. Kas kun mikään lukeminen, ajatteleminen, ihmisten tapaaminen tai liikkeelle lähteminen ei tuota kun vertailun kohtia, mahdollisia maailmoita ja vahvistavia tunteita sille, kuinka väärin on koko elämänsä elänyt tähän pisteeseen päätyen ilman vieläkään missään näkyvää MITÄÄN mitä minä haluaisin. Kaikilla muilla se tuntuu olevan, ja oli se harhaa tai ei, se saa mun ajatukset kiertämään kehää ja murehtimaan niin rankalla voimalla kaikkea, että on kertakaikkisen parempi jäädä kotiin turruttamaan päätä mainoksilla ja välkkyvillä valoilla.
Mä tarvisin jotain, josta innostua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti